Heikin Fb-päivitys Jumalasta, joka on hullaantunut rakkaudesta ihmiseen, laukaisi päässäni ajatusmyrskyn.

Jumala loi ihmisen kuvakseen, Luominen oli Rakkauden teko, Jumalan kuva tuli täydelliseksi miehen ja naisen kautta ja heidät yhdistää rakkaus. Ehkä suurinta Ihmisen tuntemaa rakkautta edustaa äidin rakkaus lastaan kohtaan. Siihen liittyy sama luomisen rakkaus kuin Jumalan rakkaudessa. Jumala rakastaa lastaan samalla tavalla kuin äiti tekee, jopa kuolemaan saakka ja niin juuri tapahtui. Jumala tuli Ihmisenä maan päälle ja kuoli Ihmisen puolesta. Jumala todellakin rakastaa lastaan!

Raamattu on  ihmisen kasvutarina, kuva Jumalan ja ihmisen suhteesta. Se ei ole kuvaus despoottisen Jumalan ruoskimasta kansasta. Raamattu on kirja rakkaudesta, ei imelä kioskikirja vaan tositarina jossa elämä vieraassa maassa kolhii ja murjoo ihmistä. Kuinka kahdenmaan kansalaiset unohtavat juurensa ja Isä odottaa joka päivä omiaan takaisin. Hän kutsuu ihmistä takaisin kotiin välillä huutaen, välillä kuiskaten.

Se  on Suuri kertomus kotiin palaavista tuhlaajapojista ja tyttäristä, jotka saavat omistaa Jumalan rakkauden itselleen. Elää todeksi paluun kotimaahan ja nauttia kaikista Rakkauden hedelmistä. Jumalan valtakunnan salaisuus aukeaa heille, sillä kaikki esteet on poissa ja kuoleman kahleet murrettu.

Miksi siis, jos uskomme, ujostelemme ja arkailemme Jumalamme edessä? Emmekö saisi pystypäin kulkea Isän rinnalla. Jos kompuroimme hän auttaa, jos satutamme itseämme, hän parantaa. Muistan kun lapsena yritin ottaa isäni rinnalla yhtäpitkiä askeleita kuin hän. Pienet jalat eivät yltäneet mutta ei se estänyt yrittämästä.  Tartukaamme rohkeasti lapsen oikeudella raamatun kaikkiin lupauksiin. Ei haittaa vaikka emme aina onnistu yrityksissämme sillä Isämme kyllä ymmärtää.

Jumala loi maailmaan yllin kyllin kaunista katseltavaa. Kesantopellolla loikkii kettu. Auringonkilo leikkii kaislikossa. Sormustinkukka riehuu väreillään laskevassa auringossa.

On tuskallista, että minulle on kehittynyt valokuvaajan silmät. Näen paljon asioita valokuvina. Tuo olisi aivan pakko kuvata! Jos kamera ei ole mukana, on tuska suuri. Jos kamera on mukana, on vaikeaa kuvata asiat sellaisina kuin ne näkee. Joskus kuvat sentään onnistuvat.

Olen usein miettinyt sitä, että kuvaamalla haluan napata hetken ikiomakseni. Kun kuvaan tämän, se on ikuisesti minun.

Omistamisen halu on epäluottamusta siitä, että asiat kestävät. Ei luota siihen, että kettu loikkii pellolla ensi viikollakin, auringonsäteet leikkivät kaislikossa taas tänä iltana ja sormustinkukatkin palaavat Linnavuorelle viimeistään ensi kesänä.

Hetkinen, kuvathan eivät pelkästään anna harhaa siitä, että ikuistamalla hetken muka omistan sen. Kuvat toimivat myös toisin päin. Ne luovat mielikuvia. Mies katsoo automainosta ja näkee itsensä mainoksen komeana kaverina nauttimassa ainutlaatuisesta ajonautinnosta. Nainen katsoo ripsivärimainosta ja kuvittelee itsensä mallina, jolla on 87 % pidemmät ripset. Kipin kapin kaupan kautta omistamisen iloon.

