Mitä on  tämä sekava ja hämmentävä usko. Mihin uskon ja miten sen perustelen. Mitä epäilen ja mitäs jos hukun epäilyyni. Miten tulen uskoon ja mikä on sen lähde ja kohde. Onko uskoni aitoa ja uskonko oikein. Teenkö tarpeeksi ja riittääkö mikään. Miksi ei tunnu miltään ja miksi toisinaan taas tuntuu siltä  kuin voisin halata koko maailmaa julistaa rakkautta Jeesusta kohtaan.

Jumala on ääretön, rajaton ja kaikkivaltias. Hän on tämän ajan ulkopuolella ollen läsnä eilisessä, nykyhetkessä ja huomisessa. Silti elämme maailmassa jossa Jumala on salattu. Hän on kätketty meidän silmiltämme mutta kaikki mitä hän on luonut ja tehnyt on näkyvillä. Mikroskoopin alle voimme vangita siis vain Jumalan kätten töitä. Tuskailemme luomisen ongelman kanssa tajuamatta, että koko elämä on uuden syntymistä ja luomista. Jumalan aloittama luominen jatkuu syntymässä ja kuolemassa.

Voisimme verrata Jumalan etsimistä kaksiuloitteiseen sarjakuvahahmoon, joka paperinpinnalla liukuu ilman syvyysvaikutelman tajua. Hahmo ei voi irrota paperista vapaaksi. Jos hahmo olisi tietoinen hänelle voisimme kertoa millaista kolmiuloiteisuus on mutta kokemusta siitä emme voi välittää. Hän voisi korkeintaa uneksua siitä. Vain Jumala pystyisi irrottamaan hahmon ja luomaan hänestä kolmiuloitteisen hahmon eli herättämään hänet eloon.

Samoin on meidän laitamme suhteessa Jumalanvaltakunnan todellisuuteen.  Saamme tietää sen olemuksesta Raamatusta mutta suoraa kontaktia emme voi siihen saada. Olemme riippuvaisia Raamatusta ja siitä mitä kuulemme siitä. Sen vaikutukset kuitenkin murtautuivat tähän maailmaan Jeesuksen ja Pyhän Hengen kautta. Siksi Pyhä Henki  on aivan olennainen persoona avamaan meille ymmärrystä Raamatusta ja Jeesuksesta. Pyhä Henki herättää meidät eloon ja synnymme uudestaan. Mutta itse ”Taivasta” joudumme odottamaan ”tahrana paperissa”. Vain näin voimme saada uskon ja vastauksia loputtomiin kysymyksiimme.

Kun kysyn, että mikä olen pyytämään Jumalalta mitään, joudun miettimään millainen Jumala on. Jeesus kutsuu häntä nimeltä Abba. Sana Abba on hyvin intiimi ja läheinen kuva isästä. Sen voisi kääntää suomeksi vaikkapa isiksi tai iskäksi. Jumala on isänä täydellisen hyvä. Sellaista isää uskaltaa lähestyä ja pyytää koska hän ei torju lapsiaan luotaan pois.

Jumalan työ meissä ei riipu meidän tiedoistamme ja tunteistamme. Hänen hyvä tahtonsa meitä kohtaan ei ole riippuvainen edes meidän uskosta tai epäuskosta. Minulle Raamatun tärkein vertaus on vertaus tuhlaajapojasta. Siinä isä jaksoi odottaa kärsivällisesti poikaansa kotiin eikä otttanut kuuleviin korviinsa pojan selittelyitä vaan ehdoitta otti hänet takaisin lapsekseen ja vieläpä juhlien. Mikään ei voinut estää isää rakastamasta poikaansa.

Joskus aamuyön tunnit ovat pitkiä. Silloin on aikaa pohtia ja ajatella asioita. Valvoessa on aikaa viedä omia juttuja Jumalan eteen.  Joskus paini tyynyn kanssa muuttuu Jaakobin painiksi kun tivaan väsyneenä Jumalalta vakuuksia hänen olemassa olostaan. Ihmisyyden olemus paljastuu silloin selkeimmin eli elän erossa Jumalasta langeneessa maailmassa.

Itselläni New Wine kesätapahtuman opetukset, kohtaamiset ja sielä koettu Jumalan puhuttelu jylläävät takaraivossa kun arki pyrkii haalistamaan kaiken. Miten pysyä Jumalan läsnäolossa ja kasvojen edessä. Päähäni iskee kysymys Jumalanvaltakunnan paikasta. Missä se on nyt. Mitä se on? Olenko minä lähellä sitä vai jäikö se jonnekkin eiliseen, kun vielä jaksoin olla terävänä ja ehkä hurskaskin. Olenko oikealla tiellä. Teenkö jotain väärin?

