Blogitaivas

Viikonpäivät mielessäni on pyörinyt ajatuksia siitä, miksi me ihmiset rakennamme muureja itsemme ja Jumalan väliin. Miksi Jumalan lähestyminen on niin vaikeaa. Onko syynä pelko siitä että joudumme luopumaan itsellemme tärkeistä asioista, sellaisista jotka koemme erottavina tekijöinä meidän ja Jumalan välillä.

Tämänpäiväinen kohtaaminen kaupan edustalla laittoi ajatukseni hieman uusille raiteille. Tuttavani oli joutunut pohtimaan oman elämänsä arvoa ja suuntaa perusteellisesti ja hän oli päätynyt kysymykseen; Mikä minä olen mitään pyytämään Jumalalta? Se miten ja miksi hän tähän kysymykseen oli päätynyt on oma tarinansa, mutta olennaista oli se, että hän oli päätynyt pyytämään apua Jumalalta omaan elämäänsä.

Mikä on siis asemamme Jumalan edessä ja miksi? Ja miksi meille suomalaisille on tuo asema on jäänyt epäselväksi?

Jokaisella meillä on omat lähtökohtamme tähän elämään. Jokaisella meistä on isä  vaikka häneen ei olisi minkäänlaista suhdettakaan. Tuo suhde tai sen puuttuminen muokkaa meitä ihmisenä. Vanhempiemme tapa kasvattaa vaikuttaa meihin koko loppuelämämme. Valintamme ja haaveemme muokkautuvat siinä ympäristössä jossa kasvamme. Jossain vaiheessa meidät temmataan omillemme ja kasvumme alkaa rönsyillä niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan. Maailma lyö leiman meihin. Matkan varrella synti, ero Jumalasta alkaa vaikuttaa meihin kuin eroosio joka syö alkuperäistä olemustamme vähitellen pois. Lapsuuden haaveet ja puhdasotsaisuus vaihtuvat aikuisuuden huoliin ja jopa rumuuteen.

Emme osaa enää palata lapsen asemaan joka puhtain motiivein uskaltaa lähestyä isää ja pyytää sitä mitä tarvitsee omaan elämäänsä. Lapsen kunnioitus ja nöyryys on vaihtunut epätietoisuuteen pyynnön oikeutuksesta. Ja hukassa on myös se miten pyytää.

Jeesus kutsui Jumalaa Isäksi. Jeesukselle Jumala oli Iskä joka odottaa kaikkia lapsia kotiin. Tuhlaajapoika-vertaus on sisällöltään vallankumouksellinen vielä tänäkin päivänä, kun suku-ja veljesriidat repivät maailmaa. Jumala tarjoaa jokaiselle palaajalle sormusta, joka takaa Jumalan lapsen identiteetin. Saamme oikeuden täyteen perintöön, vaikka olemme jo sen kertaalleen tuhlanneet.

Mutta yksi tärkeä etappi oman identiteettinsä löytämiseen on se, miten antaudumme Jumalan puhuttelulle, kun käännymme pyytämään häneltä apua. Meidän on annettava Pyhälle Hengelle tilaa toimia. Hän alottaa meissä työn joka antaa rauhan ja mahdollisuuden löytää itsestämme sen luottavaisen lapsen joka huutaa rohkeasti Abba, Isä.

Monesti muurit ovatkin jonkun muun kuin itsemme rakentamia. Kristilliset yhteisöt ovat näperreet omista tavoistaan ja perinteistään bunkkereita joihin vieras ei pääse sisään ja pelkuruus pitää sisällä olijat visusti paikoillaan. Tällainen hengellisyys kyllä heijastaa rakkautta sisäänpäin mutta lämpöpumpun tapaan se puhaltaa ulospäin jäätävää kylmyyttä. Siksi niin moni etsijä jää kyselemään omaa oikeuttaan elämään ilman että kukaan kertoisi heille mistä on kysymys.

