Jos, hän olisi syntynyt tähän aikaan, häntä olisi kutsuttu ”erityislapseksi”, sillä hänen vanhempansa olivat hyvin iäkkäät ja eläneet lapsettomina siihen saakka kun saivat enkeli ilmestyksen pojasta joka olisi heille syntyvä. Jo alussa todistettiin syntymisen ylimaallisuus muutoinkin kuin enkelin ilmestyksenä. Sillä pappi Sakarias, hurskaudestaan huolimatta, epäili inhimillisesti ettei heidän iässään enää lapsen saaminen olisi mahdollista ja siksi hänestä tuli mykkä. Kunnes lapsi saisi enkelin ilmoittaman nimensä.

Kun lapsi kahdeksan päivän ikäisenä vietiin temppeliin ympärileikkausta varten hänen sukulaisensa kutsuivat häntä isänsä Sakariaan nimellä, mutta hänen äitinsä sanoi:” Ei suinkaan, vaan hänen nimensä on oleva Johannes”! Niin outoa se oli että he kysyivät asiaa viittomalla isältä ja tämä kirjoitti tauluun:” Johannes on hänen nimensä”. Samassa pappi Sakariaan kieli vapautui ja hänen mykkyytensä hävisi. Kaikki tämä sai ihmiset hämmästyksiin ja he pohtivat mikä tästä lapsesta tuleekaan? (Matt.1:5-25 ja 39-45)

Johanneksesta ei paljoa kerrota, mutta kuitenkin että hän eli autiomaassa, söi heinäsirkkoja ja hunajaa, vaatteinaan eläinten nahkat. Voin kuvitella kuinka hän eli kaiken kaikkiaan, mutta yksi asia oli varma. Hän oli täyttynyt Pyhällä Hengellä jo äitinsä kohdussa ja minulle se todistaa että koko autiomaassa olo aikansa hän oli Pyhän Hengen opetuksen, viisauden, ja läsnäolon varassa, vaikka oli yksin. Tuo aika oli Jumalan Hengen aikaa hänen karussa ja kovassa elämässään, jossa häneltä oli riisuttu kaikki normaalin elämän mahdollisuudet.. Hän oli koulussa tulevaa tehtäväänsä varten. Kunnes tuli aika hänen alkaa työnsä ihmisten maailmassa.

Edelleen kuvittelen Johanneksen olemusta. (Aioin ensin kirjoittaakin hänestä minä muodossa, mutta ei riittänyt rohkeus). En usko että Johannes olisi ollut kovin monisanainen ja kaunopuheinen. Hänellä ei ollut siihen aikaa eikä tarvetta. Uskon että hän ei olisi koskaan kumartanut kenenkään ihmisen edessä, hän ei ollut ihmismielipiteistä riippuvainen. Hänen elämänsä tarkoitus, loppuunsa saakka, oli todistaa Jumalan lähettämästä pelastuksesta. Sanoa synti synniksi ja kehottaa ihmisiä parannukseen ja kastaa heitä parannuksen kasteella. Josta hän todisti, ihmisille jotka pohdiskelivat oliko Johannes ehkä Messias?  Näin:” Minä kastan teidät vedellä, mutta on tulossa minua väkevämpi, jonka kenkien nauhojakaan en kelpaa avaamaan. Hän kastaa teidät Pyhässä Hengessä ja tulessa.”  (Luuk.3:16 Raamattu kansalle)

Totuuden puhujan, ihmistä pelkäämättä hän nuhteli myös ruhtinas Herodesta tämän veljen vaimon Herodiaan tähden ja kaiken sen pahan mitä Herodes oli tehnyt. Niin Herodes kaiken muun lisäksi teki senkin, että sulki Johanneksen vankilaan. (Luukas 3:19-20 R.K)

Minä uskon että Johannes ollessaan autiomaassa sai sellaista tietoa Jumalalta joka auttoi häntä olemaan juuri se joksi hänet oli tarkoitettukin. Edelleen uskon että hän tiesi millaisia tekoja Jeesus tulisi tekemään, todistaakseen ihmisille totisesta Jumaluudestaan, ja siksi Johannes viruessaan vankilassa totuuden sanojensa tähden, lähetti kaksi opetuslastaan kysymään Jeesukselta oliko tämä se jonka oli määrä tulla. Vain saadakseen vahvistuksen sille tiedolle jonka Jumala jo ammoin ja hänelle Pyhässä Hengessä oli antanut. Tiedämme mitä Jeesus vastasi!

