Blogitaivas

Ei ystävyys laske välimatkaa,
ei kellosta katso eron aikaa.
Ei ole mitään, mikä sen estäis,
ei salaisuutta, jota se ei kestäis.
Se tukee, jakaa ja kuuntelee,
vuosien myötä vain syvenee.

Kaunista, kuka lie riimitellyt?
Omistan tämän uskolliselle ystävälleni blogitaivaalle 🙂 ! No, kaikille teille joista on tullut enemmän tai vähemmän läheisiä, mutta läheisiä joka tapauksessa. Kävin katsomassa ensimmäistä tekstiäni ja – niin. Onhan siitä jo vähän aikaa, verrattuna elettyyn. Eikä minulla oikeastaan muuta asiaa ollutkaan. Tapani mukaan laitan vähän taikinaan kuitenkin hengellistä, ehkä aiheeseen sopivaa.

Joka korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo:” Herra on minun turvani ja linnani, hän on minun Jumalani, johon minä turvaan”.
Sillä hän päästää sinut linnustajan paulasta, turmiollisesta rutosta. Sulillansa hän sinua suojaa, ja sinä saat turvan hänen siipiensä alla, Hänen Uskollisuutensa on Kilpi ja Suojus! (Ps.91:1-4)

”Yksin en kulje hetkeäkään, vierelläin aina mä Jeesuksen nään, suojellen varjellen, nostaen, kantaen. Kanssain hän käy kautta maailman tään. Suojellen varjellen, nostaen kantaen. Kanssain hän käy kautta maailman tään.
Yksin en kulje hetkeäkään, vierelläin aina mä Jeesuksen nään, Ylistys Ylhäisen, Parhaimman Paimenen! Rakkaus suuri sen turviin mä jään. Ylistys Ylhäisen, Parhaimman Paimenen. Rakkaus suuri, sen turviin mä jään!”

Kiitos teille kaikille!
Kevättä kohden!

Elämä on ihmeellistä ja Jumala uskollinen. Välillä on jotenkin niin mitään sanomaton olo että itsekin ihmettelee – jos sitäkään. Aloin selailla Raamattuani etsien löytyisikö jokin mikä on hukassa. Raamattu on aarrearkku, silloinkin kun ei tunnu miltään. Psalmit ovat taattua täytettä elämän nälkään, mutta tutut ja rakkaat eivät nyt sytyttäneet ihmeellisesti. Päädyin Juudaksen  kirjeeseen. Pysähdyin. Juudas aloittaa:” Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli”. Mahtavaa, Juudas ei sano että hän on Jeesuksen ja Jaakobin veli, vaan Jeesuksen palvelija ja Jaakobin veli. Mikä nöyryys! Hän jatkaa:” kutsutuille, jotka ovat Isässä Jumalassa rakastettuja, ja Jeesukselle Kristukselle varjeltuja”! Nyt tuntuu! Rauhan, laupeuden ja rakkauden lisääntymisen toivotuksen jälkeen hän jatkaa:”Rakkaani! Olen hartaasti halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme,  ja nyt tunsin, että minun oli pakko kirjoittaa ja kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka on pyhille kertakaikkisesti annettu.” Jatko muistuttaa siitä ettei ihminen ole miksikään muuttunut sillä:” Teidän joukkoonne on näet pujahtanut ihmisiä, joista jo kauan sitten on kirjoitettuna tuomio. Nuo jumalattomat kääntävät Jumalamme armon irstaudeksi ja kieltävät ainoan Valtiaamme, Herramme Jeesuksen Kristuksen.”  Tuntuuko tutulta?