Itse olin tiennyt jo pitkään, että tuttavani kaipaa juttuseuraa mutta en ollut tarttunut Jumalan antamiin vihjeisiin vaan olin väistänyt näitä mahdollisuuksia. Nyt Jumala suorastaan talutti minut tilanteeseen, jossa tuo otsikon kysymys heitettiin ilmaan. Mikä minä olen pyytämään? Vastaus on pohjimmiltaan yksinkertainen, mutta se pitää ymmärtää omassa sydämessä. Kun Tuhlaajapoika pyysi nöyränä mahdollisuutta tulla kotiin edes palvelijan roolissa, isä kietoikin pojan syleilyynsä. Sulki hänet sydämeensä ja antoi takaisin lapsen aseman,jota kukaan ei voi koskaan enää ottaa pois.

”Jos te kuulette Hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne”!

Isä meidän, joka olet taivaissa, Pyhitetty olkoon Sinun nimesi.

Pari tuhatta vuotta sitten, kaikki se mitä oli siihen mennessä Sinusta kirjoitettu toteutui, ja Sinä Herrani Jeesus astuit kaiken voittaneena  Isäsi Valtakuntaan. En pysty edes käsittämään millainen riemu se oli taivaassa! Minä vaan liikutun sydämeni pohjasta ja olen hiljaa. Tahdon kuulla mitä sanot minulle tänään, taivaaseen astumisesi muistopäivänä!

Ensimmäisenä minun on ajateltava Isä meidän rukousta. Kohdasta jossa joudun pyytämään ”Anna minulle minun syntini anteeksi”!

Sydämeni on murheellinen kaikesta millä olen Sinun tahtoasi vastaan rikkonut, ja ajattelen että se ehkä eniten koskee aluetta jossa olen lähimmäistäni haavoittanut, tieten tai tietämättäni. Anna minulle anteeksi ja auta että nekin joita vastaan olen rikkonut pystyvät antamaan minulle anteeksi. –  Mitä kauempana Sinusta olen, mitä kauempana sanasi sielussani ja sydämessäni, sen herkemmin omatuntoni paatuu ja siinä tilassa teen eniten virheitä. Herra auta minua ruokkimaan itseäni Sinun läheisyydelläsi sanasi ja rukousteni kautta, myös Sinun omiesi tuella ja seurakuntasi yhteydellä. Jeesus muista minua Valtakunnassasi.

Kiitos että olet antanut syntini anteeksi ja vastakin annat. Kun Armosi koskettaa minua, Pyhän Henkesi läsnäololla, opin itsekin anteeksiantamisen kalliin läksyn. Ei mikään tee niin vapaaksi ihmistä kuin anteeksiantaminen, se on kaikkein suurimpien taakkojen putoamista tien oheen ja Sinun kannettavaksesi. Kiitos Jeesus. Mitä useammin saan välittömästi antaa anteeksi niille joiden koen itseäni vastaan rikkoneen, sen koulutetummaksi tässä myös käyn 🙂 . – Sinä tiedät ja ymmärrät sen ja siksi tämän oppiminen on niin autuasta. Pääsen tuntemaan puhdasta riemua ja rakastamaan aidosti lähimmäisiäni. Ihana olet Sinä Herra!

Sinä joka olet Pyhyydessä ja korkeudessa. Sinä joka olet kovin ihmeellinen minun ymmärtää ja osata uskoa niin kuin tulisi, olet myös kaikkien niiden luona joilla on Sinun edessäsi Jumalan Sanan/ Pyhän Hengen särkemä ja nöyrä henki. Mitä minulla on jota en olisi Sinulta ja armostasi saanut, ei mitään. Kaikki elämä on Sinusta lähtöisin, kaikki.

Herra, minuun sattuu kun ajattelen tämän maailman kaikkia kärsiviä, yksinäisiä, kiusattuja, kaikkia joilla on vaikeampaa kuin itselläni, ja minäkin jotain näistä kaikista tiedän. Samalla kun pyydän siunaustasi ja varjelustasi itselleni, suvulleni, kansalleni ja seurakunnallesi, pyydän Herra, katso kaikkien niiden puoleen jotka eniten apuasi nyt tarvitsevat ja auta meitä auttamaan edes jotenkin. Herra siunaa luotujasi. Anna meille jokapäiväinen leipämme, niin sanassasi kuin kaikessa muussakin elämisessämme. Varjele meidät pahasta äläkä anna meitä kiusata yli voimiemme.

Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa. Sillä Sinun On Valtakunta, Voima ja Kunnia iankaikkisesti. Aamen!

