Kaikki kristityt vuoteni olen kinannut Paavalin kanssa. Ja aina olen voittanut! Ainakin omasta mielestäni. Viimeisen kuukauden aikana sen, mitä Raamattua olen lukenut, olen lukenut 1. korinttilaiskirjeen alkua, muutamaa lukua yhä uudelleen. Ja kumma kyllä en olekaan kompastellut kinaamiseen vanhan apostolin kanssa vaan löytänyt jalokiviä.

Voisin ottaa Paavalin jopa esikuvaksi kitkerän huumorin käytöstä: ”Olen näet saanut kuulla – –, että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: ’Minä olen Paavalin puolella’, toiset taas: ’Minä Apolloksen’, ’Minä Keefaksen’, ’Minä Kristuksen’.” Joku oli sentään oivaltanut kiskaista maton muiden alta ja sanonut olevansa Kristuksen puolella.

Ja niinhän kaikki tosi kristityt väittävät.

Jossain vaiheessa, kun bloggailin toisaalla, ryydyin totisesti kristittyjen väliseen torailuun. Kirjotin, että sitä kinaa kuunnellessaan taputtaa käpäliään ennen muuta sarvipää. Mutta taitavatpa kristinuskoon kriittisesti suhtautuvat muutkin tahot saada paljon hupia kristittyjen välisestä monen rintaman tappeluksesta.

Jäin miettimään Paavalin sanoja kirjeen ensimmäisessä luvussa: ”Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta.” Eipä ole maailma paljon muuttunut parissa tuhannessa vuodessa. Suomen Siionin yksi vahva rajalinja kulkee nykyjuutalaisten ja nykykreikkalaisten välissä. Toiset uhoavat, että jos usko ei ole kokemuksellista, se ei ole uskoa lainaan. (Ja kyllähän minä olen samaa mieltä. Jos Isä rakastaa lapsiaan, niin täytyyhän sen rakkauden jotenkin näkyäkin.) Toiset taas puistelevat Raamattua kaiken yläpuolella. Se joka ei ole riittävän kirjanoppinut, on kuin tuuliviiri. (Ja kyllähän minä olen samaa mieltä. Jos ei tunne Jumalan Sanaa, niin milläpä koettelet kaiken ja pidät sen, mikä hyvä on?)

Paavalipa ei jäänyt rintamalinjojen väliin ammuttavaksi vaan liihotteli niiden yläpuolelle. ”Vilkaiskaapa, arvon seurakuntalaiset, itseänne, mitä olitte ennen Kristusta? Ettepä olleet kovin edustuskelpoista porukkaa. Ja jos vaikka jotkut olittekin, niin jostain syystä löysitte itsestänne jotain kelvotonta ja otitte osaltanne ristin kantaaksenne.” Ja Paavali pallottelee aika monta jaetta ihmisten ja Jumalan viisaudesta ja hulluudesta.

Jumalan hulluista puhutaan yhä. Pimeinähän niitä pidetään, jotka Raamattua saarnaavat tai ihmisten puolesta kaduilla rukoilevat. Minä olen aina ollut huono kummassakin. Monet tietävät minun heiluvan seurakunnallisissa kuvioissa, mutta profiilini on matala. Siitä koen usein syyllisyyttä. Toisinaan muistan sanat, jotka olen muutamaan kertaan kuullut: ”Kertokaa jatkuvasti Jumalan rakkaudesta ja käyttäkää siihen joskus harvakseltaan myös sanoja.”

Mitä kertoo Jumalan rakkaudesta keskenään toraileva Jumalan seurakunta? Kertoo varmaan, että aikamoista hulluutta on kristinusko. Minulla ei ole kanttia Paavalin tapaan asettaa itseäni seurakuntien ja niiden raja-aitojen yläpuolelle, sen verran huonosti tunnen Raamatun ja sen verran vaisusti olen Jumalan viiriä hulmuttanut. Mutta silti olen samaa mieltä Paavalin kanssa: ”Minä kehoitan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.”

