Blogitaivas

”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski, tai kilisevä kulkunen.
Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi”!

Sieluni oli pitkällä matkalla ja vaikka en tehnyt mitään pahaa, hyvä alkoi varjostaa parasta. Vaikka kaikki se mikä meissä yksilöllisesti hyvää on, on Jumalan armolahjaa josta saa kiittää, niin kaikella on rajansa. Niin kuin fyysisellä jaksamisellakin. Ihminen on kokonaisuus, ei ole toista ilman toista. Ei ruumista ilman henkeä eikä päinvastoin. Kun olin itseäni rääkännyt lähes äärirajoille pelästyin. Tunsin itseni tyhjäksi, en iloinnutkaan aikaansaannoksistani.

Kiihkeästi aloin hapuilla kohti Jumalaa. Halusin takaisin kotiin Isäni luo. Vaikka kuinka yritin niin mitään ei tapahtunut – heti. Kunnes tulikirjaimin mieleeni nousi kuin uusi elämä tuo 1Kor.13 jota aloin ulkoa oppimillani vanhoilla sanoilla toistaa itselleni illan hämäryydessä! Minä itkin! Otin vanhan Raamattuni ja luin lukemistani. Koin nuo sanat niin että minun Herrani ja Jumalani kertoi siinä itsestään muistuttamalla minulle omasta suurenmoisesta rakkaudestaan ja uskollisuudestaan…..

Kokemusta ei voi sanoin selittää, sen tietää vain sellainen joka on joutunut kauaksi vesilähteestä ja jokapäiväisestä leivästä. Joka on omasta syystään, mutta Jumalan sallimana, ollut nälissään ja jonka nälänhätään Jumala itse tuo ruoan! Niin kuin korpit ruokkivat Eliaa autiomaassa ja puron puhdas ja kirkas vesi virvoitti, ilman sitä, janoon nääntyvän kulkijan.

Jumalan rakkaus, käsittämätön ja ainoa oikea, kestävä ja todellinen. Hän kutsuu omaansa. Ihminen ei voi omin voimin mennä Hänen Pyhyyteensä, vain Hänen kutsustaan, Hänen uskollisuudestaan ja rakkaudestaan!  Ja Vaikka minulla olisi mitä tahansa, mutta puuttuisi Hän, Hänen antamansa, minulla ei olisi mitään, sillä:” Rakkaus on väkevä kuin kuolema, sen kiihko on tuima kuin tuonela. Sen hehku on kuin tulen hehku, Herran liekki. ”Suuret vedet eivät voi rakkautta sammuttaa, virrat eivät voi sitä tulvaansa hukuttaa.”

Job, tuo hurskas, jota Jumala antoi Saatanan koetella ja kiusata 12 luvussa, alkaen jakeesta 13 kirjoittaa myös näistä samoista asioista kuin tuossa yllä. Tiedän ja tiedostan että toistan itseäni. Olen tämän kaltaisia ennenkin kirjoittanut, mutta eikö se vaan todista siitä että Jumala on uskollinen! Hänkin toistaa itseään, Hän ei lakkaa koskaan, maailman loppuun saakka, kutsumasta ihmistä.

Hänen rakkautensa, ja uskollisuutensa ei lopu. Ristin Herran, Jeesuksen Kristuksen uhri, kauhea kärsimys, on niin iso asia ettei sitä mikään vastavoima voi voittaa, ei koskaan. Sillä:” Jumalalla on viisaus ja voima, hänellä neuvo ja ymmärrys. Minkä hän hajottaa, sitä ei enää rakenneta, kenet hän sulkee sisälle, sille ei avata. Katso, hän pidättää vedet, ja syntyy kuivuus, hän päästää ne irti, ja ne myllertävät maan. Hänellä on voima ja ymmärrys. Hänelle kuuluu niin eksyksissä kulkeva kuin eksyttäjäkin…. Hän paljastaa syvyydet pimeyden peitosta ja tuo pilkkopimeän valon piiriin”!