Tämän erityislapsen, tämän uskollisen todistajan, tämän yhden asian miehen, Johanneksen loppu tuli manipuloivan ja julman Herodiaan juonien tähden, kuten tiedämme. Herodes leikkautti Johanneksen pään irti ja tuotti sen kaikkien nähtäväksi. Mutta! Kaikkein kauneimman todistuksen, minkä kukaan vaimoista syntyneistä on koskaan saanut, oli Jeesuksen Kristuksen vapahtajamme todistus Johanneksesta. Voit lukea sen Luukkaan evankeliumin 7 luvusta jakeista 24-35.

Kirjoitin tämän runsaat 2016 vuotta Johanneksen syntymän jälkeen, hänen joka syntyi n. 6 kuukautta ennen Maailman Vapahtajaa, Jeesusta Kristusta, Jumalan ainosyntyistä Poikaa, kunnioittaakseni Johannes kastajan muistoa, kiittäen, –  uskossa näkemiseen.

”Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta”!
Aloittaa Paavali kirjeensä Efesolaisille. Tosin hän ensin mainitsee kuka kirjoittaa, eli Paavali, Jumalan tahdosta Kristuksen Jeesuksen apostoli ja sitten kenelle kirje on osoitettu, eli siellä oleville pyhille ja uskoville Kristuksessa Jeesuksessa.

Jo alku saa pysähtymään pala kurkussa, eikä pala hellitä vaikka lukee koko kirjeen! Mahtavaa tekstiä. Siunattua.

Aamulla otin elämäni hitaasti, olen ollut tavallista väsyneempi ja ajattelin ettei kukaan minua pakota jatkuvaan suorittamiseen! Arjen viisi päivää riittävät siihen, lauantaina on jo lupa hellittää. Niinpä sitten aamutoimieni jälkeen en heti ruvennutkaan järjestämään kaikkea kuntoon vaan oikaisin voipuneen kehoni sängylle ja katselin pimeän sateista aamua jossa tuuli vielä viskoi puita voimansa tunnossa.

Olin tyhjä. Hiljaisuus ympärilläni. Tunsin olevani kuoleman väsynyt. Kunnes!

Minä tunsin Herrani ihmeellisen lempeän läheisyyden. Hän puhui Hengelleni myrskyn läpi. Hän ei puhu sanoin vaan ajatuksin ja niissä ajatuksissa on ylimaallinen Henki. Sen mukaan kuin ihmisen tila ja tarve vaatii. Joskus Hän tulee kuin lempeä äiti tai isä, sairaan lapsen vuoteen viereen, joskus Hän on toisenlainen…. Hän tietää kuinka ihmistä lähestyä! Hän tekee sen aina oikein!

Jos minulla olisi ollut voimaa nousta ylös ja kirjoittaa se mitä Hän puhui, olisin nyt viisaampi, mutta minä vain olin niin onnellinen, niin täynnä Häntä.

Ei ole ensimmäinen kerta, mutta kaikki tuon kaltaiset kohtaamiset ovat niin erikoisia ja henkilökohtaisia että niistä on vaikea, oikeastaan mahdoton puhua ettei tulisi väärinymmärretyksi. Ehkä ei ole tarpeenkaan, sillä:

Huolimatta siitä että mekin täällä ”taivaalla” olemme tunnustavia kristittyjä Jumala, toimii kohdallamme yksilöllisesti. Hän tietää aivan tarkkaan mitä kukin meistä tarvitsee ja kaikkein eniten kaipaa jaksaakseen ja osatakseen  tässä monimutkaisessa elämässään. Minua Jumala kutsuu läheisyyteensä, aika usein, jonkinlaisten ”ilmestysten” kautta? Kutsuu kohtaamaan itseään rakkaudellaan ja aina se yllättää. Tunnustan, muuten en jaksaisi. Sillä tavalla olen ihminen. Se, joka olen.

