Blogitaivas

Aloitan korkeakirkollisesti: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon kaikkien meidän kanssanne.” Tällaisen siunauksen mallin Paavali antaa Korinttolaiskirjeessä (2. Kor. 13:13). Vuosien saatossa korvaani on vähän ärsyttänyt sana osallisuus. Mitä kummaa tarkoittaa, että Pyhän Hengen osallisuus olkoon jonkun kanssa?

”Sattuman” oikusta työnsin käteni muovisäkkiin, jossa ovat vaimon kirjastosta raahaamat kesäkirjat. Tassuuni sattui Benny Hinnin kirja Hyvää huomenta, Pyhä Henki. Hinnin kirjassa sanotaan, että englanninkielisessä Raamatussa sana osallisuus on käännetty yhteydeksi. Pyhä Henki on Jumalan kolmiyhteyden osa, joka luo yhteyden ihmisen ja Isän sekä ihmisen ja Pojan välille.

Uskaltaisin täydentää Hinnin ajatusta, että Henki on yhteys myös uskovien välillä. Jos minä asetan käteni kaverin hartialle siunatakseni häntä, Pyhä Henki luo välillemme yhteyden. Salamannopeaksi yhteyden tekee se, että jos rukoilen vaikka Nelson Mandelan puolesta, joka on aika lailla kaukana, niin yhtä nopeasti Henki luo yhteyden. Connecting people!

Hengen yhteys ei ole mikä tahansa yhteys. Voimme kaverin kanssa istuskella terassilla ja laukoa näppäriä sukkeluuksia. Sekin on yhteys, oikein toimiva ja hauska sellainen. Mutta ei siinä – välttämättä  – Pyhä Henki ole läsnä. Pyhähengellinen yhteys on jumalallinen yhteys.

Mutta onko ”yhteys” yhtään konkreettisempi sana kuin osallisuus? Kaivelin esille kaksikielisen Raamatun. Kappas vaan, vm. ’92 käännöksessä puhutaan suomeksikin yhteydestä. Hinnin kääntäjä lienee siis käyttänyt Raamattua kolme-kasia. New International Versionissa seisoo yhteyden kohdalla präntättynä ”fellowship”! Fellowship ainakin on konkreettinen. Se aiheuttaa minulle välittömästi korvamadon. ”For he’s a jolly good fellow.” Minä ymmärrän fellowshipin sellaisena yhteytenä, että siinä on mukana paljon hyviä fiiliksiä: kaveruutta, toveruutta, yhteenkuuluvuutta.

Wikipedian mukaan fellowship tulee kreikan “koinoniasta”, joka viittaa kristittyihin ihmisiin, jotka ovat yhteydessä toisiinsa. Oma tulkintani siitä, että Henki luo yhteyden kristittyjenkin välille, oli siis oikean suuntainen.

Minua on häirinnyt se, että Jumalan minkä tahansa kolmiyhteisen osan kanssa pyritään kaveeraamaan. Jeesus itse kutsui Isäänsä Abbaksi. Mutta Isähän on Jeesuksen isi. Paavali puolestaan antaa meille oikeuden käyttää samaa terminologiaa kuin Jeesus. Paavalin mielestä uskovat ovat Jumalan lapsia, joten Isä Jumala on meille Abba.

Mutta että Pyhään Henkeen liittyisi fellowship. ”Henki on mun kaveri.” Benny Hinn kirjoittaa kirjassaan pitkästi, kuinka hän juttelee päivät pääksytysten Pyhän Hengen kanssa. Se kuulostaa kokolailla vahvasti kaveruudelta. Sellaiseen olisi hienoa päästä itsekin. Benny antaa ymmärtää, että homma hoituu pyytämällä Henkeä kaveriksi (vähän kuin Facebookissa). Itse en ole vielä ihan suoranaiseen jutteluyhteyteen päässyt, mutta tuntuu, että ajatukseni ovat taas lähteneet luistamaan pyhähengellisemmin kuin pitkiin aikoihin.