Mikään eikä kukaan voi häneltä piiloutua.  Kukaan, jonka Hän on omakseen ottanut ei joudu häpeään, ei eksy häneltä, ei vaikka yrittäisi piiloutua pimeään luolaan masentuneena ja toivonsa menettäneenä. Hän tulee lempeässä tuulen hyminässä, joskus myös valtavassa virrassa. Valossa jossa ei ole varjoa ja vakuuttaa rakkauttaan, kysyen:” Rakkaani, mitä sinä täällä teet?” Kutsuen;” Tule kotiin, Isäsi luo!” Avaa silmäsi ja katso ympärillesi, eikö Jumala ole kaikkea luonut!

Lopuksi Ps.139 ja hyvän ystäväni, edesmenneen taidemaalarin ja runoilijan Kalevi Ahosen sanat hengelliseen lauluun, Puhalla Jumalan tuuli.

”Puhalla Jumalan tuuli, Ylitse synnyinmaan. Puhalla valosta taivaan. Niin että nähdä saan heräävän nukkuvat sielut Uskosta valvomaan
Puhalla Jumalan tuuli, Pyhien joukkohon. Puhalla Golgatan kautta Kuoleman laaksohon. Niin että yhtyisi kaikki Ylistyskuorohon.
Puhalla Jumalan tuuli, Kaduille kaupunkiin. Puhalla ristiltä Herran, Sydämiin kärsiviin, Että he saisivat kerran, Juhlihin taivaisiin.”

Helluntaita kohti –  ikuista helluntaita.

On kaksi maljaa. Toinen käsittämättömän tuskan ja kärsimyksen pimeä malja ja toinen, yhtä sanoinkuvaamattoman ilon ja kirkastuneen riemun malja!

Ihaninta mitä tiedän on Jumalan iäti voimassa oleva sana. Raamatun ensimmäiset sanat jo siunaavat ja sykähdyttävät sydän juuriin saakka. ”Alussa Jumala Loi taivaan ja maan!” Riemulla saan lukea kuinka kaikki jatkuu kunnes pääsen sen kauneimpaan kohtaan..
”Ja Jumala sanoi!”

”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme…Ja Jumala loi ihmisen kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät”!
Kaikki minkä Jumala loi, oli kaunista, puhdasta ja hyvää! Mutta kertomus jatkuu. Juuri nyt olemme viettämässä pääsiäistä.

Minun pääsiäiseni on yleensä hiljainen. Saan kokea sen mahdollisimman läheisesti Herrani kanssa. Varsinkin pitkänperjantain.
Jo lapsuudessani, siitä asti kuin muistan, pääsiäinen on koskettanut sieluani enemmän kuin mikään muu kristillinen juhla. Elän vahvoin tuntein, niin kuin kaikki luovat ihmiset. Lapsuuden koskettavista virsistä on jäänyt vahvasti mieleeni virsi:” Murhemielin, kyynelöiden oppilasta kaksi käy. Mestariaan ikävöiden, Jeesusta ei enää näy. Mutta katso, kulkeissansa HÄN käy heidän rinnallansa. Seurassansa vaeltaa. Kohta murhe kaikkoaa.”

Jumala loi ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen. Se on ihmeellistä, valtavaa! Siksi uskon myös että ihmisillä on alusta asti ollut suuri tarve ilmaista kaikkea kokemaansa ”tuhansin kielin”, kuvin, sanoin ja sävelin. Koen että luovuus on yksi suurimpia Jumalan armolahjoja ihmisille. Ja kuitenkaan, niin paljon kuin ihminen on pyrkinytkin elämää kuvaamaan, joskus mikään ilmaisu ei tunnu riittävän. Ei sanat eikä sävelet. Ei ihaninkaan ihmisen saavutuksista.

Pitkäperjantain aamuni alkoi siten että olin juuri aloittamassa hampaiden pesua kun yht´äkkiä sydämeni täytti voimakas murhe, melkein fyysinen. Minut täytti murhe erään ystävän vaikeasta ja pitkäaikaisesta elämäntilanteesta. Samassa koin olevani yhtä hänen tuskansa kanssa. Olin saman maljan ääressä, jossa olin saanut tietää hänen jo pitkään olleen. Kokemus oli hyvin vahva. Siinä istuin ja itkin. Vain Jumala tietää mistä syvimmiltään oli kysymys. Ja kuitenkin sisimmässäni koin lepoa ja rauhaa. Tunsin tarvetta ravita itseäni olemalla lähellä Pyhää Henkeä.

