Blogitaivas

”Harvemmin on niin paljon omaa aikaa kuin pitkien pyhien aikana, se tuottaa monenlaista. Muun muassa valon ja varjon vaihtelua. Tai, kuten nyt viimeisen vuorokauden ilmastonmuutoksen suurella iillä. Pakkanen vaihtui vesikeliin, eilinen pimeys taivaanrannan aurinkoon jne. Jotkut tykkäävät pakkasesta ja lumesta, minut houkuttelee terassilleni lämpö ja valo.
Olen useammankin kerran ajatellut luontosuhdettani, kuinka tärkeä se minulle on. Jopa niin että päästessäni tuohon ovenrakoon istumaan ja katselemaan eteeni avautuvaa pihaa, katua ja pientä metsikköä koen luultavasti jotain samaa kuin oli kuningas Saulin ja Daavidin suhteessa aikoinaan. Se mitä näen ja koen luonnossa on minulle kuin Daavidin soitto Saulin mielen rauhoittamiseksi :). Kaikki turhanaikaiset myllerrykset ajatusten tasolla tasaantuvat ja tunne on kuin vasta saunasta tulleella?! En tosin ole enää vuosiin sitä tunnetta päässyt kokemaan, mutta muistan sen kyllä.

Katselin taivasta jota en väsy katselemasta. Oli kaksi toisistaan poikkeavaa näkyä. Oli kevään sininen korkeampi taivas, jossa oli lähes liikkumattomana valkoisia pilvilampaita, ja matalammalla kulki nopeaa tummempaa pilveä kuin paksuna savuna, jota aurinko värjäsi eri väreihin. Sininen taivas lampaineen pysyi tyynenä kun tämä savuverhotaivas vimmatusti eteni. Ja taivaanrannalla puiden latvojen alapuolella oli kullanhohtoinen aurinko. Oli siinä hyvä palata jengoilleen, tyyneyteen ja varmuuteen olennaisesta.

Mainiota on seurata myös rakkaita pikkulintujani. Sinitiaiset ovat lemmikkejäni. Mielessäni olen nimittänyt ne lintumaailman pohjalaisiksi. Ne ovat sisukkaita, pelkäämättömiä ja pitävät puolensa isompiaan vastaan suurella varmuudella omasta olemassaolonsa oikeudesta :). Siinä me taas olimme, linnut ja minä, katsellen jumalallista panoraamaa taivaan pilvissä. Linnut, syötyään tarpeekseen, istuivat pihlajapuun oksilla ja aivan lähelläni olevassa isossa Punakanukka pensaassa ja me kaikki olimme yhtä hiljaa, katsellen samaan suuntaan, eli taivasta kohden. Meidän yhteinen Luojamme on kehottanut ottamaan oppia sekä kedon kukista että pienistä linnuista. Minä yritän oppia.
Ehkä otan myös opikseni saamani viestin jossa minua viisas mies lohdutti sanoilla:” Älkäämme hätkähtäkö liplatusta vesilasissa”! 🙂 Terveisiä hänelle jos sattuu lukemaan!

Oli minulla viime yönä jotain syvällisempääkin mielessäni, mutta tyydyn nyt tähän kun tässä on hyvä olla. Oli kuitenkin, jälleen laulu mielessäni mutta kun sitä aloin etsiä hengellisestä laulukirjasta, niin huomasin sanojen muuttuneen. Laulukirjalle tehtiin vuonna -92 sama juttu kuin virsillekin, sanat ”uudistettiin”? Ja nyt on taas uudet kirjat eri kristillisillä yhteisöillä. Olen joka tapauksessa omasta mielestäni saanut elää rikasta elämää sekä virsien että hengellisten laulujen laulajana ja oppijana. Mikään asia kohdallani ei ole ollut turha vaan kaikki on koitunut ”niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat” ja tämän sanon suurella nöyryydellä ja kiitoksella!

Laulun kerto menee näin:” Nimi yli kaikkien on Jeesus. Ei maailmassa kauniimpaa. Ei nimi toinen armoa voi antaa. Jeesus vain voi pelastaa.”