Pyhän Hengen kumppanuus ei onneksi rajoitu pelkästään uskovien väliseen kepeään yhteyteen. Pyhä Henki on kumppani elämän myötä- ja vastamäissä. Henki on myös voimana, kun marssimme tai taaperramme kristittyinä maailmassa.

Sana konservatismi kalskahtaa korviin raskaalta kuin vankilan ovi. Lakihenkisyyden vartijat kolisuttevat pampuillaan kaltereita ja rysäyttävät raskaat raamattunsa pöytään kun ihminen tulee sisään ja etsii parantajaa.

Liberalismin keveät keijut lennähtelevät ruusunpunaisissa unelmissaan rakkaudenteosta toiseen ja halaavat tulijaa kevyesti jättäen hänet ihmettelemään avointa tyhjää tietä edessään.

Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku….

Hengellisyydestä on tullut kielipeliä, jota me käymme julkisilla foorumeilla. Olemme lapiomassa hiekkakakkuja, joiden rakenne ei taida kestää kattausta todellisen elämän pöydässä, sillä Jumala viime kädessä on se joka rikkoo astian kootakseen siitä entistä ehomman.

Luomme jakolinjoja ja poltamme siltoja. Uuden ajan teologit savustavat herätyskristillisiä ulos ja klassisen kristinuskon puolustajat puristavat käsiään nyrkkiin hiljaa taskuissaan vannoen Jumalan kostavan vihollisilleen.

Merkillistä tässä kaikessa on että kaikki vetoamme Jeesuksen nimeen. Kuuliaisuus Jumalalle lieneekin tärkeimpiä asioita mitä meillä on. Sydämen asenne sekä luottamus Jeesuksen kertakaikkiseen uhriin. Jospa me jaksaisimme sietää toisiamme tällä hiekkalaatikolla, saman Isän lapset.

Heikin Fb-päivitys Jumalasta, joka on hullaantunut rakkaudesta ihmiseen, laukaisi päässäni ajatusmyrskyn.

Jumala loi ihmisen kuvakseen, Luominen oli Rakkauden teko, Jumalan kuva tuli täydelliseksi miehen ja naisen kautta ja heidät yhdistää rakkaus. Ehkä suurinta Ihmisen tuntemaa rakkautta edustaa äidin rakkaus lastaan kohtaan. Siihen liittyy sama luomisen rakkaus kuin Jumalan rakkaudessa. Jumala rakastaa lastaan samalla tavalla kuin äiti tekee, jopa kuolemaan saakka ja niin juuri tapahtui. Jumala tuli Ihmisenä maan päälle ja kuoli Ihmisen puolesta. Jumala todellakin rakastaa lastaan!

Raamattu on  ihmisen kasvutarina, kuva Jumalan ja ihmisen suhteesta. Se ei ole kuvaus despoottisen Jumalan ruoskimasta kansasta. Raamattu on kirja rakkaudesta, ei imelä kioskikirja vaan tositarina jossa elämä vieraassa maassa kolhii ja murjoo ihmistä. Kuinka kahdenmaan kansalaiset unohtavat juurensa ja Isä odottaa joka päivä omiaan takaisin. Hän kutsuu ihmistä takaisin kotiin välillä huutaen, välillä kuiskaten.

Se  on Suuri kertomus kotiin palaavista tuhlaajapojista ja tyttäristä, jotka saavat omistaa Jumalan rakkauden itselleen. Elää todeksi paluun kotimaahan ja nauttia kaikista Rakkauden hedelmistä. Jumalan valtakunnan salaisuus aukeaa heille, sillä kaikki esteet on poissa ja kuoleman kahleet murrettu.