Monet maalliseksi mielletyt lausahdukset voidaan hyvin kääntää myös hengellisiksi. Ajattelepa tätä:” Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt”. Eikö pidäkin paikkaansa. Kun luit tuon otsikon niin mikä sinulle mahtoi tulla ensimmäisenä mieleesi? Ruoan puute, yksinkertaisesti nälkä tai nälänhätä. Totta on sekin kun sanotaan:” Olet sitä mitä syöt” ja ennen sanottiin niinkin että ”Leipä miehen tiellä pitää” ja minun isäni siskolla oli sanonta ”Ei nälkäistä nukuta”! Käännäpä nämä kaikki hengellisiksi.  Olen aika taipuvainen ajattelemaan asioista ”taivaan” kautta. Niinpä nämäkin edellä mainitut viittaavat mielessäni Elämän Leipään. En oikein usko että sellainen joka ajattelee uskonasioita, lukee Raamattua, rukoilee ja viettää aikaa hengellisissä ei muuttuisi sen myötä ja mukana ajan mittaan. Eikö muutos olisi ainakin tarkoitus. Kun ihminen uudestisyntyy, hän on uudestisyntynyt, vanhan pitäisi väistyä uuden tieltä. Ensirakkaus Jeesukseen on jotain sellaista mitä ei olisi osannut edes kuvitella, ja vaikka vuodet vierivät kokemus säilyy. Ei aina niin tuoreena ja sykähdyttävänä, mutta joka tapauksessa. Itse olen valmis tunnustamaan että tämä, ei mikään olo, on vihonviimeistä. Haluaisin olla palava ja elävä, haluaisin palaa Jumalan tulta ja kokea Hänen Pyhän Hengen tuulensa niin voimakkaana etteivät tämän maailman murheet, huolet, kivut ja jumalattomien melskaaminen minua horjuttaisi/väsyttäisi. Siksipä siirryinkin takaisin psalmeihin, mutta kiitollisena siitä että Juudas puhui Jumalan sanoja. On aikoja ja aikoja, mutta Jumala ei salli sen joka häneen uskoo suistua tieltä, jäädä nälkäiseksi ja yksin vaeltamaan.

Luontoihmisenä minua aina ilahduttaa kaikki missä luontoa kuvataan. Psalmi 104 on yksi sellainen. Herran luomistekojen ylistys! Tässä vähän alkua: ” Ylistä Herraa, minun sieluni! Herra, minun Jumalani, sinä olet ylen suuri. Olet pukeutunut loistoon ja kirkkauteen. Herra verhoutuu valoon kuin viittaan, hän levittää taivaat kuin teltan. Hän rakentaa yläsalinsa vetten keskelle, tekee pilvet vaunuikseen ja kulkee tuulen siivillä. Hän tekee tuulet sanansa saattajiksi, palvelijoikseen tulenliekit. Hän on asettanut maan perustuksilleen, niin ettei se ikinä horju. Psalmi on pitkä, mutta  ihana! Jotenkin, kaikesta siitäkin huolimatta että Jumala on ilmoittanut sanassaan kaiken niin kuin ne ovat, pahat ja hyvät, kaikessa, kaiken takana on suuri ja Pyhä Jumala joka sanoo meille Jeesuksen suulla ”Älkää pelätkö” sen lisäksi Hän on sanonut antavansa meille oman rauhansa kaikiksi ajoiksi ja vaiheiksi. Sen tähden: ”Enkö Herraa Jumalaani riemuvirsin kiittäisi! Enkö suurta auttajaani ylistäisi hartaasti. Pohjatonta laupeutta lapsilleen hän osoittaa. Isän sydän armahtaa, täynnä pelkkää rakkautta. Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan. Niin kuin kotka siivillänsä poikiansa peittelee, niin hän minut kädellänsä armiaasti suojelee. Äidinkohdussa ja antoi muodon, hengen, elämän, sieltä tähän hetkeen hän huostassansa hoiti, kantoi. Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.” – virressä on 12 säkeistöä, mitäpä jos laulaisit sen? 🙂 ?

Herra olkoon meidän kanssamme.