Oi, tunnetko tuon ihmeellisen nimen, joka antaa autuuden. Ja jonka ylistystä kansat laulaa, yli maan ja merien?
Tuo nimi loistaa aamutähden lailla, hädässä ja yössä maan. Se toivon liekin sytyttävi jälleen, kun se pääsi sammumaan
Se lohdun täällä murheiselle antaa, rauhan suuren lahjoittaa. Sen voimasta myös myrsky hurja taukoo, levon täyden sielu saa.
Kun toiset nimet kalvenneet on aivan, nimi Jeesus, vielä jää. Sen kauneutta kautta iäisyyden, lunastetut ylistää.

Nimi yli kaikkien on Jeesus. Ei maailmassa kauniimpaa. Ei nimi toinen armoa voi antaa. Jeesus vain voi pelastaa!

”Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, että kävisi, niin kuin kirjoitettu on: Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra.” 1.Kor. 1:30-31 v.k.

Tähän olisi ollut soveliasta lopettaa. Kuitenkin vielä yksi runo Uuno Kailaalta

SIELU

Minä kuoleman mereen hukuin./ Minä vaivuin syvyyteen/ udun himmeän kaltaiseen/ ja sen pohjalla sidottuna nukuin./
Niin tuli eräs vaeltava veli,/ se sielu, jonka Jumalalta sain,/ joka riippui ristillä ruumiissain,/ kun vielä se elämässä eli./
Oli surullisin surullisista./ Tuli tummissa verhoissaan./ Mikä kauneus katsoikaan/ mua silmistä pohjattomista./
Hän lausui: Viholliseni,/ miten sinua rakastan./ Sinä vihastutit Jumalan./ Tulin taas. Tulen ristilleni.

VIERAS MIES

Olin kaikkialla vieras mies,/ he katsoivat minua pitkään./
Joka paikasta halusin paeta pois,/
mutta minne ikinä pakenin,/ olin sielläkin vieras mies./
Koko maailman piirissä minulle/ ei ollut rauhan sijaa./
Ja minua minussa raahasi joku/
minulle vieras mies.

PALJAIN JALOIN

Niin mä kerran/ tieni aloin,/ niin mä kuljen:/paljain jaloin.
avohaavat/ syvät näissä/ammottavat/ kantapäissä:/
rystysihin/ joka kiven/ jäänyt niist´on/ verta hiven.
– Mutta niin kuin/ Matkan aloin,/ päätän myös sen:/
paljain jaloin./ Silloinkin, kun/ tuska syvin/ viiltää,/virkan:
– Näin on hyvin./ – Tapahtukoon/ tahtos sinun,/
Kohtaloni,/ eikä minun.

RIEMULAULU

Ja katso, eräänä päivänä, kun
minun tuli niin vaikea olla,
minä avasin vanhan raamatun.
Minun oli niin vaikea olla.
Ja ne kertoivat lehdet keltaiset
tarun, säilyvän ajasta aikaan.
oli tulta ne suuret kirjaimet,
ne loistavat ajasta aikaan.

Sillä pätsiin pantu palamaan
oli kolme pyhää miestä.
Ja ne lauloivat riemulauluaan,
ne kolme pyhää miestä.
Tulen halki he kävivät, voittajat,
ei kajonnut liekki heihin.
he riemulaulua lauloivat,
eikä liekki kajonnut heihin.

Olin lukenut muutaman lauseen, kun
minun tuli niin autuas olla.
Minä suljin sen vanhan raamatun.
minun oli niin autuas olla.

Ihmisen kuva. Joskus vuosia sitten luimme paljon tyttären kanssa runoja toisillemme ääneen, niin kuin nyt Raamattua. Meitä nauratti esim. tässä ensimmäisenä oleva runo sen äärettömän toivottomuuden tähden, ja kuitenkin tunnistimme myös itsessämme tuon ”vieraan”. Jotain samaa on mielestäni monien muidenkin ns. kansallisrunoilijoittemme teksteissä. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan ja useissa on mollivoittoinen sävel. Liekö se kansanluonteemme, ainakin ollut joskus, mikäänhän ei ole enää niin kuin ennen?
Mitä ajatuksia sinussa nämä runot herättävät? Vai herättävätkö?

