Blogitaivas

Myrskytuuli pyörittää mäntyjä kuin karusellia, puut näyttävät suuruudestaankin huolimatta avuttomilta myrskyn kourissa. Tuuli heittää lunta sakeana vaakatasossa. Punakanukka pensaassani värjöttelee  yksinäinen talitiainen, on ihme että se siinä pysyy. Siipirikko harakkanikin ilmestyy lapsuutensa pensaaseen etsien suojaa ja jotain ruokaa. Portin päällä kyyhöttää mustarastas. – Luomakunta huokaa.

Olen sisimmältäni emoluonne ja tahtoisin ottaa tuon kaiken näkemäni haltuuni, syliini, voidakseni antaa turvaa ja lohtua, sanoa myrskylle:” Vaikene, ole hiljaa”!

Mieleeni nousee kertomus siitä myrskystä jonka Jeesus taltutti, eräs hengellinen laulu, yksi runo ja useampikin psalmi.

Mitä itseeni tässä elämäntilanteessa tulee, tunnen olevani vaiheessa jossa olen täysin tuntemattoman edessä, jossa omat voimani eivät enää millään tasolla riitä ja se on inhimillisesti pelottavaa. Jos vertaisin tilannettani Markuksen evankeliumin 4 luvun jakeisiin 35-41, kuvaisin sen seuraavasti. Olen pimeässä, myrsky on riistänyt airot käsistäni, en näe yhtään eteeni, en tiedä mihin päädyn. En voi enkä osaa tehdä mitään auttaakseni itseäni eikä ole ketään kanssani purressa jota myrsky riepottaa ja vie kohti tuntematonta.

Viikko sitten, avatessani Raamattuni katseeni osui psalmiin 102. se osui sydämeeni. Sen kieli on rikas ja vaikuttava. Vanhemmassa käännöksessä sen otsikko on ”Rukous hävityn Siionin puolesta/ Katumuspsalmi. Uudemmassa vähän toivorikkaampi ”Kärsivän ahdistus ja toivo”. Raamattu Kansalle otsikossa on ”Herra rakentaa Siionin” eli kaikkein lohdullisin. Erityisesti minua kosketti tämän viimeisimmän Raamatun jae 5 tästä psalmista. ”Sydämeni on kuin tallattu ja kuivunut ruoho, sillä minä olen unohtanut syödä leipääni.”!

Syödä Leipääni! Siitäkö kysymys?

Jumalan Sana on se leipä, joka antaa elämän ja toivon, olosuhteista ja pimeän pelosta huolimatta. Tähän maailmaan kuitenkin kuuluvat varjot ja vastukset, ainakin minulla. Onko se uskon heikkoutta, vai ravinnon puutetta, kun on niitäkin uskon veljiä ja ehkä sisariakin, joilla kuuluu olevan ainaiset juhlat. Toki tunnen sellaisen ajan myös omallakin kohdallani menneisyydessä, joten voin vain siunata niitä joilla on nyt sellainen aika.

Ps 102:” Herra, kuule rukoukseni, tulkoon huutoni eteesi. Älä kätke minulta kasvojasi, kun minulla on ahdistus. Kallista korvasi minun puoleeni. Kiiruhda vastaamaan minulle, kun huudan sinua avuksi….Olen kuin pelikaani autiomaassa, minusta on tullut raunioiden huuhkaja. Minä makaan valveilla, olen yksinäinen lintu katolla… Minä syön tuhkaa kuin leipää ja sekoitan juomani kyynelillä….Päiväni ovat kuin pitenevä varjo,  ja minä kuivun kuin ruoho”…

Psalmi 102-kaan ei pääty sekään, noihin edellä kirjoitettuihin tunnelmiin, niin kuin ei käynyt myrskyssä opetuslapsillekaan, vaan lopussa kiitos seisoo!

Jae 13:” Mutta Sinä, Herra, pysyt ikuisesti, sinun muistosi pysyy polvesta polveen…17-21 – Kun Herra, rakentaa Siionin, ja ilmestyy kunniassaan. Hän kääntyy niiden rukousten puoleen, jotka ovat menettäneet kaikkensa, eikä halveksi heidän rukoustaan. Tämä kirjoitettakoon tulevalle sukupolvelle, ja kansa, joka vastaisuudessa luodaan, on ylistävä Herraa. Herra katseli pyhästä korkeudestaan, Hän Katsoi Taivaasta Maahan Kuullakseen Vankien Huokaukset, Vapauttaakseen kuoleman lapset.!”