Luulen, että Taivasten Valtakunnassa ei niinkään iloita kristittyjen ja seurakuntien välisestä nokkapokasta. Täytyy vain toivoa, että Jumalalla on huumorintajua (edes mustaa?), kun Hän kuuntelee maan päältä kaikuvaa kärhämää, ja että Hän ei hiilly meihin lopullisesti. Olihan Jeesuskin tietoinen siitä, mitä tuleman piti: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.” Siinä on hyvällä paimenella paimentamista, että saa toraisat kristityt omiin kammareihinsa.

Nytpähän jää vielä auki se, että mitä ne hulluus ja heikkous ovat, jotka Jumala valitsi saattaaksensa maanpäällisen viisauden ja väkevyyden häpeään. Minä en ole onnistunut ymmärtämään muuta kuin että se heikkous ja hulluus, jonka puolesta kristittyjen pitäisi ymmärtää liputtaa, lukee lähetyskäskyssä. ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää.” Ja oliko se nyt niin monimutkaista, mitä Jeesus opetti: rakasta lähimmäistä kuin itseäsi ja Jumalaa yli kaiken.

Eipä tuon ymmärtämiseen ihan hirveän suurta maallistakaan viisautta tarvita. Tai ehkä sen ymmärtämiseksi pitääkin olla Jumalan hullu. Tai toteuttamiseksi.

No ei maar, luultavasti käy niin, että kun voittajat aikanaan saapastelevat Taivaan portista sisään, niin koko Jumalan suunnitelman hienous valkenee. Siinä itse kukin saa hetken noloilla omia teorioitaan ja omaa viisauttaan. Niin kuin minkin tätä saarnaa. Mutta sittenpä sankarit  oivaltavat porukalla, että hei, täällä ollaan kaikesta huolimatta. Bileet alkaa!

Istuin keskellä uusia alkuja ja jo taakse jätettäviä asioita.
Joku kulki ohi nenänvartta pitkin lausuen:
”Sinun elämäsi on ummehtunut lätäkkö”
Vastasin:”Ehkä niinkin, mutta sinä et tiedä millaisia patoja
sisimmässäni on murtunut”

Ihmiset, jos joskus tulee kiusaus mitata toisen ihmisen elämää
arvoilla, joilla ehkä itse itseäsi mittaat, muistakaa että suuretkaan
luulot eivät riitä kartoittamaan elämää oikein ja tyhjentävästi.
Yhdenkään ihmisen näkökyky ei riitä näkemään sekä hienovaraista
pikkutarkkuutta että laajempien kokonaisuuksien yhteiskudelmaa,
joka kunkin elämään vaikuttaa.

Eikö olekin vapauttavaa? Kenenkään ihmisen ei edes tarvitse kyetä
mittaamaan ja hallitsemaan kaikkea.

No niin, tiskikone oireili taas. Veden otto/poisto -virhevalo paloi ärsyttävän punaisena. Eikä suostunut sammumaan. Sain käynnistysyritysten jälkeen lapata vedet pois kahvikupilla. Ongelma oli siis poistopuolella. Olin putsannut sihdin, johon koneeseen joutunut kiinteä mömmö jää. Se oli ainoa ensiapu, mitä osasin tiskarille antaa.

Koska oli perjantai-ilta ja kello jo paljon, annoin mokoman olla. Kyllä se huomenna toimii. Varmuuden vuoksi huokaisin asiasta kahden sekunnin huokauksen Yläkertaan.

Vaan eipä toiminut huomenna. Kokeilin toivorikkaasti eri ohjelmia. Jos käynnistän tehopesuohjelman, niin tukos varmasti liukenee kuumaan veteen. Mutta kun rakkine ei edes alkanut kuumentaa vettä.

Justiin nyt ei ole varaa alkaa ostella uusia tiskikoneita! Ei taidettu minun huokaustani Yläkerrassa kuunnella! Ei kai auta kuin alkaa plarata mainoksia, kun kone ei ole enää ihan uusi, itse asiassa ystäväperheeltä saatu sellaisessa tilanteessa, jossa edellinen kone teki tenän.

Mutta eikös huokaus silloinkin kuultu?

Harmistunut kalloni alkoi raksuttaa. Mitä ihmeen unta näinkään yöllä? Vai oliko se mielikuvituksen tuotetta jossain unen rajamailla. Näyssä otin koneesta irti pitkän mustan pötkylän, joka oli olevinaan jokin suodatin. Huuhtelin suodattimen ja kone alkoi toimia.