Iltapäivällä tuli tytär ja meillä molemmilla oli suuri halu ja tarve rukoilla. Saimme kokea valtavaa Pyhän Hengen läsnäoloa. Kiitos, ylistys ja Kunnia kumpusi meistä kohti Jumalaa, Pyhän täyttäessä maljaamme ylitsevuotavasti riemulla ja ilolla. Tytär lähti mutta koko illan sain tuntea ja kokea olevani jumalallisen rakkauden, hellyyden ja taivaallisen lohdutuksen ympäröimänä. Rakastin Jeesusta enemmän kuin koskaan olen voinut ymmärtää. Hän Oli väkevästi, mutta hyvin hienotunteisesti läsnä ja koin, Hän elää! Hän ei koskaan kuole! Hän elää ja täyttää meidän maljamme ilolla, riemulla ja voimalla sen sijaan että se olisi vain kärsimyksen täyttämä. Me saamme elää Hänen kanssaan ikuisesti!

Siis! ”Enkö Herraa, Jumalaani riemuvirsin kiittäisi! Enkö suurta auttajaani, ylistäisi hartaasti!” virren 270 sanoin!

Lopuksi vielä Anni Korpelan runon säkein!

Tänä aamuna säteilevänä

Tänä aamuna säteilevänä
sydän autuas ihmettelee,
miten jokainen ruohonkorsi
niin säihkyy ja kimaltelee
ja pieninkin kukanterä
on aamuun nostanut pään
ja sen lehdissä kasteisissa
kuin Jumalan hymyn nään.

Tänä aamuna säteilevänä
sydän pyytäen kumartuu;
Suo, Jumala, minunkin loistaa
kuin ruoho, kukka ja puu
ja julistaa suuruuttasi
ja säteillä rakkauttas.
Minä tahtoisin lakkaamatta
olla armosta autuas!

Ryövärin vaimo Golgatalla

Hiljeni ääni kummulla
ristit, nousevat synkkinä vasten taivasta tummaa.
Laannut on voihke ja itku,
herja ja pilkka.
Kukapa mahtaisi mitata tuskien summaa?
Maa on vavissut, kalliot haljennut alta.
Tuokion kestänyt vihan ja pimeän valta.
Kansa pois rientää säikkyen tekoaan.

Varjona joku käy ihmisjoukkoa vastaan,
mustissa vaatteissa, huntuunsa piiloutuu.
Hiljaa hän hiipii ja arkana kyyristyy
jos joku tutkien
katsoo ja lähestyy.

Hän on ryövärin vaimo. Tottunut pimeään.
Hän on merkitty nainen, jota nyt syljetään.
Hän haparoi yksin Golgatan kumpua kohti.

Sano Jumalan Poika, missä on paratiisi,
hän vaikeroi ristin alla
ja nyyhkyttää.
Olen ryövärin kurja vaimo, rikollinen.
Olen salannut tekonsa,
vääryyden leipää syönyt.
Sano kurjalle, tottako se, mitä suustasi kuulin
kun takana kansan villin ja vihaisen
minä piileksin yksin. – Harhoja kuulleeni luulin.

Sano, tottako on,
kun lupasit kanssasi viedä paratiisiin jo tänään
rosvon ja tuomitun?
Oi, Jumalan Poika, ryövärin vaimolla sano
hän missä nyt on?
ja huntunsa mustan alla
käsiin kasvot hän kätkee ja maahan lankeaa.
Jo kaupunki nukkuu,
jossakin loitommalla
peto nälkäinen hiipii ja saalista ulvahtaa.

Pimeän sylistä haamuina ristit nousee
ja tuskaansa vaimo vain petoja odottelee.
Mutta äkkiä on kuin jostain sävelet soisi
ja on kuin Golgatan kumpu valaistu oisi.