” Turvissa taivaan suojaavain siipein, runsahin rauha osamme on. Vaikkakin vaihtuu, haihtuvat hetket, lepo on lapsen loppumaton.
Varjossa viisaan Varjelijamme kaukana kulkee myrskyjen tie. Jeesus on aina Auttajanamme, Voittaja Varma, voittohon vie.
Armonsa kautta keskellä kuolon, Elämän Herra elämän suo. Vie meidät varmaan kotihin kerran, toivottuun turvaan Jumalan luo.
Suloisten siipein suojassa saamme viipyä vielä hetkisen vaan, hiljaisna aivan kuunnella kuinka Herramme kuiskaa rakkauttaan”!

Joka korkeimman suojassa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy, se sanoo:” Herra on minun turvani ja linnani, Hän on minun Jumalani, johon minä turvaan”. Sillä Hän päästää sinut linnustajan paulasta, turmiollisesta rutosta. Sulillansa Hän sinua suojaa, ja sinä saat turvan Hänen siipiensä alla; Hänen uskollisuutensa on kilpi ja suojus”! –

Näihin lupauksiin uskoen, toivoen ja luottaen Jumalan avulla:
Herra, siunaa ja varjele meitä. Kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille rauha.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Markus 4:35-41 Psalmit 102, 139 ja 91 yhteiseksi evääksi matkallemme!

Psalmissa 16 jakeessa 6 sanotaan:” Ihana maa on tullut osakseni, kaunis perintö minulle annettu”. Tämä sanoma vastaa näkemystäni tästäkin, nyt juhlavuottaan aloittavasta isänmaastamme.
Ihana maa, kaunis perintö! Isien, isovanhempien ja äitien ansiosta, taistelujen ja työn tuloksena nyt meidän nautittavanamme sellaisena kuin se on. Kiitos menneille sukupolville.

Aikojen saatossa ei ikävä kyllä, ole osattu tätä kallista perintöä, aina, oikein viljellä ja varjella. On alkanut näyttää enenevästi unohtuvan se tosiasia ettei mikään ole onnistunut pelkin ihmisvoimin, vaan ”Hengellä Jumalan”! Saamme olla kiitollisia kaikista niistä jotka ovat aikojen saatossa rukoillen työtä tehneet.

Elämä jatkuu vaikka vuodet vaihtuvat. Ihmiset syntyvät ja kuolevat, itkevät ja iloitsevat ja kaikella on aikansa. Elämäntavat ja arvot muuttuvat, vanha väistyy uuden tieltä, on vain yksi joka pysyy muuttumattomana.
Jumalan Pyhä Sana. Kiitos Jumalalle.

Psalmi 16 on otsikoitu (v.-33) ”Herra on hurskaan ainoa turva”. Siinä Daavid laulaa:
”Varjele minua Jumala, sillä sinuun minä turvaan. Minä sanon Herralle”: Sinä Olet Minun Herrani, paitsi Sinua ei ole minulla mitään hyvää…Herra on minun pelto- ja malja osani; Sinä Hoidat minun arpani. Arpa lankesi minulle ihanasta maasta ja Kaunis on minun Perintöosani”!

Vaikka Jumalan sana on ”niin ja aamen” eli aina voimassa, ihminen on täällä ajassa loppuunsa asti vain ihminen. Tapahtuu asioita jotka saattavat suistaa uskovankin elämän hetkeksi pois sijoiltaan. Jumalan sallimatta ei kuitenkaan mitään tapahdu, vaikka, ihmisenä joutuisikin pimeyden enkelin rusikoimaksi. Omallakin kohdallani koin vastikään tällaista. Pari vuorokautta meni niin että olin aivan tolaltani ja ymmälläni tapahtumasta johon en saanut mitään tolkkua. Varsinkin yöt olivat yhtä avutonta taistelua ja rukousta että Jumala lähettäisi Valkeuden enkelin auttamaan minut vapaaksi tästä pimeydestä josta en mitään selvyyttä saa.