Itse olen nyt lukenut sitä toista kirjaa, Kirjojen Kirjaa. Paavalin toisesta kirjeestä korinttilaisille, eikä minua naurata yhtään, pikemminkin itkettää (taas). Nyt olen kirjeen lopussa. Jotenkin ihmisen kuva on yhtä aikaa runoissa samanlainen kuin Raamatussa ja kuitenkin erilainen. Jos lukee 11 luvun 16 jakeesta luvun loppuun, ei voi keskeyttää vaan tahtoo lukea 12-13 heti perään. Paavali oli löytänyt aarteen, mutta hänen piti saada toisetkin uskomaan että hän oli se miksi itsensä koki. 13:3 alkaen: ”Tehän kaipaatte todistetta siitä, että minussa puhuu Kristus. Hän ei ole teidän edessänne heikko, vaan näyttää voimansa teidän keskuudessanne… ja 13 luvun loppuun saakka.

Kun runoilija kipuilee ihmisen osassaan tunteittensa rajusti heitellessä laidasta laitaan, hänkin jollain tasolla tunnustaa ja tunnistaa myös Jumalan ja tuntee itsessään, hetkittäin, uskossaan voiman. Minua lohduttaa äärettömästi se ettei meidän Jumalamme ja Kaikkivaltias Luojamme ole kaukana yhdestäkään meistä. Se lohduttaa kun ajattelee omia epäonnistumisiaan ja vielä uskosta osattomia läheisiään ja muitakin ihmisveljiä ja sisaria. Saisikohan tähän vielä mahtumaan runoilijan kirjoittaman kokemuksen siunauksesta.?

SIUNAUS

Sinun voimasi kietoi minut/ – sinä tuntemattomin -/ kuin ois mua kahlehtinut/ käsi julman enkelin./ Oli päiväni kuin tuhat vuotta,/ kun painin kanssas sun./ – En paininut kanssasi suotta:/ tänä päivänä siunaat mun!/ Tänä päivänä tunnen vasta:/ kätes oikein lyönyt on./ Nyt en lakkaa siunaamasta/ sua, voima kohtalon:/ teit silmäni janooviksi,/ nälän kasvatit sydämeen,/ minut uuvutit varjoin – siksi/ olen valmis kirkkauteen./ Tänä päivänä armon annat/ taas virrata kädestäs./ Kuin vaakalintu kannat/ minut riemuun siivilläs.

Kiitos kun saan kirjoittaa, kiitos sanojen lahjasta.

Innostuin illan päätteeksi lukemaan virsiä. Virpin innoittamana tuli jo aiemmin päivällä mieleeni virsi” Ei mikään niin voi virvoittaa, en muusta iloani saa, ei autuutta saa suurempaa kuin minkä Jeesus lahjoittaa.” Se kuuluu virsikirjassa otsikon ”Usko Jeesukseen” virsien alle/yhteyteen. Tässä virressä 299 on hyvät ja syvät sanat yhdeksässä säkeistössä. Kun tarkemmin aloin selailla tuon otsikon alle merkittyjä virsiä, huomasin että niissä on erityistä syvällisyyttä, niin kuin vanhoissa sanoituksissa on tyypillistä. Niissä on myös paljon kuolemaa, sanoitusta synneistä ja tuonpuoleisuuteen katsomista, jne. aika raskaita asioita. Kuitenkin tosia ja tarpeellisia edelleenkin.
Vai onko?

Ulkonaisesti ja teknisesti hurjassa kehityksessään ihminen näyttää kovasti erilaiselta tänään. Ihminen on älykäs ja kekseliäs monessa asiassa, luultavasti esi-isiään älyllisesti etevämpi. Huimaa on ollut esim. kaiken tekniikkaan liittyvän nopean muutoksen ja kehityksen tulos. Jopa niin huimaa että osataan tehdä koneista tiettyyn aikaan asti kestäviä, näin ainakin olen kuullut väitettävän. Itse en tekniikasta juuri mitään ymmärrä muuta kuin että ennen vanhaan kun lähes kaikelle annettiin 10 vuoden takuu niin nyt se on unelmaa vain. Niin että onko kehitys sittenkään kehitystä? Olen usein miettinyt niitä kaiken lajin jätekuormia joille ei millään meinaa enää löytyä paikkaa.