Voi tätä meidän kuvallista maailmaamme. En lainkaan ihmettele, että Jumala ei halunnut itseään vangittavaksi kuvaan. Jumala ei kerta kaikkiaan mahdu ihmisen ottamaan tai tekemään kuvaan. Hän loi kaiken kauniin meidän iloksemme. Sitä kaunista ei ole pakko kiirehtiä ihailemaan tämän vuosimallin autolla. Luojan luoman kauneuden näkee lyhyempienkin ripsien alta. Eikä Luojan antama hetki ikuistu parhaimpaankaan valokuvaan – ainakaan kokonaisena. Miksei siis voisi vain katsoa!

Auta meitä kaikkia tänä kesänä, tänä vuonna, tässä elämässä pysähtymään sen äärelle, minkä olet luonut.
Auta ihailemaan sitä, millaiseksi olet luonut.
Auta meitä hiljentymään ja kiittämään siitä, mikä ei ole pelkkää kuvaa, siitä mikä on totta.

Meille kristityille asetetaan ihan kauheita vaatimuksia. Pitäisi heittäytyä armon varaan. Pitäisi heittäytyä Pyhän Hengen johdatuksen varaan. Pitäisi levittää siivet ja heittäytyä jyrkänteeltä, luottaa siihen, että mätkähdystä ei tule. Luottaa siihen, että jossain kohtaa ennen äkkipyssäystä on Vastaanottaja.

Keväällä yhtenä iltana nappasin jossain tilaisuudessa djembe-rummun ja aloin rummuttaa. Muut soittajat eivät viskanneet minua pihalle. Rummutin siis vähän kovempaa.

Lapsena sain lähipiiriltä semmoista palautetta, että et sinä musikaalinen ole, mutta sulla on hyvä rytmitaju. Tietenkin uskoin tuon naurettavan väitteen. Parikymppisenä päätin, että jos en kerran ole musikaalinen, niin kyllä sormet sen verran taipuu, että voin osallistua yhteislauluihin kitaraa rämpyttämällä.

Vuosien kuluessa olen havainnut, että löydän kitarasta muutaman soinnun. Olen huomannut, että osaan jopa laulaa. Mutta henkkoht empiriaani vedoten uskallan väittää, että rytmitajun kanssa on vahvasti silleen sun tälleen. Lisäksi minä olen niitä ärsyttäviä ihmisiä, joilla aina päässä soi ja jotka aina rummuttavat jotain. Sohvan käsinojaa, pulpettia, kumisevaa otsaa, kokoustilan etäkokoustamislaitteen mikrofonia. Naputi-naputi.

(Oletteko muuten ikinä istahtaneet rumpusetin taakse? On käsittämättömän ahdistavaa, että kädet ja jalat voivat pelkästään rumpujakkaralle istahtamisen voimasta menettää täysin kontaktin toisiinsa. Jos vasemmalla kädellä paukuttaa virveliä, on täysin mahdotonta saada oikea jalka eli bassorumpu pysymään samassa tahdissa. Hei, pitäiskö noita peltejäkin paukuttaa? Kannattaa kokeilla!)

Tempaisin siis djemben ja aloin rummuttaa. Loikkasin jyrkänteeltä. Suuri Käsi ojensi sormensa Aatamille Michelangelon maalauksessa. Avautuuko sama käsi ja nappaa minut?

Ei ole avautunut. Päinvastoin – olen joutunut mitä pahimpiin kiipeleihin. Ovat pyytäneet minua sinne sun tänne rummuttamaan. Viikko sitten olin Turun Kotikirkolla paukuttamassa kongaa oikean lyömäsoittajan ja oikean kitaristin kanssa. Suljin silmäni ja annoin mennä. Välillä meni ihan kivasti sinne päin. Välillä meni ihan mettään, mikä on sikäli hyvin kuvaavaa, että oltiin Turun keskustassa. Yritin napata kiinni oikean perkussionistin jutuista, mutta kun kädet eivät vain toimineet. Kuulevien korvien ja rummuttavien käsien välissä oli iso monttu.