Ja sitten yht´äkkiä huomasin pimeyden väistyneen, kaikki oli kuin pois pyyhkäisty, vaikka en ymmärrystä asiaan saanutkaan. Tosin siinä auttoi myös rukoileva ystäväni, hengellinen sisareni jolle lopulta rohkenin avuttomuuteni uskoa. – Itselleni selitin että olin ollut jotenkin huoleton ja valvomaton. En ollut ruokkinut itseäni Jumalan sanalla, eikä minulla ollut sen tuomaa suojavarustusta. Olin laiminlyönyt todellisuuden ja rukoillut vain vähän.? Voi, kuitenkin, yhtä hyvin olla että kokemuksellani oli jokin toinenkin tarkoitus? Tällä hetkellä vain Jumala sen tietää.

Vaikka psalmi 16 kertookin ihanasta maasta, niin tiedämme ettei se kerro tästä, juhlavuottaan viettävästä kalliista ja rakkaasta Isänmaastamme, niin kiitollisia kuin Jumalalle tästäkin saamme olla. Psalmi kertoo siitä ikuisesta ihanasta maasta ja Valtakunnasta johon olemme matkalla. Sen ihanan maan ja Valtakunnan todellisuus tulisi olla aina päällimmäisenä mielessämme ja sydämissämme, sillä ”siellä missä on aarteesi on myös sydämesi”.

Ps.16, alkaen jakeesta 7:” Minä kiitän Herraa, joka on minua neuvonut, Yölläkin siihen minua sisimpäni kehottaa. Minä pidän Herran aina edessäni, kun Hän on oikealla puolellani en minä horju. Sen tähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa. Sillä Sinä Et Hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa. Sinä Neuvot minulle Elämän Tien; ylenpalttisesti on iloa Sinun kasvojesi edessä, Ihanuutta Sinun oikeassa kädessäsi Iankaikkisesti!”

Isänmaallisia virsiäkin luin monta kiitollisin mielin ja vähän joitain hyräilinkin, mutta sitten! Mieleeni tulivat virren 461 sanat ja olen aina valmis kuuntelemaan sitä ääntä joka vahvimmin sisälläni vaikuttaa. Tämä virsi alkaa sanoin:

”Kiitä Herraa yö ja päivä, pimeys ja valokin! Aurinko ja kuu, myös kiitä, hän on tehnyt teidätkin.
Taivaan tähdet, hiljaisella matkallanne kiittäkää. Lähde, virta, meren laine, ylistykseen yhtykää.” –  ja loppuu 6 säkeistöön:
”Sieluni, nyt kiitä Herraa, lunastajaa luojaasi! Lapsekseen Hän sinut osti, orjuudesta vapaaksi.
Hän on aina auttajasi, armossaan vie autuuteen. Kiitä riemuiten siis Herraa nyt ja aikaan iäiseen”!

Jumala, Herramme, siunatkoon ja varjelkoon maatamme ja kansaamme ja koko maailmaa Hyvyyden voimallaan alkavanakin vuonna 2017!

Jokaisella on omat tapansa viettää joulua. Oma jouluni alkaa nykyään  Kajaanin hautausmaalta lasteni Isomummun haudalta. Muistan hänet iloisena ja elämänmyönteisenä ihmisenä, joka iäkkäänä, elämänsä viime metreillä kaipasi jo iäisyyteen siirtyneitä ystäviään. Sairasvuoteellakin hän vielä pohti maailman menoa ilman katkeruuden häivää. En ole milloinkaan kohdannut sellaista luottamusta Taivaalliseen isään kuin mitä hänellä oli.  Lähes 20 vuotta olen joka jouluaatto hakenut isoenon kyytiin ja ajellut anopin kanssa  Kajaanin hautausmaalle Hänen haudalleen.

Jouluvalmisteluja jokainen tekee sen minkä jaksaa mutta silti luulen, että todellinen joulu on sidottu siihen mihin luotamme ja uskomme. Itselleni jatkuva hämmästelyn aihe joulussa on ollut se ketkä ensimmäisenä saivat tietää Jeesuksen syntymästä. Temppelin paimenet, jotka olivat sen ajan alinta kastia. Pelastukseen kelpaamattomia, aina töissä olevia köyhiä ihmisiä, jonka asemaan kukaan ei halunnut. Heille ilmoitettiin maailman suurin uutinen suoraan Jumalan toimesta.

Joulun evankeliumi kertoo millainen meidän Jumalamme on ja kenen varaan voimme laskea oman elämme ja iankaikkisuuteemme. Jeesuksen syntymä, elämä ja kuolema on meidän toivomme. Kun perustamme elämän sille,  elämä tässä maailmassa on vain esipuhe todelliselle elämälle Jumalan valtakunnassa.