Miksi siis, jos uskomme, ujostelemme ja arkailemme Jumalamme edessä? Emmekö saisi pystypäin kulkea Isän rinnalla. Jos kompuroimme hän auttaa, jos satutamme itseämme, hän parantaa. Muistan kun lapsena yritin ottaa isäni rinnalla yhtäpitkiä askeleita kuin hän. Pienet jalat eivät yltäneet mutta ei se estänyt yrittämästä.  Tartukaamme rohkeasti lapsen oikeudella raamatun kaikkiin lupauksiin. Ei haittaa vaikka emme aina onnistu yrityksissämme sillä Isämme kyllä ymmärtää.

Jumala loi maailmaan yllin kyllin kaunista katseltavaa. Kesantopellolla loikkii kettu. Auringonkilo leikkii kaislikossa. Sormustinkukka riehuu väreillään laskevassa auringossa.

On tuskallista, että minulle on kehittynyt valokuvaajan silmät. Näen paljon asioita valokuvina. Tuo olisi aivan pakko kuvata! Jos kamera ei ole mukana, on tuska suuri. Jos kamera on mukana, on vaikeaa kuvata asiat sellaisina kuin ne näkee. Joskus kuvat sentään onnistuvat.

Olen usein miettinyt sitä, että kuvaamalla haluan napata hetken ikiomakseni. Kun kuvaan tämän, se on ikuisesti minun.

Omistamisen halu on epäluottamusta siitä, että asiat kestävät. Ei luota siihen, että kettu loikkii pellolla ensi viikollakin, auringonsäteet leikkivät kaislikossa taas tänä iltana ja sormustinkukatkin palaavat Linnavuorelle viimeistään ensi kesänä.

Hetkinen, kuvathan eivät pelkästään anna harhaa siitä, että ikuistamalla hetken muka omistan sen. Kuvat toimivat myös toisin päin. Ne luovat mielikuvia. Mies katsoo automainosta ja näkee itsensä mainoksen komeana kaverina nauttimassa ainutlaatuisesta ajonautinnosta. Nainen katsoo ripsivärimainosta ja kuvittelee itsensä mallina, jolla on 87 % pidemmät ripset. Kipin kapin kaupan kautta omistamisen iloon.

Voi tätä meidän kuvallista maailmaamme. En lainkaan ihmettele, että Jumala ei halunnut itseään vangittavaksi kuvaan. Jumala ei kerta kaikkiaan mahdu ihmisen ottamaan tai tekemään kuvaan. Hän loi kaiken kauniin meidän iloksemme. Sitä kaunista ei ole pakko kiirehtiä ihailemaan tämän vuosimallin autolla. Luojan luoman kauneuden näkee lyhyempienkin ripsien alta. Eikä Luojan antama hetki ikuistu parhaimpaankaan valokuvaan – ainakaan kokonaisena. Miksei siis voisi vain katsoa!

Auta meitä kaikkia tänä kesänä, tänä vuonna, tässä elämässä pysähtymään sen äärelle, minkä olet luonut.
Auta ihailemaan sitä, millaiseksi olet luonut.
Auta meitä hiljentymään ja kiittämään siitä, mikä ei ole pelkkää kuvaa, siitä mikä on totta.

Meille kristityille asetetaan ihan kauheita vaatimuksia. Pitäisi heittäytyä armon varaan. Pitäisi heittäytyä Pyhän Hengen johdatuksen varaan. Pitäisi levittää siivet ja heittäytyä jyrkänteeltä, luottaa siihen, että mätkähdystä ei tule. Luottaa siihen, että jossain kohtaa ennen äkkipyssäystä on Vastaanottaja.

Keväällä yhtenä iltana nappasin jossain tilaisuudessa djembe-rummun ja aloin rummuttaa. Muut soittajat eivät viskanneet minua pihalle. Rummutin siis vähän kovempaa.

Lapsena sain lähipiiriltä semmoista palautetta, että et sinä musikaalinen ole, mutta sulla on hyvä rytmitaju. Tietenkin uskoin tuon naurettavan väitteen. Parikymppisenä päätin, että jos en kerran ole musikaalinen, niin kyllä sormet sen verran taipuu, että voin osallistua yhteislauluihin kitaraa rämpyttämällä.