Katsellessani tuota syysmyrskyn kaltaista aamua keskellä kesää, koin kuinka suuri Jumala on. Kuinka pitkämielinen ja rikas ihmistä rakastaessaan! Kerta toisensa jälkeen armahtaa ja kutsuu luokseen tavalla ja toisella. Kuka muu niin tekisi jos ajattelemme ihmiskunnan historiaa, jopa omaa pientä elämäämmekin? – Tai mikä minä olen muiden pienestä elämästä puhumaan, puhun vain itsestäni.

Mutta Paavalipa kirjoittaa:”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa.” Ja kääntää katseen pois ihmisestä, katselemaan totuutta joka on Tie ja Elämä!

Paavali jatkaa kuinka jo ennen maailman perustamista Hän, Jumala, on valinnut meidät Kristuksessa olemaan pyhiä ja nuhteettomia Hänen edessään, ja määrännyt rakkaudessaan meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen Jeesuksen kautta, hyvän tahtonsa mukaan, armonsa kirkkauden ylistykseksi, jonka hän on lahjoittanut meille, siinä rakastetussa. Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa.

Kirje ei ole pitkä mutta siinä on kaikki olennainen mitä ihminen tarvitsee. Paavali kertoo ilmestyksenä saaneensa tehtävän pakanain apostoliksi ja kokee:” Tämän evankeliumin palvelija minusta on tullut Jumalan armosta, sen lahjan mukaan, joka hänen voimansa vaikutuksesta minulle on annettu!”

Neljännessä luvussa Paavali kirjoittaa kaikille Kristusta tunnustaville, siis myös tässä ajassa eläville, neuvoja seurakunnan ykseyden rakastamiseksi. Voiko suloisemmin kirjoittaa?
Jakeessa 30 Paavali, varmaan koko sydämestään, varoittaa ettei kukaan murehduttaisi Pyhää Henkeä millään tavalla.

Jakeessa 32 hän kehottaa:” Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja hyväsydämisiä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa antanut teille anteeksi. 5 luku 1-2: Olkaa siis Jumalan seuraajia niin kuin rakkaat lapset. Vaeltakaa rakkaudessa, niin kuin Kristuskin rakasti meitä ja antoi itsensä meidän puolestamme lahjaksi ja suloisesti tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle.

Ei helppoa, ihmisten maailmassa. Paljon muutakin Paavali kirjoittaa.
Meillä kaikilla on kuitenkin, Jumalan armosta kiitos, omat Raamattumme josta voimme näitä korvaamattoman kalliita, rakkaudella ja hellyydellä kirjoitettuja elämän sanoja lukea ja pyytää Jumalaa tekemään meissä armotyötään juuri niin kuin Hän on jokaiselle oman lahjansa antanut. Ja vahvistakoon Jumalan Henki meissä toinen toistamme rakentaen, kaikella sillä mitä meille on annettu yhteiseksi hyväksi.

Kiitetään arjesta ja arjen harmaudesta. Kiitetään Elämästä ja taivaallisen Valon kirkastamista päivistä, uskovista sisarista ja veljistä lähellä ja kaukana. Rukoillaan ahdistuksissa ja kärsimyksissä kamppailevien ihmisten puolesta ja muistetaan väsyneitä! Jumalakin muistaa!
Hän näkee, Hän kuulee, Hän ymmärtää, Hän on myrskyssäkin läsnä. Hän On! hyvänä ja pahan päivänä. Hän On, se, joka ON!
Ef.3:14-21 virsi 430

Mitä se on?
Sanan mukaan Jumalan rauhaa kaikissa olosuhteissa. Silloinkin kun me järkymme huonoista uutisista tai siitä kuinka meitä kohdellaan. Silloinkin kun ihmiset rikkovat tosiaan ”etsien omaansa” tai antavat väärän todistuksen lähimmäisestään ymmärrystä ylempi on Jumalan ihmisiin kohdistuva ainutlaatuinen rakkaus ja armo.

Ymmärrystä ylempi on Jumalan toiminnassa tapahtuva ihme ihmisten parhaaksi. Silloinkin kun siltä ei näyttäisi. Silloinkin kun itse ajattelee ihmisenä olevansa kaukana Jumalan silmistä ja ajatuksista. Juuri silloin Jumala saattaa tehdä ihmisessä syväkyntöä, opettaa jotakin tärkeämpää kuin tasainen ja ristiriidaton elämä.