Olen lukenut aivan ihanaa kirjaa nimeltään ”Vapahtajan sylissä” tekijä on Jorma Pihkala. Aivan lopussa en ole ja otsikoiden perusteella taitaa paras ollakin vielä jäljellä. Teos selittää Johanneksen evankeliumia. On ihmeellistä kuinka monta tapaa on Raamattua selittää ja kuinka monessa kohdin huomaa ymmärtäneensä hyvin pinnallisesti, vaikka on luullut ja uskonut muuta. Välillä on saatava uutta, ei vuosikymmenien lukeminen riitä ellei havahdu käsittämään, hyvän opetuksen myötä, kuinka vähän sittenkin tietää ja ymmärtää. Voi myös olla ettei koskaan tässä ajassa kaikki selviäkään. Toisaalta jonkinlaista ”viisautta” on ikä kokemukset kartuttaneet, on tullut varovaisemmaksi tietonsa ja ymmärryksensä todistamisen suhteen. Mutkat suoriksi mentaliteetti on vähentynyt ja armollisuus saanut sijaa omalta tietämiseltä. Ainakin toivottavasti? Voin olla, ainakin osittain, samaa mieltä kahden toisistaan poikkeavan käsityksen kanssa ja todeta että molemmat ovat omalla tavallaan oikeassa. Suurimmin tämän eron huomaa nuoren ja vanhemman ihmisen välisessä kanssakäymisessä, ja kun muistelee omaa intohimoista nuoruuttaan ja oikeaoppisuuttaan. Voi kuinka silloin tiesikin mikä on oikea oppi!!

Minun on ollut vaikea käsittää esim.  Joh.14:12-14 siinähän on mahtava lupaus joka ei kuitenkaan tunnu niin pätevältä kuin monet sen esittävät täysin varmoina. Pihkala selittää sanan paikkaa niin ettei se tarkoita sitä että uskovat voisivat tehdä suurempia ajallisia ihmeitä kuin Jeesus ja hän luettelee mitä kaikkea Jeesus teki. Hän jatkaa että Jeesus edelleen tekee ihmeitä seurakunnassaan Pyhässä Hengessä, mutta että ne suuremmat teot, olivat ja ovat Golgatan jälkeisiä tekoja, hengellisiä ihmeitä. Eli, näitä suurempia ihmeitä ovat ihmisen pelastuminen ja uuden elämän ihme Pyhässä Hengessä julistetun evankeliumin kautta. Edellä mainitut ovat suurempia ihmeitä kuin mitkään ajalliset ihmeet. Ja näissä Herran omat saavat olla Jeesuksen työtovereina, juuri sen takia että Jeesus nousi kuolleista ja lähetti omiinsa Pyhän Hengen. Tämän minä ymmärrän ja tämä tuo minulle rauhan ja ilon.  Itse ajattelen ettei se sulje pois noita ajallisiakaan jos jollain todella ja todistettavasti on esim. parantamisen armolahja?!

”Minä olen Viinipuu, se todellinen” sanotaan kuulemma alkukielellä (Joh. 15:7-8) ”Jos te pysytte minussa, ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä haluatte, ja te saatte sen. Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani. Pihkala liittää tämän sanan seuraavaan, eli  jos me pysymme Jeesuksessa ja hänen sanassaan, emme voi haluta mitään sellaista mikä on ristiriidassa hänen tahtonsa kanssa. Eli lupausten päämäärä on kantaa hedelmää sillä:” siinä minun Isäni kirkastetaan että te tuotatte paljon hedelmää”. Eli saaduissa vastauksissa on kysymys hedelmän kantamisesta. Ja minkä hedelmän? Hengen!

Pihkala sanoo että tuo hengen hedelmä tulee meihin ainoastaan Kristusyhteydessä, niin kuin käsitettävää onkin, koska sen vaikuttaa meissä Pyhä Henki. Kun anomme, siis rukoilemme, mikään sellainen rukous, joka ei vaikuta hedelmää kantavasti, ei ole ollenkaan rukousta Pihkalan mukaan. Kristusyhteys on anomisen etuoikeutta ja sen vaikuttamaa hedelmän kantamista. – Muistin virkistämiseksi Hengen hedelmä löytyy Gal.5:22-26. –  Kun luin tätä kirjaa minulle avautui moni kohta Johanneksen evankeliumista aivan uudella ja tuoreella tavalla, moni sellainen asia jonka olin luullut ymmärtäneeni sai lisävaloa, suoranaista kirkkautta ja ajattelin kuinka suurella suulla olin puhunut asioista joista ymmärsin vain pinnalta raapaisten.