Vuosien kuluessa olen havainnut, että löydän kitarasta muutaman soinnun. Olen huomannut, että osaan jopa laulaa. Mutta henkkoht empiriaani vedoten uskallan väittää, että rytmitajun kanssa on vahvasti silleen sun tälleen. Lisäksi minä olen niitä ärsyttäviä ihmisiä, joilla aina päässä soi ja jotka aina rummuttavat jotain. Sohvan käsinojaa, pulpettia, kumisevaa otsaa, kokoustilan etäkokoustamislaitteen mikrofonia. Naputi-naputi.

(Oletteko muuten ikinä istahtaneet rumpusetin taakse? On käsittämättömän ahdistavaa, että kädet ja jalat voivat pelkästään rumpujakkaralle istahtamisen voimasta menettää täysin kontaktin toisiinsa. Jos vasemmalla kädellä paukuttaa virveliä, on täysin mahdotonta saada oikea jalka eli bassorumpu pysymään samassa tahdissa. Hei, pitäiskö noita peltejäkin paukuttaa? Kannattaa kokeilla!)

Tempaisin siis djemben ja aloin rummuttaa. Loikkasin jyrkänteeltä. Suuri Käsi ojensi sormensa Aatamille Michelangelon maalauksessa. Avautuuko sama käsi ja nappaa minut?

Ei ole avautunut. Päinvastoin – olen joutunut mitä pahimpiin kiipeleihin. Ovat pyytäneet minua sinne sun tänne rummuttamaan. Viikko sitten olin Turun Kotikirkolla paukuttamassa kongaa oikean lyömäsoittajan ja oikean kitaristin kanssa. Suljin silmäni ja annoin mennä. Välillä meni ihan kivasti sinne päin. Välillä meni ihan mettään, mikä on sikäli hyvin kuvaavaa, että oltiin Turun keskustassa. Yritin napata kiinni oikean perkussionistin jutuista, mutta kun kädet eivät vain toimineet. Kuulevien korvien ja rummuttavien käsien välissä oli iso monttu.

Mutta minä olen heittäytynyt. Tiedän, että enemmän opettelemalla ja vähemmän jännittämällä pääsisin rummuttamisessa eteenpäin. Se ei kuitenkaan ole tämän jutun pointti. Pointti on siinä, että palaute on ollut hyvää. Muuan kotikirkkolainen tuli kertomaan, että soittaessamme hän oli kuullut paljon muitakin instrumentteja. Viulut olivat soineet ja kitaristi-lalulajan ääni oli kuulunut jostain yläilmoista. Miettikääs, mistä tuollaiset kuulemiset johtuvat.

Minä olen palautteesta rohkaistunut. En ainakaan kokonaisvaltaisesti pilannut ammattilaisten menoa. Se jos mikä on rohkaisevaa: rytmitajuttomalla kaverilla on isonpuoleinen konga. Luulisi, että siinä tulisi helposti ns. avusteisesti heittäytyneeksi ovesta ulos katukivetykselle. Mutta ei.

Ihmiset, heittäytykää.

Mitä joku näkee siinä valokuvassa, jonka sinä uskallat ottaa. Mitä joku lukee siitä runosta, jonka sinä uskallat laittaa Facebookiin. Mitä joku saa siitä tanssista, jonka sinä uskallat tanssia kirkon portailla. Kun ihminen uskaltaa, niin Joku saattaa avata kanavan vastaanottaa jotain tärkeää.

Itsekseni mietiskelen, että mitähän heittäytymistä varten treenaillen, kun rummuttelen. Mikä on minun elämäni todellinen jyrkänne.

Katsoin kuvaa nettilehdessä. Mies ja vaimo siinä istuivat vierekkäin. Sopu ja rauha, rauha ja sopu rinnakkain. Yhteenhioutuneet ja iloiset. Ainakin sillä hetkellä. Ja varmasti useimmiten. Mies ja nainen yhdessä – Jumalan kuva.