Jeesus julistaa, että hänen mukanaan Jumalan Valtakunta on tullut lähelle. Ymmärrän kyllä, että Jeesuksen suora toiminta ilmentää sitä mitä Jumala, Isä meistä ajattelee, mutta entäs ne apostolit ja kaikki muut, jotka Jeesus lähetti matkaan ja eikös myös heidän mukanaan Jumalan valtakunta kurottautunut ihmisiä kohti. Mites on sitten minun laitani. Ilmennänkö minä mitenkään Jumalan valtakuntaa?

Mitä siis tapahtuu ja mikä toimii silloin, kun Jumalan Valtakunta on tullut lähelle. Ensimmäinen asia on Sana. Raamattun kertomus ja totuus on kaiken pohjalla. Se mitä Jeesus on opettanut. Toinen on Pyhä Henki, joka on Jumalan Henki, persoona, jolla on tietoinen oma tahto ja joka todistaa Jeesuksesta. Kolmas on Ihminen itse, joka luottaa siihen, että Jumala toimii hänen kauttaan ja hän antautuu Jumalan käytettäväksi sellaisena kuin on.

Aamuöinen paini päättyi kuvaan, jossa ihminen laskee toisen päälle kätensä ja rukoilee. Siinä tilanteessa  Jeesus toimii ja  Jumalan valtakunta kurottautuu ihmisen käden verran tämän maailman puolelle ja rukoiltavan ihmisen ylle. Kun rukoilija koskettaa toista ihmistä, silloin Jeesus pääsee koskettamaan ihmistä, sekä rukoilijaa että rukoiltavaa. Näin Jumalan valtakunta on taas tullut lähelle.

Kolmas päivä on illassa Himoksella. Itselleni iski uupumus kesken päivän ja se vaati pienen breikin ja päiväunet kesken seminaarien. Breikki sisälsi vielä juoksulenkin laskettelurinteen päälle, koska tuntui että jonkinlainen puutuminen ja hapenpuute lamaannutti ajatukset. Suomeksi sanottuna vastaanotto oli pois päältä. Edelliset tilaisuudet rukouspalveluineen ja puheineen olivat olleet hyvin kohti käyviä ja hyviä. Joku voi ihmetellä miten hyvä opetus voi uuvuttaa, mutta kun takana on raskaita kokemuksia ja valtavasti käsittelemättömiä asioita, niin niiden kohtaaminen ja avautuminen vaatii valtavasti ajattelelemista ja kyyneleitä.  Voin sanoa että kun itkee holtittomasti kuin pieni lapsi voimatta itse sille mitään niin se on fyysisesti rankkaa. Sellainen itku on kuitenkin puhdistavaa ja vapauttavaa.

Mäkeä juoksi toinenkin juoksuhöperö tosin paljon vauhdikkaammin. Jyrkän ja pitkän laskettelurinteen ylös juoksu omanlaisensa suoritus. Toinen juoksija joutui seisahtumaan aina välillä ottamaan happea, jolloin ohitin hänet ja pian hän taas kirmaisi ohi pysähtyäkseen taas, jolloin ohitin hänet uudelleen. Itse kapusin ylös lyhyellä ja tasaisella askeleella pyrkien siihen, että happea riittäisi lihaksille mahdollisimman pitkälle ja maitohappoja ei pääsisi muodostumaan. Kun lopulta jouduin ottamaan kävelyaskeleita, oli juoksu kumppanini jäänyt kauas taakse. No en tiedä millainen oli hänen harjoituksensa, joten ei siitä sen enempää. Mutta omat hengelliset ”lihakseni” olivat päässeet maitohapoille ja kaipasivat lepoa. Levon aikana tapahtuu kasvua ja eheytymistä, kun Pyhä Henki jatkaa aloittamaansa työtä.

On valtava asia, että on olemassa yhteisö ja paikka, jossa voi luottamuksellisesti puhua, antautua rukoukselle ja kohdata Jumala. Vain Pyhän Hengen työ seurakunnan keskellä mahdollistaa tällaisen kohtaamisen.

Päivän opetukset ovat liittyneet vahvasti siihen mikä on seurakunta ja millaista on elää seurakunnassa, joka ammentaa voimansa Jumalan läsnäolosta. Seurakunnasta, joka ei ole vain kokoontumispaikka kerran viikossa tai kuukaudessa, vaan se on on liima, joka liittää ihmiset yhteen niin arjessa kuin juhlassa ja tekee armolahjojen kautta ihmiset riippuvaiseksi toisistaan.