Mutta minä olen heittäytynyt. Tiedän, että enemmän opettelemalla ja vähemmän jännittämällä pääsisin rummuttamisessa eteenpäin. Se ei kuitenkaan ole tämän jutun pointti. Pointti on siinä, että palaute on ollut hyvää. Muuan kotikirkkolainen tuli kertomaan, että soittaessamme hän oli kuullut paljon muitakin instrumentteja. Viulut olivat soineet ja kitaristi-lalulajan ääni oli kuulunut jostain yläilmoista. Miettikääs, mistä tuollaiset kuulemiset johtuvat.

Minä olen palautteesta rohkaistunut. En ainakaan kokonaisvaltaisesti pilannut ammattilaisten menoa. Se jos mikä on rohkaisevaa: rytmitajuttomalla kaverilla on isonpuoleinen konga. Luulisi, että siinä tulisi helposti ns. avusteisesti heittäytyneeksi ovesta ulos katukivetykselle. Mutta ei.

Ihmiset, heittäytykää.

Mitä joku näkee siinä valokuvassa, jonka sinä uskallat ottaa. Mitä joku lukee siitä runosta, jonka sinä uskallat laittaa Facebookiin. Mitä joku saa siitä tanssista, jonka sinä uskallat tanssia kirkon portailla. Kun ihminen uskaltaa, niin Joku saattaa avata kanavan vastaanottaa jotain tärkeää.

Itsekseni mietiskelen, että mitähän heittäytymistä varten treenaillen, kun rummuttelen. Mikä on minun elämäni todellinen jyrkänne.

Katsoin kuvaa nettilehdessä. Mies ja vaimo siinä istuivat vierekkäin. Sopu ja rauha, rauha ja sopu rinnakkain. Yhteenhioutuneet ja iloiset. Ainakin sillä hetkellä. Ja varmasti useimmiten. Mies ja nainen yhdessä – Jumalan kuva.

Alussa oli kaikki kaunista ja vahvaa. Meillä oli hyvä Isä, joka rakasti katseellaan, lämmöllään, suojallaan. Sanoi vahvistukseksi: ihan kaikkea voit syödä, mutta tuosta yhdestä puusta, älä siitä napsi.

Miksi tämä koukku? Meidän pitää tänä päivänä tietää kaikki. Tyhjentävästi ja luotettavasti. Ikäänkuin järkemme ja hahmotuskykymme riittäisi hallitsemaan kaikkea. Silmämme hengellisiin ulottuvuksiin ovat kiinni kuin vastasyntyneen koiranpennun, mutta vakuuttava näkökyky pitää olla.

Ehkei se ollut koukku, tuo ’tästä älä syö’. Ehkä Jumala tiesi paremmin, miksi ja mitä seurauksia oli odotettavaissa. Ehkä kaiken motiivi oli rakkaus, jonka tarkoitus oli ympäröidä ja täyttää meidät. Rakkaus täynnä suojattua vapautta, turvaa, onnea ja iloa iankaikkisesti.

Kaiken hyvän ja pyhän keskellä asui paha ennen ihmistä. Se oli ollut kaikkein hienoin enkeli, kunnia-asemassa lähellä Isää. Vapautensa ja ylpeytensä vimmassa se nousi sotaan. Ehkä se hävittyään kapinansa joutui rajatuksi tuohon yhteen puuhun. Siksikin sitä tuli karttaa. Ettei pahuus tarttuisi ja leviäisi. Huonosti kävi. Isä otti nopeasti käyttöön pelastussuunnitelman, sillä luomaansa ja rakastamaansa hän ei halua tuhota.