Olisiko meidänkin koneessa sellainen?

Taas oli tehtävä se, mitä kovat jätkät eivät tee. Piti uhmata vaatehuoneen kaaosta, väistellä hyllyiltä putoavia tavaroita ja löytää koneen ohjekirja. Se löytyi yllättävän helpolla.

Kyllä! Puhdistamani rikkasihvilän takana jossain piileskelee takaiskuventtiili ja sen takana poistopumppu. Selvällä suomen kielellä manuaali väitti, että ne ovat omatoimisesti puhdistettavissa.

Takaiskuventtiili ei tahtonut irrota. Mutta kun se kerran manuaalin mukaaan oli irrotettava, niin irrottavahan sen oli. Lähti. Pienellä ähellyksellä ja määrätietoisuudella. Venttiilissä, kuulan vieressä oli jokin vihreä ruuanjämä. Varmaankin ylikypsä parsakaalinpalanen. Se oli jumittanut venttiilin. Poistopumpussa ei tuntunut olevan mitään.

Takaiskuventtiili ei ollut pitkulainen ja musta vaan valkoinen ja pyöreänmuotoinen. Poistopumppua ei kyennyt edes näkemään.

Laitoin osat takaisin koneeseen. Se otti vettä ja lähti käymään normaalisti.

Ai kuulitte sittenkin sen huokauksen? Jälleen. Kiitos!

Palailin kaupasta ja jouduin metsään.
Kielot olivat kasvattaneet nuppujaan, mutta yksikään niistä ei kukkinut vielä.

Rinteessä seisoi kaksi kielonlehteä.
Vaaksan päässä toisistaan.
Toinen kylpi auringonvalossa, toinen oli varjossa.

Miten päästä valoon?
Vaikeaa on kielon hyppiä yhdellä jalalla.
Jos juuret ovat syvällä maassa.

Ihan vierekkäin, toinen valossa, toinen hämärässä.

On jaksettava luottaa siihen, että valo osuu.
Kun aika on.

Ahdisti niin, että melkein itketti. En vain saanut vangittua punaista. Kumpi olikaan syvempi, ruusun terälehtien samettisuus vai niiden punainen väri. Katseeni upposi syvälle terälehteen, mutta väri ja pinta eivät toistuneet kameralla. Väristä tuli liian keltainen tai liian sininen. Ja pinnan sametti muuttui vahakankaaksi.

Ahdisti niin, että melkein itketti. Tiesinhän että tunteeseen vaikuttivat edellisen yön valvomiset. Ja se, että oli kesäkuun ensimmäinen päivä ja tuuli ja sade pieksivät maisemaa ulkona kalenterista täysin piittaamatta.

Ärsytti, että mokoma asia saikin niin suuren vallan tunteissa. Tärkeitä työhommia oli odottamassa kahvipaussin päättymistä. Mutta eivät ne saaneet tämmöistä tunnetta aikaan. Punainen sametti sai! Kun ei suostunut siirtymään terälehdiltä kameran kennolle. Ei auttanut. Kamera piti viedä pois ja palata tekemään töitä. Olkoot sametit ja syvät punaiset.

Illemmalla katselin samoja terälehtiä. Väri oli yhä syvä ja pehmeä. Tuijottelin vain. Ulkona oli tyyntynyt ja aurinkokin palannut reissuiltaan. Joku työhomma oli jäänyt huomiseksikin. Sametti ja punainen upottivat.

Tässäpä minä vain tuijottelen.

Fariseusten joukossa oli Nikodemos niminen mies. Hän tuli yöllä Jeesuksen luokse sanoen tietävänsä että Jeesus oli Jumalan lähettämä opettaja. Sen hän oli päätellyt tekojen vuoksi joita Jeesus oli tehnyt. Jeesus ei kiinnittänyt tekoihin huomiotaan vaan alkoi kertoa kuka hän oli ja miksi hän oli tullut.