”Ottaos Herra mun käteni heikot, suo niiden palvella Sua. Vie viinitarhaasi työhön ja siellä kasvata armossa mua.
Ottaos myös minun huuleni, Herra, kaikille kertoa suo. Vain sinun ristisi juurella virtaa rauhan ja rakkauden vuo.
Syömmeni, kaikkeni, myös ota vastaan, Kallehin Armahtajain. Tahtosi tiellä mua johdata täällä korvessa kulkiessain.
Sinua vain, palvelen ain. Onnen ja vapauden mä luonasi sain!

Herätessäni soi mielessäni virsi 461.

Tämän elämän vastoinkäymiset, kivut ja huolet, eivät ole sammuttaneet lapsellisuuttani. Joka ikinen kevät riemun tuo kasvun ihme, uusi elämä joka näkyy kaikkialla ympärilläni. Musta maa, lehdettömän puut, maan alla nukkuvat kukkaset jne. Ne saavat uuden elämän vuosi toisensa jälkeen! Mikä muu voisikaan todistaa hyvän Jumalan olemassa olosta tämän paremmin. Vuoden kierrossa on kuva ihmisen elämänkaaresta ikään kuin ”kelaten” katsottuna.

Kun Jeesus puhui kuolemasta esim. Lasaruksen haudalla hän sanoi ettei Lasarus ole kuollut vaan nukkuu. Hänen sanomansa tuo iloa ja lohtua. Kun ajallinen kuolema meitä kohtaa, me emme kuole vaan nukumme kunnes meidät herätetään. Se on kuin vuoden kulku ja nämä meillä rikkaat vuodenaikojen vaihtelut. Tuo herääminen uuteen elämään kertoo myös siitä työstä jota Pyhä Henki meissä aikaan saa. Me olemme epätodellisesti elossa, vaikka toisin luulemme, niin kauan kuin Jumalan Pyhä Henki saa meitä koskettaa todella uudistavalla ihmeellään. Me olemme yhtä tämän maailman Luojan ja luomakunnan kanssa, sama kierto meillä kuin Jumalan luomakunnalla, joka tosin uudistuu paljon nopeammassa tahdissa.

En väsy kevättä katselemaan, en Jumalan luomistyötä ihailemaan ja siitä riemuiten kiittämään! Talvi on pituudessaan ja esteissään minulle raskasta aikaa, ja siksikin kevät on Elämää, suurella etukirjaimella. Samalla kun puiden lehdet, melkein silmin nähden, kasvavat päivittäin kevään voimasta, ja mullan alta nousee kaikkea uutta, on elämä ihme ja kiitosaihe.. Sama asia kuin  lukiessani Raamattua, hyvän kirjan tai kuullessani hyvän saarnan. Uusi  astuu vanhan sijaan, uni vaihtuu elämäksi.

Katselen niin suurta ihmettä että melkein pelottaa. Nyt on vielä armon aika, nyt Jumala vielä antaa kasvun ja varjelee kaikkea luomaansa, mutta tämä ei tule kestämään ikuisesti. Joka lukee Raamattua tietää sen ja kuinka meidän tulisikaan kiittää, kunnioittaa ja rukoilla Jumalaa kaikesta tästä ihmeestä. Ja nähdä kuinka hyvä ja armollinen Hän On.

”Kiitä herraa yö ja päivä, pimeys ja valokin! Aurinko ja kuu myös kiitä, Hän on tehnyt teidätkin. Taivaan tähdet, hiljaisella matkallanne kiittäkää. Lähde, virta, meren laine, ylistykseen yhtykää….. Sieluni, nyt kiitä Herraa, lunastajaa, luojaasi! Lapsekseen Hän sinut osti, orjuudesta vapaaksi. Hän on aina auttajasi, armossaan vie autuuteen. Kiitä riemuiten siis Herraa, nyt ja aikaan iäiseen!”