Oi, ristiä kaksi kirkkaana säteilee!

Valokehässä ryövärin vaimo polvistuu.
Yötä mustempi siellä on –  kolmas ristinpuu.

Anni Korpela

virsi 78

Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen. Sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen.
En, rakas Jeesus, ymmärtää voi kärsimystäsi, vaan luotan, että sovitit myös minun syntini.
Sä kuolit, että pääsisin Jumalan lapseksi ja taivaan tiellä seuraisin sinua Herrani.
Taivaaseen potin aukaisit, kun voitit kuoleman, ja siksi aina sinua, oi, Jeesus, rakastan!

1Kor.2:1-9  Siunattua pääsiäistä

On pakko myöntää tämän nykyisen ajan rasittavan itseäni kaikin puolin ja ennen kaikkea sekä henkisesti että hengellisesti. Olen ajatellut menneitä.  Kaivannut puhtautta, väkivallattomuutta, aitoutta, ihmisten hyvää tahtoa toisiaan kohtaan. Paluuta kunnioittamaan lakia ja järjestystä. Olen huolissani niiden puolesta jotka järjestystä valvovat oman henkensä uhallakin. Minua järkyttää ihmisten pahuus joka aiheuttaa toisille ihmisille kauheaa kärsimystä. Haluan omantunnon takaisin.

Tätä blogia aloitan, jos mitä, rukoilemalla Jumalan armoa. Tahtoisin osata kirjoittaa sanottavani sillä parhaalla tavalla joka minulle, ihmisenä, on mahdollista. Jumala auttakoon.

Kotikaupungissani on ns. kotikirjasto, erinomainen palvelu ikääntyville ja liikuntaesteisille ihmisille, sieltä voi netin kautta tilata kirjoja luettavakseen ja ne toimitetaan, ilmaiseksi, tilaajille kotiin. Onnistuin tälläkin kertaa saamaan tilaamani kirjat. Olen tätä palvelua jo vuosia käyttänyt. Kaksi kirjaa oli ylitse muiden. Toinen P.T Juntumaan ”Elian päivät” ja toinen Risto Santalan ”Särkymisen siunaus”. Ensin mainittu kertoo Eliasta, Johannes kastajasta ja Jeesuksesta. ”Särkymisen siunaus” syvällisesti, hoitavasti, rohkaisevasti, siunaten ja lohduttaen, nimensä mukaisesti, ihmisen osasta ja Jumalan työstä ihmisen hyväksi.

Minä uskon Jumalan johdatukseen, niin usein olen saanut rukouksissani kokea ihmeitä Hänen läsnäolossaan.

Avaan Raamatun. Tänään se aukeaa profeetta Jeremian kirjasta. En osaa sitä selittää, en edes yritä, kuuntelen ainoastaan mitä minulle, ehkä, yritetään sanoa. Olen joskus ympäröinyt Jeremian kirjan 49 luvun jakeet 11-12:” Jätä orposi minun elätettäväkseni, ja sinun leskesi turvatkoon minuun. Sillä näin sanoo Herra:” Katso niidenkin, jotka eivät ole vikapäät siitä maljasta juomaan, täytyy sinun juoda; JA SINÄKÖ JÄISIT RANKAISEMATTA? Sinä et jää rankaisematta, vaan sinun täytyy juoda..” Nämä sanat laittoivat lukemaan koko luvun ja seuraavatkin. Enkä voi olla vertaamatta lukemaani tähän aikaan ja päivään. Koko maailma on kaaoksen vallassa ja ihmisten, viattomien lasten ja naisten, kärsimys on hirveä, kenenkään ihmisen voimatta estää kaikkea sitä pahuutta mikä tietoisuuteemme tulvii.

Raamattu toistaa itseään syntiinlankeemuksesta lähtien alusta loppuun saakka. Se on totuus, mutta niin kuin tuo kauhea syntiinlankeemus toi kirouksen maan päälle, niin Jumala valmisti kirouksesta vapahduksen jo aikojen alussa maailman ja ihmisen luodessaan. Läpi Raamatun punaisena lankana kulkee tämä lupaus ihmisen  ja koko luomakunnan pääsemisestä vankeudesta vapauteen. Niinpä tässäkin Jeremian kirjassa Jumala tuomioidensa ohessa lohduttaa ikuisella lohdutuksellaan. Lupaus hyvästä, parhaasta, se on sama kuin Jeesus!