Ole siunattu Taivaallisen Jumalan hyvyydellä ja ota vastaan Joulun lapsi elämääsi pelastukseksesi, anna Pyhään Hengen laskea rauha elämääsi. Isän, Pojan Ja Pyhän Hengen nimeen!

Eilen illalla tulin lähteneeksi paikkaan johon en olisi lähtenyt jos olisin tiennyt kuinka vaikea se liikunnallisesti oli. Mutta tytär oli saanut kutsun erään ystävänsä pienimuotoiseen ensikonserttiin ja pyysi minut mukaan. Olin kuullut paljon tästä ystävästä ja hänen ystäväpiiristään. Tiesin tapaavani taustoiltaan vaikeissa olosuhteissa eläneitä ja eläviä ihmisiä.

Alkuun oli pieni esittelykierros jossa kukin sanoi nimensä ja mainitsi lyhyesti missä suhteessa oli illan solistiin. Ei sen enempää ja esitys alkoi. Kaunis aikuinen nainen alkoi laulaa, ensin hyvin jännittyneenä mutta vähitellen laulu laululta rentoutuen. Kun tiesin taustat olin hämmästynyt että laulut olivat parhaasta päästä hengellisiä joululauluja, näitä kaikkien tuntemia joissa lauletaan Jeesus lapsesta. Mitä pidemmälle ilta kului sen ihmeellisemmäksi ilmapiiri muuttui. Me olimme sekalainen ja rikkinäinen seurakunta, toisiimme ahtautuneina, pienehkössä tilassa.

Ennen kuin ohjelmassa tuli tauko olimme kaikki yhdessä laulaneet ”Maa on niin kaunis”. Olin katsellut seinällä olevaa maalausta. Siinä oli taivas meri ja maa. Loistavasti maalattuna. Kun lauloimme tuota laulua tunsin Pyhän. Siinä taulun alla oli joitain instrumentteja ja sen edessä minä henkeni silmin näin Lempeän Jeesuksen! Vasemmalla puolellaan istuivat lähimmät laulajan ystävät ja säestäjä, laulajan kanssa, oli Jeesuksen oikealla puolella. Minä Tunsin Pyhän! Tytär vierelläni kyynelehti.

Koin väkevästi olevani ”omieni parissa” vaikka tiesin ettei heistä kukaan ollut niin sanotusti uskossa. Melkeinpä päin vastoin, mukana oli myös eräs toinen pyörätuolilainen joka näki enkeleitä, oli siis näitä enkeli ihmisiä. Tiesin että näissä piireissä harrastettiin jotain sellaista mikä ei ollut tervettä Jumalan Sanan mukaista hengellisyyttä…ja siitä huolimatta! Jeesus!

Kun tauko tuli, sanoin ”me nyt teemme tästä lähtöä, mutta en voi olla sanomatta, vaikka nyt on laulettukin paljon Jeesus lapsesta, niin minä näen tuossa taulussa Jeesuksen miehenä. Jeesushan vietti paljon aikaa rannoilla, kulkien opetuslapsiensa ja kansan kanssa läsnä ollen.” Tuli täysi hiljaisuus.

Minua jäi syvästi puhuttelemaan illan hämmästyttävä ilmapiiri! Minä syvästi liikuttuneena ajattelin kuin ihmeellinen Jeesus onkaan, kuinka valtava hänen armonsa ja rakkautensa kaikkia ja kaikenlaisia ihmisiä kohtaan! Hän ei erottele, ei katso ketään ylen vaan rakastaa rakastamistaan! Tulee sinnekin, mihin ei kukaan muu, tulee uskollisena ja lämpöisenä, lempeänä ja täynnä ylimaallista rakkautta. Runouden ystävänä ajattelen kaikkia niitä pieniä kauniita legendoja joita Jeesuksesta on aikojen saatossa kirjoiteltu. Ne ovat satuja kyllä, mutta ihania. Tuo kokemukseni ei ollut satua. Se oli totta, Jeesus oli ja on totta!

” Jos ei joulua olisi, olisiko laulua enkelten, iloa pienten sydänten?
Olisiko ihmisten tahtoa hyvää, mielen rauhaa, hiljaista syvää?
Olisiko Valoa keskellä syksyn synkeän, mikä poistaisi mielestä kaiken ikävän?
Olisiko syntymäjuhlaa Vapahtajan, armoa suuren Jumalan?”