Siunatkoon ja varjelkoon Herra, huomisen äitienpäivänkin perheissä, niin että kaikilla olisi mahdollisimman levollinen ja lämminhenkinen juhlapäivä. Herra siunatkoon niitä joilla ei sellaista ole ja myös vanhoja äitejä jotka kokevat ikävää ja yksinäisyyttä. Myös niitä jotka kaipaavat lasta mutta ovat jääneet lapsettomiksi. Herra siunaa ja varjele meitä ja anna meidän löytää Elämän ihme ennen kaikkea Sinussa!

virsi 461

Room.8:18-30

Unen ja valveen rajamailla huomasin miettiväni elämän lyhyyttä. Kysyin, olenko osannut käyttää aikaani oikein, vai sitä turhaan tuhlannut? Tunsin lempeän hymyn ja vastauksen sijaan kuulin kysymyksen kuinka olisin tahtonut elää? Vastasin; olisin tahtonut kirjoittaa enemmän mutta aikani meni kuvien tekemiseen ja elämästä huolehtimiseen, en tainnut tehdä mitään kovin tärkeää?

Kysyit koska olin ollut onnellinen? Vastasin, en muista, ehkä joskus kun tunsin sinut lähelläni, lapsuudessa ja sitten paljon myöhemmin. Tässä elämässä rakkaus tuli täydellisimmäksi lapseni kanssa. – Nyt vanhemmiten minulla oli kymmenvuotisjakso jolloin olin vapaa ja sain olla oma itseni, ennen tätä nykyistä tilaa. Tunnen haikeutta etten ymmärtänyt sitä niin täysin käyttää kuin olisin voinut, ikävöin sitä aikaa. Kun olin ilmaissut tämän, tunsin oikeassa kämmenessäni säteilevän lämmön ja hämmästyin? Lämpö ei kadonnut ja mietin mitä tahtoisit minun ymmärtävän?

Toisissa olosuhteissa olisin saattanut tulkita sen kutsuksi? Vai otitko minua kädestä?

Ajattelin kuinka onnellinen olisin jos olisin voinut, tai voisin, käyttää aikani siunaten ihmisiä. Laittaen käteni heidän päittensä päälle kevyesti ja saanut tuntea kuinka siunaus siirtyisi Sinusta heihin. Mieluiten olisin tehnyt sen pienille lapsille, noille päiväperhosille jotka osaavat jatkaa matkaa ajattelematta eilistä tai huomista, vain iloiten hetkestä. –  Ja edelleen kämmeneni sykki. – Silmäsi kysyivät olenko nyt onnellinen? Hymyillen vastasin että olisin voinut myös olla kuin Assisilainen koska puhun myös linnuille, puille ja kukille.

Siirryin ajattelemaan kertomusta jossa paransit 10 spitaalista ja vain yksi palasi Sinua kiittämään! Se on puhuttanut minua jo pitkään. Sinun kirjassasi ei laverrella, mutta minä olisin halunnut tietää tuosta ihmisestä enemmän?

Näin sieluni silmin kuinka hän ei ainoastaan parantunut taudistaan vaan hänen silmänsäkin saivat uuden kyvyn nähdä, ja korvansa kuulla. Hän syntyi uudesti todelliseen elämään jossa hänen sisimpänsä täyttyi riemusta ja kiitoksesta joka oli suurempi kuin minkä aiheutti ruumiin paraneminen. Hän ymmärsi siirtyneensä kuolemasta elämään, Sinun antamaasi! Hän näki kaiken Sinun Kirkkautesi valossa eikä meinannut ihmisenä kestää niin suurta iloa. Hän eli rakkaudessa ja kiitoksessa ja antoi Sinulle koko elämänsä, lähtien seuraamaan Sinua.

Kaikella on hintansa, riemullakin varjonsa. Hän näki kuinka monet hänen ympärillään olivatkin sokeita, vaikka näkivät ja kuuroja vaikka kuulivat, eikä heissä ollut rakkautta eikä iloa. He elivät ylpeinä oman viisautensa sokaisemina vaikka Sinä olisit tahtonut heidän ymmärtävän että lasten kaltaiset ovat suurimpia Sinun Valtakunnassasi. He olivat tulleet suuriksi ja ahneiksi eivätkä tahtoneet tuntea Sinua.

Vain yksi sanoi Kiitos!