Puhutaankohan Raamatussa mistään niin paljon UT:ssa kuin rakkaudesta, voi olla että puhutaan myös Elämän Leivästä ja Vedestä ja siitä kuka tämä Leipä ja Vesi on. Ainoa joka voi sammuttaa kaikenlaisen nälän ja janon. Hän on Jeesus, Poika, yhtä Isän kanssa, Rakkaus vailla vertaa, Pyhä Henki ja Hengen hedelmä. Sain olla kirjaa lukiessani todellakin nimensä mukaisesti ”Vapahtajan sylissä” ja voi kuinka se riisui, mutta hyvällä ja hoitavalla tavalla, tunsin oikeasti rakkautta ja armeliaisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan, oikeastaan koko maailmaa kohtaan. Minut täytti rakkaus. Ja muistin Jeesuksen Lasaruksen haudalla ja tekstin ”Ja Jeesus itki”!
Siinä olisi uuden blogin aihe ja onhan se päässäni pyörinytkin. Ja laulu:

Mun tähteni Sä jätit loiston taivaan. Sä puhdas viaton ja synnitön. Maan päälle tulit tuskaan vaivaan. Mun tähteni, näin halvan hylkiön.
Oi, rakkaus Sä tuskan aateloima. Nyt eessäs tahdon maahan kumartaa. On ylistetty Pyhän Veren voima, Se kurjan kuolemasta pelastaa.
Saa lunastettu lauma luokses tulla, sen kohta kutsut päälle pilvien. Saan minäkin! Ei ansiota mulla, kuin arvet lyömieni naulojen.

Saan minäkin, saat sinäkin, me olemme suuresti rakastetut. Jumala ei näe meissä tahraa eikä ryppyä Hän itse vaatettaa meidät puhtaan valkeisiin vaatteisiin ja näkee jo nyt omansa Poikansa kaltaisina. Kiitos ja kunnia Jumalalle, ei tahraa eikä ryppyä, ei mitään vikaa, eikä likaa!

Viime aikoina olen joutunut pohtimaan suhdettani erilaisiin hengellisiin virtauksiin. Arki karsii kaikesta pois turhan hypetyksen ja elämän raadollisuus tunkee sisään ikkunoista ja ovista. Kirkkauden tasot ovat hiipuneet tuikuiksi, jotka hädin tuskin jaksavat valaista jalkojeni matkaa.  Armo on muuttunut käsin koskeltaksi elämäksi, kun tajuaa, että Jumala pitää minusta kiinni. Kristuksen elämä on kirkastunut samalla, kun omani on haalistunut. On hurjaa miten Armo tekee elämän taipuisaksi kuin heinä, joka pitää pintansa myrskyssä puiden kaatuessa ympäriltä.

Raamattu on varsin selkeä opettaessaan armolahjoista. Kun Jeesuksen puheet, toiminta sekä Paavalin opetus laitetaan rinnan, muodostuu kuva seurakunnasta, joka rohkeasti ja lapsenomaisesti turvautuu Jumalaan ja toimii Jeesuksen antaman mallin mukaan. Sana lupaa, että saamme pyytää Jumalalta kaiken mitä tarvitsemme.

Kun mietin tätä kaikkea ja katson kirkkoamme sekä yhteiskuntaa, jossa kirkkomme toimii, herää kysymys, että missä on kaikki Pyhän Hengen työ ja luottamus Jumalaan. Miten Kirkko on tämän kahdentuhannen vuoden aikana onnistunut häivyttämään Pyhän Hengen persoonan pois ihmisten arjesta. Tarkoitan Pyhän Hengen työllä aktiivista ihmisten toimintaa kuten rukousta ja parantamista. Sellaista työtä joka synnyttää opetuslapseutta.