Myöskin arvomme, sisäinen ja ulkoinen maailmamme pyritään määrittelemään ulkoapäin niin voimakkaasti ja kovaäänisesti ettei useimmille ihmisille tunnu olevan selvää edes itselleen  kuka oman puseron alla oikeasti on.
–  Katselen pääasiassa vain kolmea ohjelmaa TV7 . Ne ovat Kämmenellä, Cafe Raamattu ja One Way. Hengellisesti terveitä, raittiita ohjelmia. Kämmenellä ohjelmassa Salme Blomster on viime aikoina haastatellut todella mielenkiintoisia henkilöitä. Nyt viimeksi SRO.n Raimo Mäkelää. Ensimmäisessä jaksossa hän puhui narsismista, josta on kirjoittanut kirjan jo muutamia vuosia sitten ja joka oli minulle omakohtaisesti koettua ja tuttua asiaa. Tässä toisessa osassa hän puhui kärsimyksestä ja lohdutuksesta. Tämä viimeisin aihe rohkaisi minua kovasti.

Miten tämä kaikki liittyy aiheeseeni eli virsiin? En ole varma 🙂 ? Mutta ehkä koen virsissä jotain niin koeteltua ja todellista että saan niistä lohtua kerta toisensa jälkeen omissa vaiheissani. Minulla on sellainen muisto isäni äidistä että hän luki säännöllisesti virsiä joka päivä. Vähemmän kai Raamattua. Oletan siksi että heillä oli valtavan painava Raamattu, jonka sittemmin sain perinnöksenikin. Tai että Raamattua pidettiin jotenkin pyhempänä kuin virsikirjaa, sellaisena sunnuntaisin ja pyhien aikoina luettavaksi, tai kirkossa kuunneltavaksi? Sen jälkeen kun meillä matka kirkkoon piteni enkä enää pystynyt kävelemään, me äidin kanssa kuuntelimme radiosta sunnuntaisin Jumalanpalvelukset ja opin virret ulkoa. Iso-äiti siitä mainitsikin että ”ihme lapsi”. Olen sen ennenkin kertonut, mutta se lämmittää edelleenkin mieltäni ja sieltäkö lie perua rakkauteni virsiin. Illan päätteeksi virsi 319

Sä kuljet seurassa Jeesuksen, sen kertoo katseesi riemuinen, sen kertoo laulusi helkkyvä myös murheen kyynelten keskellä.
Ei tunne rauhaasi maailma. ei huomaa tielläsi kukkia, se aallon leikkeihin kiintyen ei tiedä helmistä syvyyden.
Vaan helmen sait sinä kalleimman, se aarre on veri karitsan. Hän kuoli puolesta syntisten, nyt kuljet vaatteissa autuuden.
Jo täällä riemusi Jeesus on, maan päällä, laaksossa ahdingon. Kun matka vaikea uuvuttaa, hän armolähteellä virvoittaa.
Se lähde auki on kaikille, vaan monet kulkevat ohitse. Ei maista korskea maailma sen voimaa, rauhaa ja riemua.
Vaan kylmä, synkeä erämaa tuon virran partailla virkoaa, se valkoliljoiksi puhjeten jo loistaa riemua autuuden.
virtain varsilla kulkijat näin toinen toistansa auttavat: Oi, nosta pääsi ja kultaisiin taas katso taivasten kunnaisiin.
Siis riennä, ystävä, riemuiten ja kasva armossa Jeesuksen. Saat kerran porteista Siionin hääriemuun astua sinäkin!
Aamen
Siunausta alkavaan viikkoosi ja uuteen vuoteesi.

”Auringon vaimea näyttäytyminen taivaanrannalla sai minut hetkeksi istuskelemaan terassini oven pieleen. Katselin avautuvaa maisemaa. Odotin. Mieleni alkoi täyttyä surumielisellä haikeudella jota jäin kuuntelemaan. Mietin miksi koen niin herkästi juuri merkittävinä juhla aikoina usein alakuloa. Miksi juuri silloin kun pitäisi tuntea iloa ja riemua, ehkä jonkinlaista onneakin sen mausteena onkin haikeus.?