”Älköön viisas kerskuko viisaudellaan, älköön väkevä voimillaan, älköön rikas rikkaudellaan. – Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä että tuntee minut ja tietää mitä minä tahdon. Sillä Minä Olen Herra. Minun tekoni maan päällä ovat uskollisuuden, oikeuden mukaisuuden ja vanhurskauden tekoja. Niitä minä tahdon myös teiltä sanoo Herra!” Jer.9:22-23

”Mutta Iisain kannosta puhkeaa virpi, ja vesa versoo hänen juuristansa. Ja hänen päällänsä lepää Herran Henki, viisauden ja ymmärryksen henki, neuvon ja voiman henki. Tiedon ja Herran pelon henki. Hän halajaa Herran pelkoa ei hän tuomitse silmän näöltä eikä jaa oikeutta korvan kuulolta, vaan tuomitsee vaivaiset vanhurskaasti ja jakaa oikeutta maan nöyrille…..Vanhurskaus on hänen kupeittensa vyö ja totuus hänen lanteittensa vaate.” Jesaja 11:1-5…

Niin paljon Jumala rakasti maailmaa että antoi ainoan Poikansa, Jeesuksen, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän! Tämä on totisesti totta!
Kiitos Jumalalle.

”En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan mä pyydän taivaan valoa. Ja rauhaa päälle maan. Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo! Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan!
Suo mulle maja rauhaisa, ja lasten joulupuu. Jumalan Sanan valoa, joss´ sieluin kirkastuu! Tuo kotihin, jos pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin. Jumalan Sanan valoa ja mieltä jaloa!
Luo köyhän niin kuin rikkahan saa joulu ihana, ja yöhön synkkään maailman tuo Taivaan Valoa! Sua halajan, Sua odotan, Sä Herra maan ja taivahan. Nyt köyhän niin kuin rikkaan luo Suloinen joulus tuo!”

Yöllä ajattelin näille sanoille, jotka vain kirkastumistaan kirkastuvat ja syvenevät merkitykseltään sielussani ja hengessäni vuosi vuodeltaa uudelleen ja aina vaan voimakkaammin, nimeksi ”Nyt jos Koskaan”. Mutta kun Sakari Topelius on tämän runoillut 1887 ja Jean Sibelius säveltänyt 1909, niin ikiaikaisethan nämä sanat ovat. Niin ajankohtaisilta kuin ne aina tuntuvatkin.

Usein öisin olen huomannut olevani kaikkein herkimmilläni kuullakseni Jumalan puhetta tai ollakseni vapain kaikesta häirinnästä myös rukoillakseni. Viime yönä ajattelin maailmaa, ajattelin Jumalan luomistyötä. Ajattelin ihmistä täydelliseksi luotuna Jumalan kuvana ja luomakuntaa puhtaana ja rikkaana. Ja sitten tuli suru.

Ajattelin ihmisten kärsimystä. Sotaa ja väkivaltaa, lapsia, vanhuksia ja vammaisia sodan jaloissa. Äitejä jotka pakenevat lastensa kanssa, jos pääsevät ja miehiä, isiä ja puolisoita jotka kuolevat taisteluissa. Myös kaikkia niitä suomalaisia, ystäviä ja vieraita, joille ei kaikista toivotuksista huolimattakaan tule hyvää joulua. Ei kaikille tule vaikka kuinka toivottelisi.

Ei kuitenkaan tarvinnut jäädä ajatuksineni tähän. Minut siunasi kyyneliin kun ajattelin että JUMALA ON! Hän ei ole muuttunut, ei muuttanut ikiaikaista suunnitelmaansa. Hän ei ole lakannut välittämästä, eikä lakkaa, vaikka maailma kuinka toista todistaisi. Koen että meidät, ainakin meidät, jotka olemme saaneet armon tulla tuntemaan Pyhän Jumalan ja Hänen rakkautensa Sanassaan ja Teoissaan tulisi rakastamalla rakastaa kaikkea sitä minkä Jumala on luonut. Viljellä ja varjella niin kauan kuin aika on.