Nyt iltatilaisuuden alussa pää levänneenä ja keho hapetettuna koin, että pystyin ensimmäisen kerran iloitsemaan yhdessä muun juhlaväen mukana siitä, että Isämme on hyvä ja hän rakastaa meitä. Tuo tunne on ollut näiden kahden päivän aikana konkreettisempi kuin koskaan ennen. Siksi tuntui hyvältää laulaa ylistyslauluja yli puolentoistatuhannen muun ihmisen kanssa. Etenkin kun takana oli ryhmä nuoria tatuoituja hurjan näköisiä sällejä, jotka antaumuksella ja innolla lauloivat ylistystä Jumalalle ja antoivat oman möreä ja miehisen sävyn lauluun. 

Sydämen yksinäisyys on jotain mitä toinen ihminen ei voi  täyttää.

Sydämen yksinäisyys kaipaa valoa, lämpöä ja rakkautta, jota vain Jumala voi antaa. 

Siksi huudan Abba, Isä.

Sydämen yksinäisyys on erämaataival, jolle ihminen voi joutua kun hän etsii yhteyttä Isään, Jumalaan. Aina emme edes tiedä mikä on meidät ajanut tälle matkalle. Voimme olla turvallisesti uskossa tai vasta etsimässä Jumalaa. Ihminen, joka kohtaa tämän taipaleen päätteeksi Jumalan rakastavana Isänä, saa lohdutuksen ja hänen kaipauksensa täytetään. Nämä ajatukset kirjasin ylös keskiviikko-illan päätteeksi New Winen aloitustilaisuuden jälkeen. Kaksi kohtaamista ystävän kanssa, joista toinen esirukoustilanteessa avasi patoja, mutta myös uusia kysymyksiä sydämessäni.

Kysymykset eivät pukeutuneet sanoiksi ennen kuin tänään, pyytäessäni pappia siunamaan minut. En halunnut mennä rukouspalveluun koska ajattelin rukoilevani paikallani muiden puolesta. Mutta kun kohdalle sattui tuttu pappi, päätin toisin ja loikin tuolien yli kaverin luo.

En tiedä kuinka moni muu on kokenut elämässään tilanteen jossa yksi sana vetää tulpan altaasta, joka on täynnä sanattomia huokauksia ja kaipausta. Se sana oli pikkupoika. En halua tässä avata sanallisesti sitä tunneryöppyä, joka sisältäni vapautui kun Pyhä Henki kertoi miten Isä haluaa rakastaa minua. Jumalan kohtaaminen Isänä on ihme. On kuin olisi palannut kotiin valtavan ikävän jälkeen ja saanut painaa päänsä turvalliseen syliin, josta kukaan ei voi ottaa minua pois.

Jokaisen elämässä on asioita jotka vain Jumala voi tietää ja vain hän korjata ne. Mutta Jumala tarvitsee suun joka kertoo mistä on lähdettävä ja mitä tarvitaan. Siksi toisen ihmisen rukous ja sanat ovat Jumalan puhetta ja Pyhän Hengen kosketusta. 

Kuulin jokunen vuosi sitten jutun vanhasta miehestä joka kävi joka sunnuntai seurakunnan kokouksessa istuen salin taka-osassa. Tuo harmaanoloinen hiljainen mies ei vaikuttanut mitenkään toimeliaalta tai aktiiviselta seurakuntalaiselta. Ainkaan miltään evankelistatyypiltä hän ei vaikuttanut.  Kulkupelinään hänellä oli vanha rispaaantunut polkupyörä jolla hän sinkutti kaikki matkansa niin sateella kuin paisteella. Miehen ulkoinen olemus kuitenkin hämäsi seurakunnan vetäjää joka tavan takaa opetti seurakuntalaisia siitä että jokaiselle on oma paikkansa seurakunnassa ja muutenkin hän piti hyvää huolta lampaistaan. Sillä eräässä opetustilaissuudessa kävi ilmi että arjen keskellä tuo hiljainen mies sukkuloi ystäviensä luona ja toi heitä yksi kerrallaan seurakunnan kokoontumisiin. Kuulostellen ja jutustellen ihmisten kanssa elämästä hän vei Jeesuksen mukanaan kaikkialle missä hän liikkui. Hän ei ollut luonteeltaan massahurmaaja vaan hän omalla hiljaisella tavalla antoi Jeesuksen toimia oman elämänsä kautta muiden hyväksi.