Kukaan ei tahdo vastoinkäymisiä elämäänsä, mutta niitä tulee ja ne yllättää aina. Jotkut eivät salli sellaista ajatusta tai tulkintaa että vastoinkäymisissä olisi opetuksen tarkoitus. Ei ehkä olekaan, mutta ne kuuluvat elämään ja Jumalan Sanassa sanotaan että Jumala on voimallinen kääntämään pahankin hyväksi. Ja se on tärkeä oppi. Monet kyllä sanaa selittävät ja hyvin, mutta kenelläkään ihmisellä ei ole toisen ihmisen elämässä viimeistä sanaa, viisautta eikä täydellistä erehtymättömyyttä niin kuin Jumalalla.

Ihminen herkästi uskoo olevansa oikean uskon ja tiedon lähde ja saattaa siinä uskossaan lisätä pahastikin lähimmäisensä kuormaa tämän kohdatessa vastoinkäymisiä, jopa yrittäessään lohduttaa! Sillä jokaisella ihmisellä on oma ainutkertainen elämän tiensä, jonka vain Jumala tuntee ja tietää alusta sen loppuun saakka. Oma tiensä, joka poikkeaa muiden ihmisten teistä –  ja joka usein kuljetaan yksin, ilman lähimmäisten tukea. Ihmisen lankeemus oli yritys tulla Jumalan kaltaiseksi ja mitä siitä seurasi, juuri se mitä emme tahtoisi, monenlainen kärsimys ja ahdistus tässä maailmassa.

Usein kuulee selitystä siitä mitä Jeesus tarkoitti sillä kun hän sanoi opetuslapsilleen:” Totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin kuin ne ovat, hän on tekevä, sillä minä menen Isän tykö”.

Mitä ovat ne suuremmat teot? Voisivatko ne olla vaikka usko, toivo ja rakkaus. Ovatko ne meistä itsestämme lähtöisin mahdolliset? Eikö näiden ominaisuuksien varassa ole kaikki hyvä. Eikö Jumalan teko ihmisen sisäisen olemuksen muuttumisessa ole se suurista suurempi teko. Että ihminen muuttuu Jumalan Voimasta rakastavaksi, armolliseksi ja laupiaaksi. Että hän saa uskoa Jumalan hyvyyteen ja huolenpitoon silloinkin kun kärsimys, ahdistus, ja ihmisten hyvät neuvot tulevat ylivoimaisiksi kestää.

Kun opetuslapset joutuivat kohtaamaan elämänsä vaikeimman asian, Jeesuksen kuoleman läheisyyden ja sen tuoman pelon ja ahdistuksen, Jeesus lohdutti ja opettaen heitä ottamaan vastaan tulevan koettelemusten ajan:”Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin; en minä kuitenkaan yksin ole, sillä Isä on minun kanssani. Tämän olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä: Minä Olen voittanut maailman.”

Olemmeko me rauhan ja rakkauden välittäjiä. Muuttuuko Jumalan rakkaus ja armo, Jumalan yksinoikeus ja valtius, meissä sellaisiksi ettemme vahingossakaan, totuudesta silti tinkimättä lisäisi kuormatun kuormaa. Vai pitääkö kysyä Pilatuksen tavoin:” Mikä on totuus?”

Yli kuukausi sitten jouduimme kohtaamaan tyttäreni kanssa vaikeita asioita jotka tulivat niin ”puun takaa” kuin olla voi. Minulta ne veivät rauhan. Kuitenkin kaikki on suhteellista ja meidän huolemme ovat vielä pieniä monen muun rinnalla maailman laajuisesti. Tyttäreni on vahvempaa tekoa kuin minä ja yhdessä rukoillen sain minäkin taas otteen uskosta ja luottamuksesta. Olen sisäisesti kipeänä luovuttanut nämä asiat Jumalalle. Herralle Jeesukselle Kristukselle, jonka antama rauhan lupaus ei ole sidottu olosuhteisiin, vaan Hänen hyviin tarkoituksiinsa meitä kohtaan, olkoon tulos sitten tahtomme mukainen tai ei.