Toinen kysymys nousee mieleeni, kun tarkastelen nopeasti leviävää maailmanlaajuista karismaattista liikettä. Onko liikkeiden siipiensuojissa vaanimassa toinen vaara, äärikarismaattisuus, joka keskittyy pelkästään armolahjoihin ja suuriin johtajiin. Onko vaara, että Ihminen unohtaa elävänsä syntisessä maailmassa syntisenä vaikkakin lunastettuna, kun hän tavoittelee uusia hengellisyyden tasoja ja kirkkautta. Vieraantuuko osa Kristityistä pois tavallisen ihmisen arjesta jättäen tavallisen, Jumalasta vieraantuneen kadunmiehen ja naisen ilman evankeliumia, tuottaessaan ihmeitä ja parantumisia omissa piruntorjuntabunkkereissaan. Vai kykeneekö se jalkautumaan kaduille ihmisten luo niinkuin sen kuulusi tehdä. Millaista on se kasvu Kristittynä, jota me uskoon tultuamme tarvitsemme? Ja kuka sen kasvun antaa. Missä menee omavoimaisuuden ja Jumalan antaman voiman raja. Osaammeko elää niin, että saamme kaiken Jumalalta eläen jatkuvasti armon varassa,

Miten siis tasapainotella näiden kahden asian, suoranaisen penseyden ja ylikarismaattisen kiihkoilun välillä. En voi moittia niitä herätysliikkeitä, jotka arvostelevat ja irtisanoutuvat kaikesta karismaattisuudesta kun seuraan millaisia ilmiötä nykykarismaatisissa piireissä esiintyy.

Raamattu ei kuitenkaan tue karismojen hyllyttämistä. Pelastuskysymystä niistä ei voi yksittäisen uskovan kohdalla tehdä mutta kokonaisen yhteisön kohdalla Pyhän Hengen työn hylkiminen johtaa väistämättä toiminnan näivettymiseen koska seurakunnan luontaiseen kehittymiseen kuuluu Pyhän Hengen lahjat ja toiminta.

Itse olen New Wine-liikkeen piiristä löytänyt jonkinlaisen tasapainon näiden asioiden välille. Liikeen perusidea on rohkaista ihmisiä toimimaan omissa seurakunnissaan ja viemään evankeliumia eteenpäin. Usein opetuksissa toistuu sanonta ”elää Kristittynä arjessa” eli kohdata ihmisiä ja todistaa Jumalan valtakunnan todellisuutta jokapäiväisessä elämässä. Olemme menettäneet rohkeuden ilmaista omaa uskoamme ja sen tärkeintä olemusta, Kristuksen rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. Emme enää toivota siunausta tai kysy että saanko rukoilla puolestasi. Emme tee sitä edes seurakunnan tilaisuuksissa. Kuitenkin juuri tällainen ruohonjuuritason karismaattisuus olisi sitä parasta lajia. Siinä Jumalan Henki saa vapaasti tehdä työtään.  Suurin ihme ja armolahja on osoittaa armeliaisuutta ja rakkautta toista ihmistä kohtaan joka tilanteessa. Vain Pyhä henki voi tehdä tällaisen ihmeen.

Kristinusko on täynnä paradokseja. Yksi suurimmista on heikkous, joka tekee vahvaksi. Tähän paradoksiin kiteytyy koko uskon ydin. Se pitää ihmisen lähellä Jumalaa, sitoo ihmisen Jumalaan ja Jumalan pelastussuunnitelmaan. Se karsii ihmisestä ylpeyden ja antaa tilalle moninkerroin enemmän. Armossaan Jumala ottaa Ihmisen luokseen ja tarrautuu häneen mustasukkaisesti.

Armo on mieletön asia. On hurjaa ajatella, että Jumala loi maailmankaikkeuden, jotta ihminen ja koko luomakunta saisi elää täyttä elämää hänen yhteydessään. Jumala otti tietoisen riskin antaessaan tuolle luomakunnalle vapauden kasvaa ja elää vapaasti. Tähän vapauteen kuuluu olennaisena osana mahdollisuus epäonnistua ja silti säilyttää Jumalan lapsen asema. Armo kun ei ole pelkästään tuomion välttämistä vaan se on Jumalan lahjojen saamista ja yhteyttä, joka ilmenee seurakuntana tässä ajassa.