Mies oli oivaltanut yhden tärkeän asian siitä millaisia me ihmiset olemme. Me tarvitsemme rohkaisua ja toistemme tukea kun etsimme oikeaa tietä elämällemme. Seurakunnan toimintaan lähteminen on nykyajan ihmiselle iso kysymys ja kynnys on korkealla. Siksi Jumala tarvitsee maanhiljaisiakin jotta hän saa kutsuttua laspiaan takaisin kotiin. Siksi jokainen voi olla lähetystyöntekijä ja evankelista oman arkensa keskellä.

Tämän tekstin aloittaminen on vähän kuin Muumipapan elämänkerran kirjoitus. Alkuun ei meinaa päästä millään. Onneksi paperia ei nettiaikana kulu, vaan ainoastaan kahvia ja buranaa.

Olen saanut jo nuorena kutsun rakentaa seurakuntaa. Toimia sen kaupungin parhaaksi jossa asun. Mutta nyt ahdistaa. Ei pelkästään oma räpeltämiseni elämän melskeessä, vaan myös tämä jatkuva Kristittyjen etääntyminen toisistaan Suomessa. Ajatukseni kumpuavat siitä, mitä olen viimeisen vuoden aikana kuullut kommenteina ihmisten suusta ja sosiaalisesta mediasta. Elämme aikaa, jolloin sielunvihollinen lyö kiilaa yhä syvemmälle suomalaisten kristittyjen väleihin.  Kiivailun ja ylemmyyden tunnon henki valtaa alaa. Ylemmyydentunto on inhimillinen puolustusmekanismi kun tunnemme olevamme uhattuja ja joku polkee meille tärkeitä arvoja. Kun arvojamme poljetaan, heikko itsetuntomme pakottaa meidät puolustautumaan niin, että painamme vastustajamme alas. Tämä on hyvin inhimillistä. Mutta muistammeko että Jumalan Pyhä Henki on takaajamme kaikessa mitä teemme ja meidän ei tarvitse koskaan musertaa ketään vaan voimme aivan rauhassa antaa tilaa myös heille, jotka ovat kanssamme eri mieltä.

Toinen ahdistuksen aihe on kun ihmiset pukevat ylleen martyyriyden viitan, vaikka heidän oma uskon taipaleensa ei ole millään tavalla uhattuna. Ihmiset eivät tunnu  ymmärtävän sitä, että Jeesuksen opetuslapselle ei ole ominaista olla marttyyri. Marttyyrin viitta on varattu niille jotka ovat uhranneet henkensä uskonsa takia.  Usko ei voi kokea marttyyrikuolemaa, ainoastaan uskovainen. Me emme katso maailmaa häviäjän silmin ja siksi meillä on varaa olla armeliaita ja rakastavia  Olemme voittajan tiimissä, Jeesuksen joukoissa. Se, että tunnemme surua ja ahdistusta oman kansakuntamme puolesta, ei tarkoita sitä, että olisimme itse  kokemassa tappion. Ei, vaan jokainen pelastettu on aihe suureen juhlaan ja siksi evankeliumin julistaminen ja Jumalan rakkaudesta puhuminen on tärkeämpää kuin kiivailu tai tappiomielialan julistaminen.  Kiivailumme vie aikaa kaikkein tärkeimmältä asialta eli siltä miten kohtaamme ihmisiä arjessa lähellämme.

Kiivailu ja huonojen uutisten levittäminen tappaa rakkauden, jota Jumala haluaa osoittaa kauttamme.  Jokaisen Kristillisen yhteisön on löydettävä tapa, jolla puhua oman ympäristönsä ihmisille Jumalasta ilman, että kuoleman haju tunkee sisään ikkunoista ja ovista. Jeesus ei lyönyt ihmisiä helvetin lieskoilla vaan hän paransi ja näytti millainen on rakastava Jumala.  Jeesuksesta ja rakkaudesta puhuminen ei ole lällyä ihmisten mielistelyä vaan todellinen rakkaus on radikaali, ihmistä muuttavaa voima, joka tulee suoraan Jumalalta. Sen välikappaleeksi tarvitaan ihminen, joka suostuu rakastamaan! Vain rakastava ihminen voi välittää totuuden. Viha ja kiivaus poikii vain lisää vihaa.

On aika hylätä keskinäinen kiivailu ja toisten kyttääminen ja luotettava Jumalaan siinä, että hän käyttää kaikkia niitä, jotka tunnustavat Jeeesuksen Herrakseen, oman valtakuntansa laajentamiseen! On siis otettava Pyhä Henki vastaan ja ryhdyttävä töihin!