Minua lohduttaa Jeesuksen sanat murheellisille opetuslapsilleen kun hän heitä – ja meitä – lohduttaa lupaamalla oman rauhansa ja kehottaa epätoivon sijasta olemaan rohkeat, koska Hän menee Isänsä tykö – ja meidän Isämme tykö –  vaikuttamaan meissäkin hyvän työnsä. Sillä Jeesus antoi henkensä, siihen ei ollut tämän maailman ruhtinaalla mitään sanomista, koska mitään valtaa ei hänellä Jeesukseen ollut.

Niinpä me emme tarvitse mitään niin kiihkeästi kuin Jumalan hoitavan ja vahvistavan Hengen läsnäoloa elämässämme ja sydämissämme. Me saamme todistaa uskossamme Kristuksen Voittoa kuolemasta ja vihollisvoimista. Uskoa tuskiemme, rauhattomuutemme ja huoliemme keskellä Jeesuksen olevan vierellämme, ja meissä Pyhän Henkensä kautta, sanoen:” Rauha teille, rauha sinulle, vaikket nyt ymmärtäisikään mitä läpi käyt. Usko minuun minä en sinua hylkää enkä jätä!”

Virsi 525

Mikä minä muka olen? haulikkoaan olalla kantava mies hymähti mielessään. Ajokoira oli saanut ajon pellolta metsikön takaa ja kiljahteli nyt elämän tuskaansa paksussa hangessa. Rusakko oli maannut saman näreen alla kuin ennenkin ja pinkaissut pakosalle. Mies seisoi metsikössä kahden metsätien risteyksessä ja odotti. Ajo noudatti tuttuja uria. Kun koira jäi tuhraamaan jäniksen paluuperän kanssa ja ajo hiljeni hetkeksi, tiesi mies jo kohottaa aseen valmiiksi. Samassa rusakko kurvasi risteyksestä kohti miestä.

”Pum”, mies sanoi mielessään ja laski haulikon. Rusakko sujahti miehen jalkojen välistä ehtimättä reagoida metsästäjään. Koira tulla reuhasi pian samoja jälkiä pitkin ja jäi pyörimään isännän jalkoihin, kun mies otti kahvirepun selästään. Kauaa ei koira rauhallista miestä jaksanut katsella, ja pian ajon äänet raikuivat metsikössä. Kahvimotti käsien välissä mies istui hiljaa kiven päällä. Mieltä kaihersi aamullinen keskustelu vaimon kanssa. Kirkkoon olisi pitänyt päästä. Ehtoolliselle. Vaimo oli kysellyt selvästi asiaa vähän aralla mielellä. ”En minä kelpaa”, oli mies tokaissut, ja keskustelu oli kuollut siihen.

Ajatus kirkkokansan sekaan menemisestä ärsytti. ”Tällainen syntinen mies. Mikä minä muka olen ehtoollista ottamaan.”  – Lämmityspuolen miehiä, mies tuhahti ääneen.  Itku tuli syvältä ja tärisytti miehistä olemusta. Ajatus omasta huonoudesta Jumalan edessä mursi jotain syvällä sisällä. ”Enkö minäkin kelpaisi?” mies huokasi ylöspäin ja rukoili siinä kivellä saman rukouksen, jonka oli rukoillut jokaisella metsästysreissullaan.

Elämän aitovierillä

6.10.2012

Hämärässä, piilossa, elämän aitovierillä, kulkee osaton.
Askeleesi ei pitänyt veitsen terällä.
Katseiden kipeät piikit kuumottavat yhä ihon alla.
Sanoja poimittiin kivien lailla, eikä niitä säästelty.
Kilvan kohosivat ensimmäiset kädet heittoon.

Kelvottomien vaellus on kevyempi yhdessä.
Kuitenkin kipu on kaksinkertainen. Häpeän määrään ei löydy rajaa.
Antoiko emosi tämän perinnöksi, väärän mielen ja elämän?
Tämäkö suistaa tieltä, valosta pimeään?

Mutta kuka toi kutsun muurien varjoon, ehti ensin hämärään?
Kutsui kelvottomat pöytään ja antoi omastaan.
Jokaisen päivän päälle antoi puhtaat vaatteet ja jätti oven auki, valon pimeään.