Jeesus opetti ettei kukaan ihminen joka ei uudesti synny, pääse näkemään Jumalan valtakuntaa. Nikodemos, joka oli Israelin opettaja, kyseli hämmästellen kuinka uudestisyntyminen on mahdollista kun eihän ihminen voi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toista kertaa. Jeesus selitti ihmisen syntyvän uudesti ”ylhäältä” ja vedestä ja Hengestä! Tällä hän tarkoitti että ihmisen, päästäkseen todelliseen ja ikuiseen elämään Jumalan valtakunnassa, johon Jumala on hänet alunalkaen tarkoittanutkin, tulee saada Pyhä Henki sisimpäänsä. Lihallinen, luonnollinen syntymä ei siihen riitä.

Ihmisen on vaikea sitä ymmärtää eikä hän voi sitä itse aikaan saada sillä:” Tuuli puhaltaa missä tahtoo ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita”.

Nikodemoksen edelleen ihmetellessä Jeesus sanoi etteivät ihmiset ota vastaan hänen todistustaan koska eivät usko kuka hän on. Jeesus sanoi:” Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tullut: Ihmisen Poika.”

Tietäen, että Nikodemos tunsi kaikki siihen astiset kirjoitukset ja ennustukset Messiaasta Jeesus jatkoi:” Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin myös on Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo Häneen, saisi iankaikkisen elämän. Sillä Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaa tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen!”. Paljon enemmänkin Jeesus sanoi, puhui ja opetti.

Hän kutsui, yksinkertaisesti, ihmisiä mukaansa ja monet lähtivät heti. Jotkut kysyivät myöhemmin hänen opetuslapsiltaan mitä heidän tulisi tehdä että pelastuisivat. Heille kerrottiin että kaikkien ihmisten kaikkialla oli tehtävä parannus synneistään, otettava kaste Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja lähdettävä seuraamaan Jeesusta pitäen kiinni niistä opetuksista joita jeesus oli jättänyt jälkeensä. Kaiken avain tulisi olemaan Pyhän Hengen kasteessa ja ihmisen antautumisessa Hengen johdettavaksi Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Hengen jonka Jeesus lähetti taivaaseen astumisensa jälkeen Helluntaina.

Meille nämä asiat ovat joskus liiankin tuttuja, mutta muistin virkistämiseksi voisi lukea opetusta mm. APT.17:16-34.

Minua kosketti todella syvästi Tapion blogi. Olen ollut alamaissa eikä se ole tehnyt hyvää. Tapion blogi ikään kuin uudisti Henkeni ja sain muistella aikoja jolloin itseltänikin tultiin kyselemään Tietä ja neuvoja kuinka tulla uskoon? Kuinka ihana onkaan ihmisen etsikkoaika, ymmärsipä hän sitä juuri silloin kun se on tai ei. Ihana vaikka keskellä elämän kaaostakin. Ihana on myös sen osa jolle Jumala antaa tehtäväksi kulkea rinnalla silloin kun Jumalan aika on ja lähimmäinen tarvitsee lähimmäistä. Vaikka tien näyttäjäkin joutuisi kantamaan tuskaa sieluista.

Tärkeintä ole se miltä kaikki näyttää, ei yhteiskunnallinen asema, rikkaus tai köyhyys. Ei ihmis-suosio eikä edes ruumiin terveys tai kauneus. Todellinen menestys ja maailman kaikkeuden tavoiteltavin asia, tässä elämässä, on se joka kantaa iankaikkisuuteen, huolimatta matkan rasituksista, ahdistuksista, kivuista, vastoinkäymisistä, taisteluista ja lopulta kuolemastakin. – Siis mikä?

Yksinkertainen ja täydellinen evankeliumi, mitään lisäämättä tai pois ottamatta!

1.6 Nikodeemuksen päivänä, Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi!

Viikonpäivät mielessäni on pyörinyt ajatuksia siitä, miksi me ihmiset rakennamme muureja itsemme ja Jumalan väliin. Miksi Jumalan lähestyminen on niin vaikeaa. Onko syynä pelko siitä että joudumme luopumaan itsellemme tärkeistä asioista, sellaisista jotka koemme erottavina tekijöinä meidän ja Jumalan välillä.

