Viikonpäivät mielessäni on pyörinyt ajatuksia siitä, miksi me ihmiset rakennamme muureja itsemme ja Jumalan väliin. Miksi Jumalan lähestyminen on niin vaikeaa. Onko syynä pelko siitä että joudumme luopumaan itsellemme tärkeistä asioista, sellaisista jotka koemme erottavina tekijöinä meidän ja Jumalan välillä.
Tämänpäiväinen kohtaaminen kaupan edustalla laittoi ajatukseni hieman uusille raiteille. Tuttavani oli joutunut pohtimaan oman elämänsä arvoa ja suuntaa perusteellisesti ja hän oli päätynyt kysymykseen; Mikä minä olen mitään pyytämään Jumalalta? Se miten ja miksi hän tähän kysymykseen oli päätynyt on oma tarinansa, mutta olennaista oli se, että hän oli päätynyt pyytämään apua Jumalalta omaan elämäänsä.
Mikä on siis asemamme Jumalan edessä ja miksi? Ja miksi meille suomalaisille on tuo asema on jäänyt epäselväksi?
Jokaisella meillä on omat lähtökohtamme tähän elämään. Jokaisella meistä on isä vaikka häneen ei olisi minkäänlaista suhdettakaan. Tuo suhde tai sen puuttuminen muokkaa meitä ihmisenä. Vanhempiemme tapa kasvattaa vaikuttaa meihin koko loppuelämämme. Valintamme ja haaveemme muokkautuvat siinä ympäristössä jossa kasvamme. Jossain vaiheessa meidät temmataan omillemme ja kasvumme alkaa rönsyillä niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan. Maailma lyö leiman meihin. Matkan varrella synti, ero Jumalasta alkaa vaikuttaa meihin kuin eroosio joka syö alkuperäistä olemustamme vähitellen pois. Lapsuuden haaveet ja puhdasotsaisuus vaihtuvat aikuisuuden huoliin ja jopa rumuuteen.
Emme osaa enää palata lapsen asemaan joka puhtain motiivein uskaltaa lähestyä isää ja pyytää sitä mitä tarvitsee omaan elämäänsä. Lapsen kunnioitus ja nöyryys on vaihtunut epätietoisuuteen pyynnön oikeutuksesta. Ja hukassa on myös se miten pyytää.
Jeesus kutsui Jumalaa Isäksi. Jeesukselle Jumala oli Iskä joka odottaa kaikkia lapsia kotiin. Tuhlaajapoika-vertaus on sisällöltään vallankumouksellinen vielä tänäkin päivänä, kun suku-ja veljesriidat repivät maailmaa. Jumala tarjoaa jokaiselle palaajalle sormusta, joka takaa Jumalan lapsen identiteetin. Saamme oikeuden täyteen perintöön, vaikka olemme jo sen kertaalleen tuhlanneet.
Mutta yksi tärkeä etappi oman identiteettinsä löytämiseen on se, miten antaudumme Jumalan puhuttelulle, kun käännymme pyytämään häneltä apua. Meidän on annettava Pyhälle Hengelle tilaa toimia. Hän alottaa meissä työn joka antaa rauhan ja mahdollisuuden löytää itsestämme sen luottavaisen lapsen joka huutaa rohkeasti Abba, Isä.
Monesti muurit ovatkin jonkun muun kuin itsemme rakentamia. Kristilliset yhteisöt ovat näperreet omista tavoistaan ja perinteistään bunkkereita joihin vieras ei pääse sisään ja pelkuruus pitää sisällä olijat visusti paikoillaan. Tällainen hengellisyys kyllä heijastaa rakkautta sisäänpäin mutta lämpöpumpun tapaan se puhaltaa ulospäin jäätävää kylmyyttä. Siksi niin moni etsijä jää kyselemään omaa oikeuttaan elämään ilman että kukaan kertoisi heille mistä on kysymys.
Itse olin tiennyt jo pitkään, että tuttavani kaipaa juttuseuraa mutta en ollut tarttunut Jumalan antamiin vihjeisiin vaan olin väistänyt näitä mahdollisuuksia. Nyt Jumala suorastaan talutti minut tilanteeseen, jossa tuo otsikon kysymys heitettiin ilmaan. Mikä minä olen pyytämään? Vastaus on pohjimmiltaan yksinkertainen, mutta se pitää ymmärtää omassa sydämessä. Kun Tuhlaajapoika pyysi nöyränä mahdollisuutta tulla kotiin edes palvelijan roolissa, isä kietoikin pojan syleilyynsä. Sulki hänet sydämeensä ja antoi takaisin lapsen aseman,jota kukaan ei voi koskaan enää ottaa pois.



Maanantain ensimmäinen kohtaaminen oli lääkäri, joka sanoi korvani palautuvan entiselleen viikon parin sisään. Ehkäpä uutista voi pitää hyvänä, vaikka mukavaa olisi heti kuulla elämää stereona.