Pyhä Jumala, Kaikkivaltias Isä, kiitos että saamme sanoa Sinua Isäksemme! Olet minulla täysin käsittämätön, mutta ihmiseksi tulleen Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden, voin kiitollisena ja rukouksin Sinua lähestyä! Kiitos Jeesus, että tulit pelastajaksi tähän maailmaan! Kiitos että taivaaseen palatessasi lähetit meille Pyhän Henkesi Viisaudeksi, Valoksi ja Voimaksi! Herra siunaa ja varjele meitä kaikkia. Tapahtukoon Sinun hyvä tahtosi niin meissä kuin maailmassakin. Anna meille Sinun rauhasi ja auta meitä Tiellä, Totuudessa ja Elämässä. Anna tulen palaa sydämissämme evankeliumin sanoman hyväksi. Anna rakkautta lähimmäisiin ja anteeksiantavaa mieltä aina kun sitä tarvitsemme, ja tarvitsemmehan me.

Siunaa Herra joulumme! Siunaa rakkaitamme kaikkialla! Myös tätä pientä blogitaivas seurakuntaa ja kaikkia jotka käyvät täällä ammentamassa. Anna Herra meille sanoja sinun sydämeltäsi! Kiittäen rukoillen.

Sinun on Valta, Voima ja Kunnia iankaikkisesti aamen.

Nyt kun luonnossa on valoa ja lämpöä vähän, on aikaa lukemiselle enemmän. Jokaisella ihmisellä on omat lempiaiheensa jonka perusteella useimmiten tulee valinneeksi luettavansa. Ihminen haluaa vastauksia. Olen jo vähän pidemmän aikaa askarrellut todellakin, tuon ”kivun kautta” asian parissa, josta edellisessä blogissani mainitsen. Kysyn, onko ihmisen sisäisen ja myös hengellisen kasvun parhaaksi tuntea ja kokea kipua, sisäistä tai ulkoista tai molempia. Ilman toista ei kai ole toistakaan?

Kääntyykö kipu itseään vastaan tavalla tai toisella vai tapahtuuko niin että Jumala kääntää pahankin hyväksi, parasta palvelemaan? Suuri kysymys, monenlainen vastaus.

Koska huomenna palautan lainassa olevat kirjat ja saan taas uudet tilalle, nyt on sen verran kiire saada sanottua jotain kirjasta jonka juuri olen lukenut. Kirjan nimi on ”Avoimella sydämellä”, sen on kirjoittanut Kari Honkanen. Hän on tehnyt, niin kuin hurskaasti sanotaan, ”pitkän päivän Herran elopellolla”, tämä lienee sitä Kaanaan kieltä.? Mutta joka tapauksessa hän on helluntaisaarnaaja (älä lopeta tähän) lähetystyöntekijä ja rehellinen monitaitoinen ja lahjakas mies. Tämä on ensimmäinen kirja jonka hänen teoksistaan luen ja luultavasti se että näin on, on suuri virhe.

Avoimella Sydämellä hän kertoo elämästään ja yllätyksestä joka häntä kesken runsaiden ja antoisien työpäivien kohtaa. Hän alkaa oirehtia monin hankalin tavoin, mutta onneksi hänellä on hyvä ystävä, alan erikoislääkäri, jonka luokse hän menee ja saa vahvistuksen asialleen. Hän on sairastunut Parkinsonin tautiin, voisi sanoa parhaassa iässään.

Sen verran, tai aika hyvinkin, tunnen menneiltä muinaisilta vuosilta helluntaiherätystä sisältäkin päin, että voin hyvin ymmärtää mitä kaikkea hän joutui läpikäymään lopulta kun pystyi julkistamaan tilansa ja sairautensa nimen. Hyvin kauniisti ja lempeästi hän kuitenkin asiasta kertoo, ei syytä ei soimaa, vaikka monenlaisia joutuukin kuulemaan ja kohtaamaan sairautensa aiheuttajasta jne. Kypsää tekstiä kypsyyteen kasvaneelta mieheltä. Tunsin valtavaa myötätuntoa ja nytkin itkettää hänen kohtalonsa, saman kohtelun ihmisten taholta itsekin kohdanneena. Ei valita, vaan kasvaa ja tahtoo ymmärtää.

Hyvä kirja kenen tahansa lukea. Kenen tahansa jota mikä tahansa sisäinen tai ulkonainen kipu kalvaa eikä tahdo millään jättää. Lohdullinen kirja. Tässä hän myös mainitsee toisen kirjan, jonka myös olen itsekin lukenut, Tapio Puolimatkan ”Kärsimyksen tarkoitus”. Kari Honkanen sanoo tästä kirjasta ja sen kirjoittajasta: ”Puolimatka ei langennut teoksessaan Puolittaiseen kärsimyksen tarkoituksen käsittelyyn, vaan kulki  Kokomatkan kirjoittamassaan kirjassa. Lainaan hiukan: ” Kärsimys on yksi elämän ratkaisemattomista salaisuuksista, jonka edessä ihminen joutuu myöntämään ymmärryksensä rajallisuuden…”! Tämä yksipuolisesti ja lyhyesti nyt tässä.