Paha lähti ihmisen perään vimmalla. Henkäisi perään kylmän orpouden tunteen, jonka tarkoitus oli tappaa lapseus, ilo ja turva. Valehdella häikäilemättömin keinoin Isästä kaikki mahdollinen. Ettei kukaan ihmislapsi saisi osaa, jonka se oli menettänyt – olla lähellä Isää. Orpouden painostuksen keskellä ihminen janosi, etsi ja tavoitteli rakkauttaan Isään. Hän oppi rukoilemaan.

Isä näki milloin aika oli täysi ja laski liikkeelle Poikansa, joka kaikessa taivaallisessa majesteettisuudessaan oli vain odottanut milloin pääsee syntymään pieneksi ihmislapseksi olkien ja eläinten joukkoon täynnänsä ihmisiä tunkeilevaan pieneen kaupunkiin. Jeesus tuli. Ihmeellinen Jeesus. Pyhä Henki varjeli hänet. Ylösnousemuksen läpi.

Paha saattoi Jeesuksen surmatessaan luulla vihdoinkin tappaneensa ihmisen mahdollisuuden olla Isän lähellä. Kosto ja orpous oli täydellinen, eikä kukaan enää saisi mitä sekään ei saanut, olla lähellä Isää. Mutta sepä ei tiennyt miten ihmeellinen on Isän rakkaus, Jeesuksen armo ja Pyhän Hengen osallistuva voima. Kuolemansa kautta Jeesus luotasi syvyyksien syvyydet, antoi lähtölaskennan orpouden päättymiselle ja sanoo meille tänä päivänä: avaa ovi ja aterioidaan yhdessä, Isän rakkauden tähden. Olet minun, salli minun rakastaa.

Niin entä sitten, saatat sanoa – myyttihän tuo muiden joukossa. Myytti on vain mytty ihmisen tarumaailmaa. Ikiaikojen Jumala on eri asia. Kaikki muu jumalaa etsivä uskonnollinen kehitelmä on harhautusliikettä pois kolminaisuuden Isän rakkauden kuvasta. Ja todellisuudesta. Miten paljon Jumala arvostaakaan ihmistä elämän myrskyn ja tyvenen keskellä. Meillä on vastuu ja vapaus valita mihin käännymme. Pakotettu ja lohduton rakkaus ei iankaikkisuudessa elä.

Kirkollinen keskustelu on muuttunut pitkälti omien näkemysten julistamiseksi ja melkoiseksi sohlaamiseksi. Tavallisen tallaajan on vaikea poimia enää  joukosta linjaa tai punaista lankaa, joka kertoisi mitä kirkko tahtoo antaa ihmiselle.

Kalareissulla pohjoiseen oli aikaa jutella kavereiden kanssa siitä miten he näkivät kirkon ja sen toiminnan. Se mitä kuulin ei ollut yllätys mutta surullista kuitenkin. Päällimmäisenä oli kaksi asiaa. Ensinnäkin kirkko näyttäsi olevan änkyräuskovaisten riitelypaikka, jossa asiasta kuin asiasta väännetään kättä erilaisten lahkojen välillä. Rakkautta ja lämpöä ei juuri näy. Tämän myrskyisän pinnan läpi oli vaikea nähdä oikeasti tapahtuu.

Toinen asia oli tuomitsevaisuus. Kuuntelin järkyttyneenä tarinoita elämän kolhimista ihmisistä, joiden viimeiset maanrakoon nuijijat olivat uskovaisia ihmisiä. Arkkipiispojen tai muiden kirkollisten vaikuttajien tekemiset tai sanomiset eivät juuri hetkauttaneet ketään, sillä heidän viestinsä hukkui riitelyyn ja kieleen joka ei ole enää nykysuomalaisen tajuttavissa.

Päällimmäiseksi jäi ihmettely siitä mihin kirkkoa tarvitaan ja pääsimme jutussa Seurakunnan tasolle. Tätä pohtiessamme alkoivat jalat jo yltää pohjaan ja löytyä jopa jotain positiivista sanottavaa.