Tämänpäiväinen kohtaaminen kaupan edustalla laittoi ajatukseni hieman uusille raiteille. Tuttavani oli joutunut pohtimaan oman elämänsä arvoa ja suuntaa perusteellisesti ja hän oli päätynyt kysymykseen; Mikä minä olen mitään pyytämään Jumalalta? Se miten ja miksi hän tähän kysymykseen oli päätynyt on oma tarinansa, mutta olennaista oli se, että hän oli päätynyt pyytämään apua Jumalalta omaan elämäänsä.

Mikä on siis asemamme Jumalan edessä ja miksi? Ja miksi meille suomalaisille on tuo asema on jäänyt epäselväksi?

Jokaisella meillä on omat lähtökohtamme tähän elämään. Jokaisella meistä on isä  vaikka häneen ei olisi minkäänlaista suhdettakaan. Tuo suhde tai sen puuttuminen muokkaa meitä ihmisenä. Vanhempiemme tapa kasvattaa vaikuttaa meihin koko loppuelämämme. Valintamme ja haaveemme muokkautuvat siinä ympäristössä jossa kasvamme. Jossain vaiheessa meidät temmataan omillemme ja kasvumme alkaa rönsyillä niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan. Maailma lyö leiman meihin. Matkan varrella synti, ero Jumalasta alkaa vaikuttaa meihin kuin eroosio joka syö alkuperäistä olemustamme vähitellen pois. Lapsuuden haaveet ja puhdasotsaisuus vaihtuvat aikuisuuden huoliin ja jopa rumuuteen.

Emme osaa enää palata lapsen asemaan joka puhtain motiivein uskaltaa lähestyä isää ja pyytää sitä mitä tarvitsee omaan elämäänsä. Lapsen kunnioitus ja nöyryys on vaihtunut epätietoisuuteen pyynnön oikeutuksesta. Ja hukassa on myös se miten pyytää.

Jeesus kutsui Jumalaa Isäksi. Jeesukselle Jumala oli Iskä joka odottaa kaikkia lapsia kotiin. Tuhlaajapoika-vertaus on sisällöltään vallankumouksellinen vielä tänäkin päivänä, kun suku-ja veljesriidat repivät maailmaa. Jumala tarjoaa jokaiselle palaajalle sormusta, joka takaa Jumalan lapsen identiteetin. Saamme oikeuden täyteen perintöön, vaikka olemme jo sen kertaalleen tuhlanneet.

Mutta yksi tärkeä etappi oman identiteettinsä löytämiseen on se, miten antaudumme Jumalan puhuttelulle, kun käännymme pyytämään häneltä apua. Meidän on annettava Pyhälle Hengelle tilaa toimia. Hän alottaa meissä työn joka antaa rauhan ja mahdollisuuden löytää itsestämme sen luottavaisen lapsen joka huutaa rohkeasti Abba, Isä.

Monesti muurit ovatkin jonkun muun kuin itsemme rakentamia. Kristilliset yhteisöt ovat näperreet omista tavoistaan ja perinteistään bunkkereita joihin vieras ei pääse sisään ja pelkuruus pitää sisällä olijat visusti paikoillaan. Tällainen hengellisyys kyllä heijastaa rakkautta sisäänpäin mutta lämpöpumpun tapaan se puhaltaa ulospäin jäätävää kylmyyttä. Siksi niin moni etsijä jää kyselemään omaa oikeuttaan elämään ilman että kukaan kertoisi heille mistä on kysymys.

Itse olin tiennyt jo pitkään, että tuttavani kaipaa juttuseuraa mutta en ollut tarttunut Jumalan antamiin vihjeisiin vaan olin väistänyt näitä mahdollisuuksia. Nyt Jumala suorastaan talutti minut tilanteeseen, jossa tuo otsikon kysymys heitettiin ilmaan. Mikä minä olen pyytämään? Vastaus on pohjimmiltaan yksinkertainen, mutta se pitää ymmärtää omassa sydämessä. Kun Tuhlaajapoika pyysi nöyränä mahdollisuutta tulla kotiin edes palvelijan roolissa, isä kietoikin pojan syleilyynsä. Sulki hänet sydämeensä ja antoi takaisin lapsen aseman,jota kukaan ei voi koskaan enää ottaa pois.