Mielessäni olikin kirjoittaa blogi aiheesta ”Via dolorosa –  tie tietoon ja ymmärrykseen?” Mutta se ei ollut tarpeeksi kypsä vielä, ei ehkä tule olemaankaan, monet ovat niin paljon parempia aiheesta kirjoittajia, joskin muilla nimillä.

Kari Honkanenkin mainitsee kirjassaan toisenkin todellisen suurteoksen, jota minä en tosin ole lukenut – vielä? Valtter Luodon viiden vuoden urakan, kirjan nimeltä ”Job, kärsivä hurskas”. Siitäkin pieni lainaus.”Mitä pienempi on meidän Jumalamme, sitä enemmän meillä on hänelle kysymyksiä ja vaadimme häneltä vastauksia. Mitä suurempana kohtaamme Jumalamme, sitä enemmän haluamme olla hiljaa hänen suuruutensa edessä, koska luotamme että kaikki asiat ovat hänen hoidossaan”.

Niin,  kasvua on koko elämä. Mutta autuasta on saada ”kulkea” enemmän kasvaneiden rinnalla, olipa se sitten hyvä kirja, hyvin kirjoitettu ja ”kypsää kauraa” tai ystävät joille Jumala on sallinut suuressa rakkaudessaan kivun, joka valmistaa sen kantajassa helmeä.

”Avoimella sydämellä” on yksi suositeltavimpia kirjoja joita olen lukenut. Onneksi kirjan lopussa on osoite johon lähettää palautetta. Mielestäni Kari Honkasen teksti kirkastaa rakasta mestariamme Kristusta Jeesusta, tuo lohtua lohduttomuuteen ja tyyneyttä taakan kantamiseen. Lisää, usko tai älä, entistä suurempaa rakkautta Pyhää Jumalaa kohtaan, koska sanoista joita kirjoittaja kirjoittaa, tulee läpi Jumalan hyvyys ja se kaikkein käsittämättömin asia että Jumala voi niin luottaa pieneen ihmiseen että antaa hänen kannettavakseen ”pistimen”. Mikä se sitten itse kullakin on.

Eräänä aamuna oli lumi sulanut ja aurinko paistoi, katselin ulos ikkunasta. Lumen sulamisvedestä oli muodostunut, punakanukkapensaan alle,  pieni lampi. Siinä kylpi talitiainen. Kylpi kylpemistään ja nautti, nousi ylös ja meni uudelleen kylpemään. En riemullisempaa näkyä ollut aikoihin nähnyt. Lopulta se nousi ravisti sulkansa joi pienen tipan samaa vettä ja lensi pois.

Minä olin onnellinen koko päivän ja vieläkin hymy nousee kasvoilleni kun sitä ajattelen!

Jumala On Rakkaus!

Kirjoituspöytäni yläpuolella on kolme pientä taulua. Vasemmalla taiteilijan vuonna 1935 piirtämä kuva saunasta jossa isäni on syntynyt. Tosin isäni oli syntynyt jo 1915. – Keskellä Kristus Kaikkivaltias ikoni ja oikealla kehystettynä ”Kunnia Isänmaa”, joka alkaa tekstillä ” Suomen armeijan sotilaat”. Teksti on minun mielestäni kaunis. En kuitenkaan kopioi sitä tähän. Sen on saanut isäni. Sotamarsalkka Mannerheim on siinä myöntänyt isälleni ”Karjalan Kannas” mitalin.

Mitaleja tuli hänelle yhteensä 4 ja äidillenikin 2 kpl. Ja saipa tyttärenikin juuri tietää Tasavallan Presidentin ”päättäneen antaa” niin kuin tekstissä lukee, Suomen Valkoisen Ruusun 1 luokan mitalin, josta serkkuni, joka on sotaorpo lausui:…” Se mitali on kiitos hyvin hoidetusta virkaurasta yhteisen isänmaamme palveluksessa…. Eikä ole omena kauas puusta pudonnut. Sillä jos en väärin muista, niin myös tyttäresi isoisän ansioita sotiemme aikana palkittiin useammallakin mitalilla.”
Vaikka tämä onkin maallista, tähän maailmaan kuuluvaa kunniaa, joka kerran tuhkaksi palaa, on sillä arvoa joillekin muillekin, kuin meille. Serkkuni oli 2v menettäessään isänsä, mutta on samalla alalla Isänmaata palvellut, kuin tyttärenikin, tosin korkeammalla arvolla.