Alussa oli kaikki kaunista ja vahvaa. Meillä oli hyvä Isä, joka rakasti katseellaan, lämmöllään, suojallaan. Sanoi vahvistukseksi: ihan kaikkea voit syödä, mutta tuosta yhdestä puusta, älä siitä napsi.

Miksi tämä koukku? Meidän pitää tänä päivänä tietää kaikki. Tyhjentävästi ja luotettavasti. Ikäänkuin järkemme ja hahmotuskykymme riittäisi hallitsemaan kaikkea. Silmämme hengellisiin ulottuvuksiin ovat kiinni kuin vastasyntyneen koiranpennun, mutta vakuuttava näkökyky pitää olla.

Ehkei se ollut koukku, tuo ’tästä älä syö’. Ehkä Jumala tiesi paremmin, miksi ja mitä seurauksia oli odotettavaissa. Ehkä kaiken motiivi oli rakkaus, jonka tarkoitus oli ympäröidä ja täyttää meidät. Rakkaus täynnä suojattua vapautta, turvaa, onnea ja iloa iankaikkisesti.

Kaiken hyvän ja pyhän keskellä asui paha ennen ihmistä. Se oli ollut kaikkein hienoin enkeli, kunnia-asemassa lähellä Isää. Vapautensa ja ylpeytensä vimmassa se nousi sotaan. Ehkä se hävittyään kapinansa joutui rajatuksi tuohon yhteen puuhun. Siksikin sitä tuli karttaa. Ettei pahuus tarttuisi ja leviäisi. Huonosti kävi. Isä otti nopeasti käyttöön pelastussuunnitelman, sillä luomaansa ja rakastamaansa hän ei halua tuhota.

Paha lähti ihmisen perään vimmalla. Henkäisi perään kylmän orpouden tunteen, jonka tarkoitus oli tappaa lapseus, ilo ja turva. Valehdella häikäilemättömin keinoin Isästä kaikki mahdollinen. Ettei kukaan ihmislapsi saisi osaa, jonka se oli menettänyt – olla lähellä Isää. Orpouden painostuksen keskellä ihminen janosi, etsi ja tavoitteli rakkauttaan Isään. Hän oppi rukoilemaan.

Isä näki milloin aika oli täysi ja laski liikkeelle Poikansa, joka kaikessa taivaallisessa majesteettisuudessaan oli vain odottanut milloin pääsee syntymään pieneksi ihmislapseksi olkien ja eläinten joukkoon täynnänsä ihmisiä tunkeilevaan pieneen kaupunkiin. Jeesus tuli. Ihmeellinen Jeesus. Pyhä Henki varjeli hänet. Ylösnousemuksen läpi.

Paha saattoi Jeesuksen surmatessaan luulla vihdoinkin tappaneensa ihmisen mahdollisuuden olla Isän lähellä. Kosto ja orpous oli täydellinen, eikä kukaan enää saisi mitä sekään ei saanut, olla lähellä Isää. Mutta sepä ei tiennyt miten ihmeellinen on Isän rakkaus, Jeesuksen armo ja Pyhän Hengen osallistuva voima. Kuolemansa kautta Jeesus luotasi syvyyksien syvyydet, antoi lähtölaskennan orpouden päättymiselle ja sanoo meille tänä päivänä: avaa ovi ja aterioidaan yhdessä, Isän rakkauden tähden. Olet minun, salli minun rakastaa.

Niin entä sitten, saatat sanoa – myyttihän tuo muiden joukossa. Myytti on vain mytty ihmisen tarumaailmaa. Ikiaikojen Jumala on eri asia. Kaikki muu jumalaa etsivä uskonnollinen kehitelmä on harhautusliikettä pois kolminaisuuden Isän rakkauden kuvasta. Ja todellisuudesta. Miten paljon Jumala arvostaakaan ihmistä elämän myrskyn ja tyvenen keskellä. Meillä on vastuu ja vapaus valita mihin käännymme. Pakotettu ja lohduton rakkaus ei iankaikkisuudessa elä.