Herra, kaikki jotka sinut tunnustavat saavat elää ihmeessä. Sinä et halua ihmisten jäävän murehtimaan menneitä etkä huolehtimaan tulevista, Sinä kiedot meidät läheisyyteesi ja rakkautesi on kuin teltta ympärillämme, hellyytesi kuin vuotava hunaja. Herra, vaikka minulle jäi arvoitukseksi kämmeneni sykkivä lämpö tahdon Sinua ikuisesti kiittää että pidät omistasi huolen ja ylistää Sinua Elämän antajaa Elämän lahjasta – ja siunata koko maailmaa odottaessani tulemistasi. Kiitos Jeesus!
(Fil.4:6 Room. 8:28 Matt 18: 1-5 ja 10 Luuk. 17:11-19)

”Ei murhetta kun vain olla saan mä Herran lapsena aina. Kun Hän mua hoitavi armollaan, niin eivät kuormani paina.
Ei huolta kun Hän on Isäni, ei lastaan unhoittaa saata. Hän tasoittaa täällä polkuni ja kohden vie kotimaata.
On kätkössä multa huominen, ei palaa eilinen päivä, ja tänään seurassa Jeesuksen jää kauas huolien häivä”

Muutama vuosi sitten olin kymmenennessä leikkauksessani. Ahtautunut rannekanava avarrettiin ja hermo päästettiin pinteestään. Pieni leikkaus. Kävi kuitenkin niin että kun tikit oli kotona poistettu ja sairaanhoitaja poistunut haava aukesi kokonaan. Soitin sairaalan päivystykseen jonne sitten lähdin kättä näyttämään. Päivystävä lääkäri katsoi haavaa ja sanoi ”Niin auki on kuin auki voi olla, tässä on kaksi vaihtoehtoa, joko uusintaleikkaus jolloin kaikki alkaa taas alusta tai että jätetään haava auki ja varjellaan ettei se tulehdu”. Päädyttiin viimeisimpään vaihtoehtoon ja odotus alkoi. Ensin näytti siltä ettei mitään tapahdu ja käsi oli tietenkin lähes käyttökelvoton. Onneksi haava ei tulehtunut ja parin viikon päästä haava alkoi näyttää paremmalta. Kaikissa muissa haavajäljissäni näkyy tikkienkin jäljet mutta tässä ei. Nyt on takana jo 11 leikkausta ja lisää tulossa. Joka kerta leikkausten jälkeen olen ajatellut että tämä oli viimeinen, mutta ei. Nyt en enää ajattele että näistä pääsisin. Aikoinaan uskoin syvästi ja varmasti että Jumalan parantaa minut, uskoin todella ja kauan. Vaivani on vuosissa jo 65 vuotta vanha.

Miksi tämä aihe? Koska aina ei käy niin kuin toivotaan ja uskotaan. Ja siksi että on olemassa myös sellaisia haavoja jotka eivät näy, mutta ne tuntuvat. Haavat jotka ovat sisällämme oireilevat eri tavoin ennen kuin ne ovat kasvaneet umpeen. Ihminen ei ole normaalisti työkykyinen ja tasapainoinen eli oireilua vailla ennen kuin hänen haavansa paranevat. Usein ihmiset huomaavat toisistaan sen, yhtä usein niitä ei tunnisteta. Kun ihmisen elämä on haavoilla hän kipuilee, voi aiheuttaa oman kipunsa vuoksi lähimmäiselleenkin kipua. Harvoin ihminen itse tunnistaa oireidensa syyn.

Minua siunaavat Raamatun kertomukset verrattomasti. Yksi niistä on Samuelin kirjan alku, kertomus Samuelin syntymästä ja ennen kaikkea äidistään Hannasta. Hannan miehellä Elkanalla oli 2 vaimoa ja toinen niistä oli Hanna, hän oli lapseton ja toinen vaimo Peninna jatkuvasti kiusasi Hannaa. Lopulta Hanna ei enää jaksanut ja hän meni pappi Eelin luo. Hannan suru oli  valtava ja hän rukoili niin että pappi Eeli luuli Hannan olleen juovuksissa. (1.Sam.1)

Kuinkahan lukemattomia rukouksia onkaan Herran edessä rukoiltu yksin siksi että kukaan ei ole voinut auttaa ja jotkut ovat asenteillaan vielä olleet lisäämässä tuskaa. Hannalle kävi kuitenkin hyvin ja hän viritti riemulaulun Herralleen. ( 2 luku) Hän sanoi mm. sanat jotka itseäni ovat aina kannustaneet ja lohduttaneet: 2:7-9 ” Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa. Hän ylentää tomusta mitättömän ja korottaa tuhkasta köyhän, sijoittaa heidät ylhäisten joukkoon ja antaa heille kunniasijan. Maan perustukset ovat Herran, niiden varaan hän on laskenut maan. Hän pitää omiensa askelista huolen, mutta pahat joutuvat pimeyteen. Omin voimin ei yksikään menesty”  Huomaa tämä, omin voimin ei yksikään menesty.