Jeremian kirjan 52 luku päättyy osaltaan hyvään sanomaan. Siinäkin kertautuu punaisen langan tapaus. Babylonian Kuningas, kaikkien kauhistusten jälkeen korottaa kuningas Jojakinin, joka oli ollut pakkosiirtolaisuudessa kolmekymmentäkuusi vuotta. Hän päästi Jojakinin vankilasta, puhutteli tätä ystävällisesti ja asetti tämän ”istuimen ylemmäksi2 muitten kuninkaitten istuimia. Jojakin sai riisua vangin puvun, hänen jokapäiväisistä tarpeistaan huolehdittiin ja hän sai aterioida kuninkaan pöydässä elämänsä loppuun saakka.

Muistamme kuinka kuningas Daavidkin, entinen paimenpoika, etsitti Joonatanin suvusta jälkeläisen, ontuvan Mefibosetin, kiitokseksi siitä ystävyydestä ja avusta jota Joonatan oli häntä, Daavidia, kohtaan osoittanut. Jumala siis pitää omistaan huolen iankaikkisesti, vaikka meistä ei aina näyttäisi siltä ja vaikka välillä väsymmekin. Itseänsä kieltää hän ei saata, minkä on luvannut, sen pitää.

Risto Santala kovia kokeneena, kirjoittaa.” Miten terveellistä onkaan muistaa, että Jumala on Jumala, ja ihminen vain ihminen” Hän lainaa, oman tuskansa lohduksi tulleen sanan  Sefanja 3:17:” Hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua!” Santalan mukaan tämä kääntyy kreikaksi:” Hän virvoittaa sinua” ja hepreaksi, ”Hän vaikenee rakkaudessaan”. Ja lisää:” Siihenkin saa totuttautua, että joskus Jumala vaikenee rakkaudessaan”. Minullekin tämä kohta on menneinä vuosikymmeninä tuonut ylimaallista lohtua, on yksi tärkeimpiä oppeja. On ollut pakko oppia odottamaan ja luottamaan.

Koska olen tuntenut tarvetta palata juurilleni, niin en voi sivuuttaa myöskään runoutta. Olen meidän kansallisrunoilijoittemme läpi täyttämä. Tärkeimpinä niistä Leino ja Hellaakoski, muitakaan unohtamatta. Ja vielä erikseen sitten virsi- ja hengelliset runot. Näistä tähän Hellaakoskelta yksi koskettavimpia ”Hengen manaus”, josta tilan säästämiseksi vain alku ja loppu säkeet. Runo on ihmisen syvää etsintää ja kaipuuta Jumalan puoleen. Joka sittemmin tuottikin tuloksena ainakin yhden Jumalan Valtakuntaan pelastuneen, hänet itsensä. Ylistys Jumalalle.

Jumala, Henki, sinutko kieltäisin/ siksi vain, ettet ole mahtunut majaan,/jonka sun asunnoksesi kaavailin?/ Itse viisaana, arkana kunniastaan/ järkeni on kapinoinut sinua vastaan/ nähden mahtisi melko heikon, vajaan/ Ethä kykene rakennusmestriksi,/ et edes kunnolliseksi poliisiksi,/ vastaamaan et, kun kysyn:miksi, miksi./ Niin, lukemattoman paljon sanella voisin / seikkoja, joitten täytyisi olla toisin/ jos olis valta ja voima ja kunnia sun/ ja viisaus mun…..

Jumala, Henki, en lie ainoa, jolla/ vaikea on sinun ahjossasi olla,/ paahtua niin kuin lietsottava rauta,/ taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi,/ tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi./ Muttei auta, muttei auta,/ sinähän yksin puhallat kipinän meihin/kylmiin kovettuneihin./ Jumala, Henki, ahjosi kuumuudessa/ uupunut olen ja pihties puristimessa./ Sinä et väsy, et putoa uskostas/ että olet nostava kerran moukarin alta/työn, joka näyttää valmiimmalta/kuin tämä, joka nyt kipunoi sormissas.”