No tuo kaikki on Kristinuskon perusajattelua, jonka kaikki tunnustavat. Mutta näkyykö tämä ajattelu sitten kaikkien hengellisten suuntausten opetuksessa. Vaikuttaa siltä, että kaikenlainen uskossa kasvaminen, aikuistuminen, pyhittyminen ja ponnistelu nousee esille, kun ihminen ryhtyy tulkitsemaan ja ohjaamaan toisia ihmisiä uskon tiellä. Vaatimukset kasvavat kun tavoitellaan entistä läheisempää suhdetta Jumalaan. On vaara, että ihmiset valuvat hitaasti mutta varmasti pois Armon alta, kun paineet pysyä oikeanlaisella uskontiellä kasvavat. Pahinta on kun yhtä-äkkiä Taivas hiljeneekin ja ihminen kokee menettäneensä yhteyden Jumalaan. Romahdus on silloin lähellä.

Silloin on hyvä muistaa, että Jumala ei tarvitse meidän suorittamistamme. On hyvä tajuta, että Jumala ei itse kostu mitään meidän omista ponnisteluistamme. Jumala kun haluaa antaa kaiken mitä me tarvitsemme.  Jumalan Armo on todellakin tarkoitettu heikoille ja haavoitetuille. Ihmisille, jotka tulevat Jumalan eteen tyhjin käsin.

Siksi Jumalan Armo on lepäämistä Hyvän paimenen luona. Lepäämistä ja kasvamista Jumalan lahjojen avulla. Kaikki toiminta lähtee levosta, jota me tarvitsemme oman heikkoutemme tähden. Jumala voi täyttää vain astian, joka tyhjä Ja Jumala haluaa pitää tuon astian niin täynnä että se valuu yli. Yhteisö, jossa tämä on mahdollista on kultaakin arvokkaampi. Tällainen seurakunta kasvattaa onnellisia ihmisiä olosuhteista huolimatta. Päivä vain ja hetki kerrallansa

Tiistai illan Raamattu piirissä kävimme läpi 1 korinttilaiskirjeen lukua 10. Pitkä ja monipolveileva luku. Meidän ihmisten erilaisuuden tähden kukin nostaa luvusta esiin itselleen sopivimman kohdan. Minun mielestäni tuhlasimme aikaa epäolennaiseen kun puhe lähti epäjumalien palvelemisiin, syömisiin ja juomisiin. Siksikin että vieressäni istui eräs äiti jolla oli raskas elämäntehtävä poikansa omaishoitajana. Tiesimme kaikki kuinka uupunut hän oli ja kuinka erityisen harvoin hän pääsi mihinkään virkistymään ja etenkään rakentumaan seurakuntayhteydestä. Joskus asiat lähtevät pilkkuihin ja pisteisiin, sen sijaan että olisi näkevät silmät, tarkat aistit ja kuulevat korvat. Tilaisuuden tullen otin puheeksi jakeen 13. ja siitä kohdan, Jumala on uskollinen, joka on uudemmassa käännöksessä muodossa Jumalaan voi luottaa.? Kuinka tämän käsittää silloin kun ahjossa on? Kuinka ahjosta selviää palamatta.

Liian usein ei ole kykyä kuunnella sitä jonka elämässä on suuri kärsimys, liian helposti sanotaan ettei kenellekään anneta suurempaa kuormaa kuin jaksaa kantaa. Tai tehdään niin kuin Jobin ystävät, aletaan itse puhua ja neuvoa, eikä oikeasti kuulla mitä toinen sanoo. Ja kuitenkin joidenkin ihmisen kohdalla kärsimyksen pituus ja laatu tuntuu aivan mahdottomalta ymmärtää. Taakkojen alla olevaa ei lohduteta sanomalla jotain kevyttä ja helppoa, ei edes rohkaistakseen. Jotenkin muuten myötäelämällä parhaiten toteutuu galatalaiskirjeen 6:2 ”Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte kristuksen lain”. Viisaasti samassa luvussa neuvotaan olemaan vertailematta itseään toisiin ja sanotaan jokaisen joutuvan kantamaan oman taakkansa. Nyt joku voi sanoa että tässä on ristiriita Kristuksen lakiin kantaa toisten kuormia nähden, mutta ei välttämättä.