Olen tarvinnut lohtua ja rohkaisua ja siksi Raamattu Jumalan Sanana ja ilmoituksena on minulle äärettömän kallis, arvokas ja Pyhä.

Laitan tähän vielä tuota Jesajan kirjaa luvusta 54: 11-17. Katso, lue ja ihastu Jumalan lupauksista. Voiko olla suurempaa. Ja kaikki nämä toteutuvat Jeesuksessa meidän hyväksemme, niin lupaa Jesaja 53. Mitä kauemmin vaeltaa Jeesuksen seurassa, Hänen valossaan ja armossaan, sitä täydellisimmin jo tässä ajassa haavamme paranevat. Niihin ei jää tikkienkään jälkiä. Sisäisten haavojemme parantuessa saamme sisimpäämme rauhan, tulemme lempeiksi ja ymmärtäväisiksi toisiamme kohtaan ja meissä kasvaa Hengen hedelmää. Voimme kärsiä ja kestää tämän elämän koettelemukset Paavalin tavoin ”iloiten joka tilassa”. Emme iloitse olosuhteista, vaan siitä että saamme olla Herran omat.

Oi Jumala nyt iloitsen, Sinulta puvun sain. Mä kelpaan siinä taivaaseen; se lahja autuain. En taida kyllin katsella, ja siitä iloita! Jos milloin siihen katsahdan oon siinä puhtaana. Ei siinä löydy ryppyä, ei mitään saastaista. Mä vaikka olen musta vain, oon siinä uutena. Se kylliksi on autuuteen, en muusta huolikaan. Se vanhurskaus on Jeesuksen, ostettu kuolollaan. Ah kuinka kerran seisoisin, edessä Herrani, jos tämä armo autuain ei oisi omani.

Lopuksi. Kaikki ei sovi kaikille, vain Jumala tietää, tuntien ihmis- sydämet ja jokaisen yksilöllisen elämänkaaren mikä on parhain lääke itse kunkin haavoihin. Voimme myötäelää, muistaa rukouksin ja kuunnella, mutta parhaimman vastauksen antaa ajallaan Jumala. Hän on meidän parantajamme. Tämän kirjoitan siksi kun olen täällä tullut suositelleeksi muutamaa kirjaa sen vuoksi että itse olen niistä saanut Hengellistä Evästä. Herra on omiensa kanssa, kiitos, ylistys ja kunnia Hänelle, Kaikkivaltiaalle Taivaan ja maan luojalle!

Et ole ulkoa opittu pääni tieto.
Olet sydämeni syke ja veri joka minussa virtaa.
Olet koti jota ikävöin.
Sylittömän syli, orvon ja lesken turva.
Ikikallio joka kestät elämäni myrskyt.
Vakaa virta sisimmässäni.
Juoma jota janoan, ruoka joka täyttää tyhjän.
Vastaat Isän ikävääni ja tulet veljekseni.
Sinä ainoa, jonka rakkaus on ikuisesti totta.
Sinä, joka tuot pimeyteeni valon ja kylmyyteeni lämmön.
Sinä, joka hyydät hallan ja tuot ikikesän.
Sinä Herra!
1.5.-15

”Ja nyt – näin sanoo Herra, joka sinut loi….Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta. Minä, Herra, olen sinun Jumalasi. Minä Israelin Pyhä, olen sinun pelastajasi…”” (Jes.43: 1-3)

”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni ei sinuun järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, Sinun armahtajasi” (Jes 54:10…jatkoksi Jes. 54:11-17)

”Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin”(Jes 54:7)

”Nouse, kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos! Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät, viiniköynnöksen nuput aukeavat ja levittävät tuoksuaan. Nouse, kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos!”
(laulujen laulu 2:10-13)
Virsi 340 iltavirreksi, kiittäen ja ylistäen. Laulun aika on tullut.