Paikallisella seurakunnalla olisi mahdollisuus tavoittaa ihmisiä ymmärrettävällä ja mielekkäällä tavalla. Mutta siihen tarvitaan lisää ihmisiä jotka ymmärtävät sen mitä Paavali raamatussa tarkoittaa seurakunnalla. Jokaisella seurakunnan jäsenellä on oma tehtävänsä seurakunnassa, olla siis jokin Kristuksen ruumiinjäsen.

Seurakunnan tulisi näyttäytyä ulos rakkaudenyhteisönä johon on hyvä tulla. Armolahjat toimivat Seurakunnan jäsenten kesken ja ne eivät ole kauppatavaraa tai jotain kummallista esitelykamaa vaan arkipäiväistä toimintaa. Jos tuttavien kesken yhteinen spontaani rukoushetki on hankalan tuntuista on silloin jotain pielessä raamatun näkökulmasta katsottuna. Miettikääpä miten asia on. Minä ainakin jäin tässä kohtaa kiinni.

Kun luin muutamia Facebook kommentteja Jumalanpalveluksesta ja hengenpalosta jäin miettimään miten me uskovat näemme Kirkollisen menon.

Hyvin moni vetoaa Jumalanpalveluksen puolesta kun puhutaan Pyhänhengen täyteydestä ja palavasta uskosta. Kuitenkin monasti keskustelijat puhuvat aivan eri asioista ja eri tasolla.

Millainen on Jumalanpalvelus joka sekä vahvistaa ihmistä että myös lähettää ulos kirkosta julistamaan evankeliumia kaduille ja kujille, vieraiden ja tuttujen luo. Millainen on Jumalanpalvelus jossa rukoileva seurakunta saa ilmestyksiä ja tiedon sanoja ja heillä on myös mahdollisuus kertoa niistä rohkaisten läsnäolevaa pyhien joukkoa.

On aivan eri asia puhua Jumalanpalveluksesta jossa saamme jotain itsellemme sakramenttien ja liturgian kautta kuin puhua Jumalanpalveluksesta jossa jokaisella on mahdollisuus antaa jotain toisille.

Jumala loi meistä joukkuepelaajia ja hän nimenomaan tahtoi että me ihmiset olemme yhtä Kristuksessa. Hän myös tahtoo että tuomme uusia ihmisiä mukaan seurakuntaan. Siksi Jeesus kehoittaa meitä tarttumaan Jumalan lupauksiin ja Pyhä Henki lähetettiin avuksemme että voisimme todistaa edelleen Jumalan voiman. Jeesuksen tehtävä oli mallintaa meille miten meidän tulee toimia jotta syntyy uusia uskovia ja Paavali opettaa meille miten elää keskenämme seurakuntana.

Tenon reissu oli siis varsin antoisa vaikka itse en kalaa saanut, sen sijaan sain runsaasti ajattelemisen aihetta sekä uusia ystäviä.

Mä luojalta kaksi kättä sain
Luoja sanoi: Ylistä niillä!

Temppeli oli matala ja ruma elementtirakennus kahden suuren kadun risteyksessä. Seisoskelin temppelissä sivuseinustalla ja katselin lasiseen eteisaulaan. Aurinko paistoi kirkkaasti tutun nuoren naisen takaa sisälle. Aurinko piirsi muuten tummaksi jäävälle naisen hahmolle puhtaan hopeiset, terävät ääriviivat. Aniliini paita ja siniset farkut saavat väriä vain vaivoin. En tiennyt, mitä nainen ajatteli, kun muut lauloivat ylistyslaulua salissa. Hän seisoi eteisessä, mutta hänen varjonsa kurottautui oviaukosta sisään.