Ja luonnon, luomakunnan suurena ystävänä lopuksi vielä Hellaakosken ”Raamatuita” runo

Herra, ethän kahlitse siihen raamattuus,/ jolla on mustat kannet ja suuri virallisuus./onhan tarjolla kirja aivan toinenkin,/ joka ei mahdu pöydille, ei lasikaappeihin,/ kannet avarat niin olkoot kuin on maa,/sisällys niin kuin ilma, joka lintua kannattaa,/ sanojen pohjalta huokuu nurmien vihreys,/metsien hämy, ja tuuli, ja ulapan kimmellys,/ ihminen mukanaolkoon, sitä työtään uurastain,/joka hänelle on suotu, hänelle yksin vain./ Herra, se on hyvä kirja. Mieleeni muistuu nyt: sitä kun luin, olet aina hymyten nyökännyt.

Muutamia aamuja sitten heräsin sanoihin:” Jumala on läsnä, häntä rukoilkaamme! Kiittäin eteens´astukaamme. Hän on keskellämme, sydän vaientukoon, kaikki maahan kumartukoon. Ihminen, etehen Herran silmäin vaivu, Pyhän eessä taivu!” Tästä alkoi prosessi jossa Jumala uskollisuutensa, armonsa ja rakkautensa mukaan jälleen kerran tuli avukseni, rakkaakseni, kaikekseni. Sanalla sanoen läsnä olevaksi!

Olen paljon ajatellut Jeesusta – joitakin ihmisiä myös. Jeesuksesta varmaan kaikkein väkevimmin tuli esiin läsnä olevuus. Se että Hän kohtasi jokaisen ihmisen henkilökohtaisesti. Hänellä oli sellainen karisma, (ja on) jossa ihmiset kokivat/kokevat, tulleensa siunatuiksi, hyväksytyiksi ja autetuiksi. Jos mekin, ihmiset, paneutuisimme kohtaamiimme lähimmäisiin samankaltaisella intensiteetillä/läsnäololla kuin Jeesus, olisimme paljon onnellisempia, armollisempia ja voimakkaampia kun apuamme tarvitaan.

Ja silloinkin kun apuamme ei tarvita, vain läheisyyttä, tulemista kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisina kuin olemme. Olen itse surukseni kokenut kuinka maailman huuto ja kaikenlaiset rasitteet vievät pois olennaisen ääreltä. Ja se tuntuu kauhealta. Se ei ole Jumalasta, vaan hänen vihollisestaan. Näin sanon, koska se on totta. Me elämme sellaisessa maailmassa jossa Jumalaa ei pidetä Pyhänä ja Kaikkivaltiaana. –  Jossa Häntä kunnioitettaisiin ja Hänen neuvojaan ihmis – ja luomakunnan parhaaksi noudatettaisiin. Jos tämä satuttaa ihmistä, jota Jumala rakastaa, niin kuinka paljon se sattuukaan itse Jumalaan. Me elämme nyt pääsiäisen läheisyydessä. Minua itkettää kun sitä ajattelen. Ei surusta vaan liikutuksesta.

Miksi on näin, että ihmisillä on niin paha olla tänä päivänä. Miksi niin monet eivät ymmärrä omaa, saati lähimmäistensä parasta? Onko vastaus siinä etteivät ihmiset usko?

Totta on ettei ilman Pyhää Henkeä ihminen voi omin neuvoin Jumalan sanaa selittää eikä ymmärtää. Sana ei ole ensiksikään ihmismielen mukaista ja Jumalan ilmoituksen ymmärtämiseksi tarvitaan nöyryyttä ja Pyhän Hengen vaikuttamaa sydämen uskoa. Raamatussa puhutaan sydämen uskosta ja- suun tunnustuksesta joita Jumalan Sanaan uskominen, Jumalan lahjoina, vaikuttaa..