Tiedän että historiallisesti kansamme on ollut jakaantunut ja on edelleenkin näiden sota ajan muistojen suhteen. Aika harva haluaa niitä muistaa, niitä kerrata tai kunnioittaa. Vaikka, muutosta parempaan onkin tapahtunut nyt viime vuosina vielä elossa olevien sotaveteraanien ja Lottien  suhteen. Ja minusta on hyvä niin. Kuusikymmentä luvulla ei isänmaamme puolustajia arvostettu julkisesti juurikaan, päin vastoin. Heille sanottiin ”mitäs menitte”!

Ei meillä kotonakaan sodasta puhuttu, mutta arvot olivat kohdallaan ja ne vaikuttivat myös kasvatuksessa. Samoin kuin kristillisetkin arvot. Meille, minulle, veljilleni ja suvulleni se oli luonnollista ja itsestään selvää. Siksipä hämmästyn sitä että oli sellaistakin kristillistä katsantokantaa ettei Isänmaata voinut näin juhlien, kuin me teemme, arvostaa. Sanottiin että uskovien isänmaa on taivas. Onhan se totta sekin, mutta kyllä minun ikäiseni vielä tietävät kuinka sota ajan presidenttikin kehotti kansaa rukoilemaan. Olen toki syntynyt sotien jälkeen, mutta tuon asian tietäminen kuuluu mielestäni yleis-sivistykseen.

Me kaikki, jotka uskosta todistamme, tiedämme myös että nytkin maassamme rukoillaan. Ehkäpä vieläkin runsaammin kuin koskaan ennen, vaikka julkisuus siitä vaikeneekin, ei ehkä edes tiedäkään? Miksi kirjoitan, siksi että ilman Jumalaa meillä ei ole turvaa. Ilman rukousta me pakanoidumme, emme enää erota oikeaa väärästä. Lakimme muuttuvat ja väkivalta lisääntyy.

Me emme aloittaneet sotaakaan, ja toivon rukoillen, ettei sellaista aikaa enää koskaan tulisikaan jonka vanhempi ikäluokka on jo kokenut. Mietin sitäkin tuleeko näistä maahanmuuttajista sellainen uusi kansanosa joka ymmärtää  kuinka arvokas on rauha ja perinteiset arvomme.! Niin moni heistä on jo löytänyt rauhan omaankin elämäänsä Kristuksessa. Tosin kivun kautta. Tuo oikeastaan olisikin oman bloginsa arvoinen, tuo ”kivun kautta Jumala luo uutta”!

Minä en pelkää arvostelua, en isänmaallisuuteni vuoksi enkä uskoni vuoksi. Minä kiitän koko olemuksellani ja elämän lahjallani Jumalaa siitä että olen saanut syntyä tähän maahan, tähän uskoon. Kiitän että minulla on Jumalan Sana elämäni matkalla ollut ja on mukanani tienviittana loppuuni asti. Kallein  kaikista aarteistamme, minun ja tyttäreni, on Tie jota olemme saaneet Jumalan armosta lähteä kulkemaan. Hänen askeleissaan joka on itse Tie, Totuus ja Elämä. Meidän Herramme ja Vapahtajamme, joka on kerran tuleva noutamaan omansa siihen lopullisen Rauhan Satamaan, maahan joka on se todellinen Isänmaamme!

Parempaa Tietä ei voi ollakaan. Kiitos Kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki Elämästä ja Isänmaasta.

”Siunaa ja varjele meitä, Korkein kädelläs. Kaitse ain kansamme teitä, vyöttäen voimalla meitä heikkoja edessäs. Sulta on kaikki suuruus, henki sun hegestäs.
Herramme kirkasta meille kasvosi laupiaat, niin että armosi alla toivoa rohkaisemalla kukkivat roudan maat. Vaivoissa näytä meille kasvosi laupiaat.
Tutkien sydämemme silmäs meihin luo. Ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis, silmäsi meihin luo. Alati synnyinmaalle siipies suoja suo.” virsi 584