Minulla oli temppelissä hirmuinen rummuttamisen tuska. Nurkassa seisoi käyttämättömänä konga ja jokin vielä eksoottisempi rumpu. Lisäksi minulla oli hirmuinen valokuvaamisen tuska, mutta paikka oli outo ja seurakunnasta kuitenkin puolet minulle tuntematonta. En rohjennut rummuttaa tai kuvata. Seiso siis, kärsi ja rukoile.

Suurinta tuskaa valokuvaajansielulleni aiheuttivat kädet. Ihmiset lauloivat ja rukoilivat kädet kohotettuina. Temppelin ikkunat olivat katonrajassa, ja vain kädet ranteesta ylöspäin loistivat valossa. Käsillä oli tumma tausta. Katselin käsiä. Luoja oli ne taitavasti muovailllut. Päässäni alkoi soida Jukka Leppilammen laulu: Mä Luojalta kaksi kättä sain. Luoja sanoi: Rakasta niillä. Muistin myös 92-vuotiaan taiteilijan Wladyslawin Tove Janssonin novellista. Hän piirsi enää vain käsiä, koska käsiin mahtui koko ihmisen elämä. Kädet ovat sielun peili.

Temppelissä kohotetut olivat aidosti Luojaansa ylistäviä käsiä.

Minä vain en voinut taivaltaa poikki temppelin toiselle seinustalle ja kuvata Luojan-luomia käsiä. Salissa laulettiin täydellisestä vapaudesta, mutta temppelin seinä piti minusta kiinni. Rukoilin jotain. Taisin pyytää jotain vielä suurempaa kuin rummuttaminen tai kuvaaminen. Jos en voi tehdä mitä haluan, anna enemmän!

Kuukausi sitten jouduin kinkkiseen tilanteeseen eräässä seminaarissa. Jaoin edellisen päivän antia seminaariväelle Raision Vapaakirkon salissa. Puhuttiin suurista asioista, Jumalan itse kullekin antamista tehtävistä. Äkkiä ukrainalainen seminaarin vetäjä kysyi: Mitä sinä aiot tehdä? Mietin kaksi sekuntia, ehkä vain yhden mutta tosi pitkän. Minusta tulee Suomen paras gospelvalokuvaaja. Tulkki yritti kääntää sanani venäjäksi. Väitti mokoma, että aion alkaa kuvata gospelmusiikkia. En puhunut musiikista. Tarkoitin evankelioivaa valokuvausta, oikaisin himpun verran ylpeänä siitä, että oivalsin käännösvirheen, vaikka en osaa venäjää lainkaan.

Vielä kuvani eivät evankelioi. Mutta ehkä ennen pitkää osaan kuvata Luojan muovailemia asioita niin hyvin, että kuvia voi kutsua evankelioiviksi. Tietenkin olen aivan varma siitä, että juuri tänä iltana temppelissä olisin saanut maailman parhaat valokuvat. En vain tiennyt, voiko tilaisuudessa kuvata.

Voi elämän kevät! Jumala antaa kyllä tilaisuuksia.

Kädet olivat temppelissä yhä koholla. Laulu alkoi loppua. Temppelin seinä oli kestänyt painoni. Itse asiassa huomasin äkkiä oloni muuttuneen paljon kevyemmäksi. Kuvaamisen pakkoa ei ollut. Rummuttamisvimmakin oli jäänyt jonnekin.

Illan puhuja kutsui ihmisiä esirukoiltaviksi. Tulkaa. Pyytäkää paljon ja odottakaa paljon. Minä huomasin, että olin jo saanut paljon. Olin saanut rauhan. Olin saanut aiheen tähän blogiin ja vieläpä toiseenkin tekstiin. Rukoukseni oli kuultu.

Luoja loi ihmiselle kädet ylistämistä varten. Ylistää voi laulaen ja rukoillen kädet koholla. Ylistää voi myös tanssittaen sormia tietokoneen näppäimistöllä. Ylistää voi rumpua hakaten, ja ylistää voi painamalla kameran laukaisinta.

Sä Luojalta kaksi kättä sait  ylistä niillä.