Pietari kirjoittaa toisen kirjeensä 1 luvun jakeessa 20:” Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä (21) sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” Ihminen ei voi omalla viisaudellaan, järjellään tai millään inhimillisellä ominaisuudellaan päästä sisälle Jumalan valtakuntaan, ei tässä ajassa eikä tulevassa. Pietarin kirjeet (mm) ovat erittäin lukemisen arvoiset.  Joka tahtoo niitä tutkia vilpittömästi ja halulla, löytää ikuisesti kestävän elämän Herramme kanssa.

Jumalan tahto on ettei yksikään hukkuisi (joutuisi kadotukseen) vaan saisi iankaikkisen elämän. Ja siksi muistamme Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kärsimystä, kuolemaa ja ylösnousemista joka vuosi. Olemme ainakin tähän asti vielä muistaneet.

Ensimmäinen kirje korinttilaisille 2 luku jakeet 12-14:” Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan Oman Hengen, jotta tietäisimme mitä Hän on lahjoittanut meille. Siitä me myös puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla. – Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.

Kuitenkin tämä Jumalan Pyhä Henki on saatavilla kaikille jotka kääntyvät Jumalan puoleen, uskoen sen todeksi että Jumala jo aikojen alussa on valmistanut ihmisille syntien anteeksisaamisen Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Vapahtajassamme. Kun Hän on meissä läsnä olevana Henkensä kautta, meille on mahdollista osoittaa samaa hellyyttä ja läsnäoloa toinen toisillemme ja siten saada sydänten yhteys, joka meitä  rohkaisee ja auttaa elämässä eteenpäin.

Pään tieto, viisaus, varallisuus, yhteiskunnallinen asema tai mikään muukaan tämän maailman arvoista ei ruoki, lohduta eikä auta ihmistä loppujen lopuksi. Ihmistä auttaa Jumalan läsnäolon kokeminen ja siitä lähtöisin oleva rauha, ilo ja tasapaino kaiken kaaoksen keskelläkin. Annetaan Jumalan rakkaudelle ja armolle mahdollisuus, rakastetaan toisiamme, kuljetaan vierellä tukien, muistaen että Jeesus on meidätkin kerran suurien tuskien kautta pelastanut.

Olen muutamia kertoja täällä puhunut ihanasta seurakuntayhteydestämme ja omasta Ari papistamme. Mikä luo tämän yhteyden? Se on läsnäolo ja rakkaus! Meillä on se ja meidän papillamme tuo siunattu ominaisuus, läsnäolo! Se ei jätä ketään kylmäksi. –  Jos jonkun jättää niin silloin ihmisen on mentävä itseensä. Samoin on meidän suhteemme Jeesukseen, jos jäämme kylmäksi, silloin on mentävä Sana juurelle, sen ytimeen ja tutkittava oma sydämensä! Kiitos Jumalalle että Hän pitää omistaan huolen! Tulee läsnä olevaksi ja hoitaa meitä haavoittuvia.

”Uskollisuutesi suuri on, Herra, ei vaihteen varjoa luonasi Sun. Iäti kestävä perustus varma, on Sinun armosi, Herrani mun. Suuri on, Herrani, uskollisuutesi, aamuisin uusi Sun armosi on! Mitä mä tarvitsen, Sulta ain saan sen. Uskollisuutesi on loputon.

Anteeksi synnit suot, Rauhan Sä annat ja näytät missä on oikea Tie. Voimasta voimahan päivittäin kannat, Tiellä mi valkenee, taivaaseen vie. Suuri on Herrani, uskollisuutesi, aamuisin uusi Sun armosi on. Mitä mä tarvitsen, Sulta ain saan sen. Uskollisuutesi on loputon!”

Taaksejäänyt vuosi oli koetteleva. Alkanut vuosi ei tuonut helpotusta, tämäkään. Paljon sallitaan, mutta Jumalalla on varaa. On uskottava että Hän tietää mitä tekee. Ihminen vain ihmettelee, mistä saisi viisautta ja voimaa? Elämä on taistelua.

Sitten eräänä iltana Mustarastas laulaa!