Lapsena koin olevani ainutlaatuinen ja kuolematon. Askeleeni oli kevyt ja katseeni huoleton. Muisto autojen renkaiden kiillottamasta savisen tien kuumasta pinnasta paljaiden jalkojen alla ja rannetta viiltävävästä tunteesta, joka johtui sulaneesta lumesta villatumppujen suussa, palauttaa minut hetkeksi pienen pojan valloittamattomaan maahan. Mietin koska menetin tuon tuon tunteen, sillä samalla kun menetin sen, olin menettää koko elämäni.

Lapsen valloittamaton maailma alkaa jostain iäisyydestä, jota hän ei muista ja se tavoittaa iankaikkisuuden Jumalan rinnalla pelkäämättä ja arastelematta Häntä, Maailmankaikkeuden Herraa. Lapsi ymmärtää salaisuuden, joka kätkeytyy Jeesukseen. Minä ymmärsin sen ja muistan sen vielä. Muistan sen Pyhäkoulu-Veikon äänenpainoissa, jotka vakuuttivat minut siitä, että Jeesus on hyvä paimen. Muistan sen totisista aikuisista, jotka seuroissa hiljentyivät rukoilemaan juhlallisesti. Muistan sen isosta kirkosta, jonka yläparvella heitimme kuperkeikkaa kesken Jumalanpalveluksen ja muistan sen iltarukouksesta, jota ilman emme koskaan voineet mennä nukkumaan. Mutta en muista milloin menetin lähes tuon kaiken. Lapsuuden, jolloin pyysin Isältä häpeämättä kaikkea ja sain sen mitä tarvitsin.

Jossain vaiheessa kasvoin aikuiseksi ja lakkasin lähes kokonaan uskomasta omaan iankaikkisuuteeni. Samalla lakkasin pyytämästä. Lapsekkuudesta tuli lapsellisuutta ja pyytämisestä julkeaa. Avoin armollinen usko hiipui epäileväksi nöyristelyksi ja välipitämättömyydeksi. Tämä on monen lapsenuskoisen kohtalo, mutta sen ei tarvitse päättyä näin, sillä ainakin minä olen saanut kokea Jumalan uskollisuuden ja sen että hän jaksaa kyllä odottaa lapsiaan takaisin. Lapsen usko on lahja jota voi pyytää Isältä. Se on luottavaisuutta, joka on köyhien ja kaikkensa menettäneiden uskoa. Uskoa jota ei enää kukaan voi ottaa pois.

Mietin kenelle kirjoitan tätä. Tiedän, että Jumala rakastaa sinua ja hän on olemassa. Anna Jumalalle mahdollisuus ja lähde liikkeelle kohti elämää!

Kävin Ilkan blogin innoittamana penkomaan kirjahyllyn alimmaista kaappia johon olen säilönyt mm. sellaista hengellistä kirjallisuutta josta en ole raaskinut luopua. Siirtelin monta kirjaa ja olin jo varma etten enää etsimääni löydä, lopulta se löytyi. Sen päällä oli pieni ja ohkainen kirja jossa oli himmeä kansikuva. Kristus piikkikruunu päässään ja silmät kiinni. Hänet oli kuvattu kauniiksi, ei sellaiseksi kuin pahoinpidelty on.

Kirjan nimi on ”Tie karitsan askelissa” painettu Lappeenrannassa 1969 ja kirjoittaja on ollut G. Steinberger. Kuuluisa professori Hallesby Norjasta, kirjoittaa takakannessa seuraavaa: ”Hartauskirjoista en tiedä ainoatakaan, jonka olisin lukenut niin monta kertaa. Se on harvinaisessa määrässä kyllästetty iankaikkisen elämän Sanalla. Vuosia kestäneiden, vaikeiden kärsimysten kautta on kirjoittaja oppinut näkemään Vapahtajan Karitsan-muodon ja vaeltamaan tiellä Karitsan askelissa”. Kirjan luettuaan on täysin samaa mieltä, hiljaiseksi vetävä, ydinsanomaltaan Pyhää on teksti.