Kärsimys ei ole suosittu puheenaihe. Ja kuten kaikki rehelliset ihmiset tietävät ja ymmärtävät jossain muualla maailmassa on vielä monin tavoin mielettömämpää kärsimystä kuin meillä täällä pohjoisessa. Kuitenkaan kukaan ei voi mitenkään mitata yksilön tunteman tuskan suuruutta, olipa se missä päin tahansa, tai mitä tahansa. Kaikesta siitä, mitä tämän aiheen esille otettuani tapahtui jatkossa, voin sanoa että useimmat meistä itkivät.

En saanut unta kun yö tuli, ajattelin Raamatun henkilöitä miettien ketkä minulle olisivat niitä joiden elämät ovat minusta tuntuneet läheisimpinä, jos ei itse Jumalaa, Jeesusta ja Pyhää Henkeä oteta lukuun. Profeetat ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Job kaikista ihmisistä ehkä tärkein VT:n puolella. UT:n puolella Paavali ykkösenä ja Pietari, Johannesta rakastan kyllä, mutta eniten minuun tehoaa Paavali. ”Kantakaa toistenne kuormia”. Ajattelen yksin eläviä ihmisiä, kuka heitä ”kantaa” kuka jakaa heidän surunsa – ja ilonsa? Kuka tuntee heidän elämänsä? Kuka kuuntelee, kuka myötäelää? Kuinka ihminen selviää yksinäisestä elämästään?

Tässä(kin) asiassa tunnen suurta myötätuntoa Paavalia kohtaan. Raamatussa vain ohimennen mainitaan hänen pitkät yksinoloaikansa, kuten ne vuodet jotka hän kääntymisensä jälkeen vietti poissa ”ihmisten ilmoilta”. Josta, hän kuitenkin mainitsee että oli sen ajan itse mestarinsa Jeesuksen opissa. Ajattelen kuinka paljon Jumala häneen luotti antaessaan niin kohtuuttoman paljon Paavalin kärsiä. Milloin lähes kuoliaaksi kivitettynä, merihädässä, väärin ymmärrettynä, vankiloissa jne. Sillä minä koen että Jumala luottaa sellaiseen omaansa jolle uskoo taakkojen kantamisen moninaisissa kärsimyksissä ja koettelemuksissa. Oikeastaan ihminen voi olla jopa onnellinen siitä kypsymisestä joka kärsimyksen koulussa, ainoastaan, opitaan. Juuri tuskan ollessa tuimimmillaan mitään kypsymistä ei pysty edes ajattelemaan, mutta näissä oppii odottamaan Herraa ja luottamaan Häneen. Jättämään koko elämänsä lopulta suhteellisen tyynesti Pyhän, Kaikkivaltiaan ja uskollisen Jumalan käsiin pystyen, jos ei sanomaan ääneen, niin ainakin mielessään ”Tapahtukoon Sinun tahtosi” Isä, Sinun käsissäsi ovat elämäni päivät. Ihmeellinen, käsittämätön, Suuri Jumala.

Ps.130:1-2 Syvyydestä minä huudan sinua Herra.  Herra kuule minun ääneni. Tarkatkoon sinun korvasi minun rukousteni ääntä….5. Minä odotan Herraa, minun sieluni odottaa, ja minä panen toivoni hänen sanaansa 6. Minun sieluni odottaa Herraa, hartaammin kuin vartijat aamua, kuin vartijat aamua!

Jes.12: Sinä päivänä sinä sanot:”Minä kiitän sinua, Herra. Sinä olit minulle vihoissasi, mutta vihasi väistyi ja sinä lohdutit minua. Ja niin Jumala on minun pelastajani. Minä luotan häneen, en pelkää, Sillä Herra on minun väkeni ja voimani, hän pelasti minut”.
Lue loppu omasta Raamatustasi, se kannattaa!

Kun lähdimme koteihimme meillä oli murheen kyyneleet vaihtuneet riemun kyyneleiksi ja ilo öljyksi murheen sijaan!! Olimme saaneet kokea todellista, puhdistavaa ja raikastavaa  yhteyttä. Tätä tekee Herra!
terveisin mm. Heikille :)!