Ei ollut vielä edes kevät, kun kuulin sen enkä ollut uskoa korviani. Vaikka oli hyytävän kylmää, pidin ikkunaa auki tuon ihanan laulun kuullakseni ja ajattelin silmät kosteina kuinka Hyvä Jumala onkaan. Edelleenkin Hän pitää yllä tätä rakkaudella luomaansa, kurjaksi osoittautunutta, maailmaa! Kuinka armollista se onkaan.

Viikko sitten pääsin kappelillemmekin. Olin lähellä hengellistä kuolemaa kun jouduin olemaan sieltä niin kauan pois. Sanoohan sanakin ettei kenenkään tulisi jättää omaa seurakunnan kokoustaan. Se on totta, mutta aina ei ole inhimillisiä mahdollisuuksia.

Oma Ari pappimme oli vuorossa ja puhui, niin kuin hän vain puhuu. Puhe oli suoraan sydämelleni ja elämän tilanteeseemme sopivaa. Uskon että puhui monien muidenkin sydämelle ja kansaa oli, Jumalalle kiitos, runsaasti.

Päästiin sitten ehtoollisen viettoon. Oli oikeaa, leivottua leipää! Siinä murruin lopullisesti. En voinut olla muistamatta sitä ehtoollista jonka Jeesus opetuslapsiensa kansa vietti. Samaistuin siihen hengessäni.  Se oikea leipä teki ehtoollisen vieton niin eläväksi. Ja jälleen koin kuinka hyvä Jumala onkaan! – Miksei aina voisi olla oikeaa leipää, muutoinkin kuin Sanassa.

Yleensä kun alan blogia kirjoittaa minulla on tapana avata Raamattu, hiljentyä hetkeksi ja toivoa että Jumala aikeeni siunaisi ja teksti koituisi jonkun lähimmäiseni hyväksi. Avasin roomalaiskirjeen luvusta 13:11-14 ja edelleen luin koko 14 luvun, miettien vähän mitä täällä blogitaivaalla on viime aikoina kirjoiteltu.

13 luvun jakeissa 11-14 puhutaan sarastuksen päivästä, mitä meiltä odotetaan, ja mihin meidän tulisi pukeutua. 14 luvussa on ajankohtaisuus kukkeimillaan. Suloista, syvällistä, siunaavaa ja hoitavaa läksyä suhtautumisestamme lähimmäisiimme. ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkää ruvetko kiistelemään mielipiteistä.” Ei ihan helppoa?

Ja jatkoa:” Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että Hän olisi niin kuolleitten kuin elävienkin Herra.

Kuinka sinä voit tuomita veljesi? – Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia  veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen. Onhan kirjoitettu – Niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa! Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään!” Siis itsestään. Ja vielä sanotaan että meidän tulisi pyrkiä rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme. Ja kirje jatkuu luvussa 15 yksimielisyyden ylistyksellä.

Tiistai illan Raamattupiiriin olin lähdössä, mutta en sitten jaksanutkaan. Viime tipassa oli peruttava. Olin uuvuttanut itseni suuren maalaukseni kanssa jota hulluuksissani olin alkanut tehdä, vaikka olisi pitänyt tietää ettei voimia siihen enää olisi riittävästi. Mutta kun jotain oli tehtävä saadakseni muuta ajateltavaa kuin jatkuvat vastoinkäymiset ja elämisen huolet murheineen. Ei tainnut paljoakaan auttaa.

Lähetin kuitenkin piiriläisille terveisiksi virren joka on minua kovasti puhutellut ja joka tuli mieleeni kun viimeksi astuin kappelin ovesta sisään. Jos olisimme vähemmän sidottuja kaavoihin olisin sen pyytänyt laulettavaksi, mutta eihän sellainen sovi. – Olivat piirissä laulaneet! 🙂 Olen sitä itseksenikin laulellut omaksi ilokseni ja vahvistuksekseni, on se sellainen virsi!

Sen myötä sinullekin siunausta ja voimia. Herra olkoon kanssasi ja meidän kaikkien kanssa. Herra on hyvä.

virsi 173 !