Mutta itse tarinaan.
70 luvulla oli se todellinen Pyhän Hengen herätys, josta on paljon puhuttu ja kirjoitettu. Silloin olin itsekin kokenut ihmeen ja sain armon johdattaa muutamia perheenäitejä samaan kokemukseen. Eräs äiti oli kiinnostunut uskon asioista mutta kovin vastahankainen. Ei minulla ollut mitään omaa tarvetta hänen suhteensa, mutta kerta toisensa jälkeen hän tuli puheilleni. Kunnes Jumalan Voima kosketti häntä. Ei hänenkään tiensä ollut alussakaan helppo eikä ole ollut myöhemminkään, niin kuin ei monen muunkaan. Koska ev.lut. kirkko eli silloin ulkopuolella herätyksen emme saaneet sieltä vastakaikua ja johdatuimme helluntaiherätyksen piiriin. Se oli hyvää aikaa meille ja saimme kasvaa väkevässä opetuksessa. Opimme rukoilemisen ja Raamatun lukemisen tärkeyden. Toisin kuin minun kävi, hänen koko perheensä tuli uskoon. Hänellä oli vanhin poika au lapsi ja kaksi muuta poikaa, aviolapsia.

Kävi kuitenkin niin että vanhin poika n. 16v. iässä sortui huumeisiin ja rikoksiin, kaksi nuorimmaista olivat seuranneet vanhempiensa jäljessä seurakuntaan. Aikaa kului, tuskaa tunnettiin ja ahkerasti rukoiltiin, kunnes useamman vuoden päästä tuhlaajapoika otettiin Jumalan taholta kiinni. Hän suoritti rikoksensa ja alkoi elää uutta elämää. Meni Vapaa kirkon pitämään oppilaitokseen opiskelemaan papiksi ja sitä työtä hän on tehnyt koko tähänastisen elämänsä. Hän on nyt, ehkä viidenkymmenenneljän vuoden ikäinen. En ihan tarkkaan muista.

Miksi kerron tämän? Siksi että hän oli joltain ihmiseltä saanut vankilaan ”Tie karitsan Askelissa” kirjan. Se oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen, hän oli itkien sitä lukenut, se oli hänen aarteensa. Meni vuosia ja erään kerran kun tapasimme, hän oli jo muuttanut syntymämaisemiinsa pohjanmaalle silloin, hän oli päättänyt tuoda kirjansa minulle. Olinhan hänelle ikään kuin hengellinen isoäiti, vaikka ei meillä ikäeroa niin paljoa ollut, mutta kun äitinsä oli saanut ”herätä” minun kauttani hän koki niin. En olisi raaskinut ottaa häneltä tuota aarretta, olihan se tuonut hänen pimeyteensä Valon jonka vertaista ei toista ole. Mutta hän lempeästi pakotti minut ottamaan sen ”muistona” hänestä.

Tosiasia on etten voi itkemättä kirjaa lukea. En voi niin paljoa lainata kirjan tekstiä kuin haluaisin, mutta muutama ote: ”Ei ole kylliksi se, että minä sain kokea pelastuksen. Minun on myös vaellettava sitä tietä, jolla uskossa omistamani pelastus voidaan toteuttaa. Se on kuuliaisuuden tie.” Sitten hän kirjoittaa kärsimyksien pimeydestä johon Karitsan seuraajat joutuvat kun tahtovat tehdä totta vaelluksestaan, ja tuo esiin monia Raamatun jakeita. Hän kertoo uskon sankareista ja heidän vastoinkäymisistään ja siitä mikä on niiden hedelmä. Hän kertoo ristinryöväristä:”Tiedätkö, minkätähden kääntymtymykseen tullut ryöväri on niin miellyttävä olento, ja miksi hän on tullut tien näyttäjäksi valoon ja rauhaan monille tuhansille? Sen tähden, että hän uskoi ja juuri tuona hetkenä, jolloin hänen Jumalansa ympärillä oli pimeää”……..
…. Älä sen tähden ole epätoivoinen, kun pimeys ympäröi sinua, sillä Herra on sanonut tahtovansa asua pimeässäkin (1.Kun. 8: 12) Kunnioita Jumalaa siten että luotat häneen”.

”Hän tulee niin kuin kirkas aamutähti, hiljaa, ilman että nukkuva maailma sitä huomaa. Älkäämme siis nukkuko niin kuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit ja olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo” (1.Tess. 5:6,8)

Maranata! Tule Herra Jeesus