Maailmassa on paljon kärsimystä. Yksinäisyyttä, hylkäämistä, pelkoa, avuttomuutta, kipua, ikävää jne. Monille ihmisille juhla muistuttaakin juuri siitä kipeydestä mitä kukin tahollaan on kokenut. Olen monesti, kohdatessani käsittämätöntä raakuutta, ajatellut että sekin joka tekee toiselle pahaa, on uhri. Usein pahantekijä kyllä tietää tekevänsä pahaa mutta ei myönnä sitä, eikä häntä silloin voi myöskään auttaa. Perheissä on usein vaikea ilmapiiri, varsinkin jouluna kun pitäisi olla ihmisiksi tuntea ja osoittaa lähimmäisen rakkautta ja iloa jota ei välttämättä tunne.

Ajattelin joulua, kristikunnan suurta juhlaa ja muistin hyvin Jesaja profeetan 9 luvun jakeet 1-6 ja sen riemun. Muistin monta muutakin aiheeseen liittyvää Raamatun kohtaa. Kuten Ef. 1:3-14. ja lohdullisen hebr.2:5-18 jossa jo kerrataan Jeesuksen kärsimystä.

Kysyin itseltäni oliko ensimmäinen joulu pelkkää iloa? Raskaana viimeisillään ollut nuori nainen synnyttää kaukana kotoa huonoissa olosuhteissa ensimmäisen lapsensa,  eikä aikaakaan kun hirmuhallitsija jo uhkaa pojan henkeä ja vanhemmat joutuvat pakomatkalle.

Ajattelin miltä tuntui Isästä Jumalasta kun hän oli alkanut  täyttämään aikojen alussa tekemäänsä lupausta, lähettämällä poikansa tähän kärsimyksen ja väkivallan maailmaan. Kuitenkin näin piti tapahtua. Miksi? Koska Hän on täydellisen oikeudenmukainen. Selitän itselleni että vaikka hän tiesi ihmisen luodessaan mihin kärsimykseen koko luomakunta syntiinlankeemuksen myötä joutuu ja hänen täytyi itse Pojassaan kärsimysten kautta tulla ihmiseksi syntymällä pelastamaan luotunsa, hän halusi rakastaa ja pelastaa luomansa ihmisen. hebr. 2: 10 ”Hän, kaiken luoja ja perusta, tahtoi tuoda paljon lapsia kirkkauteen, ja siksi hänen tuli tehdä pelastajansa ja perille viejänsä kärsimysten kautta täydelliseksi.”

”Katso ihmistä”, sisältää niin sanomattoman paljon. Sen sanomassa on koko ihmiskunnan kärsimys Pojan myötä. Siinä on kärsivän lapsen apatia ja kuivuneet kyyneleet. Siinä raiskattujen naisten, surmattujen lapsien äitien. Siinä hyljättyjen vaimojen ja sotiin lähetettyjen miesten, heidän äitiensä ja vaimojensa tuska. Luomakunnan saastuminen ja eläinten kärsimys. Siinä Jumalan viha syntiä kohtaan ja hylkäämisen kokemukset. Jumalakin tuntee tuskaa, minä uskon että Hän itkee, koska Jeesuskin itki.

Mietitkö miksi näin synkkiä mietteitä kirjoitan?! Eikö ole mitään mukavampaa, eikö olisi syytä iloon ja pikemminkin rohkaisuun ja lohdutukseen nyt juuri niille jotka surevat ja tuntevat tuskaa. Kyllä varmasti on, mutta minä en voi teeskennellä että nyt tuntisin itse toisin kuin kirjoitan. Elämällä on tämäkin puoli. Joskus ihminen laitetaan itkemään että sielu puhdistuisi, Jumalan rauha laskeutuisi ja kiitos nousisi kuin suurten vetten pauhina ylitse näkyvän maailman. Itku on Jumalan lahja joka saa antamaan anteeksi ja saamaan anteeksi. Ylistys on vaippa joka puetaan puhdistautumisen jälkeen ihmisen alastomuuden ihanaksi verhoksi. hebr.2:17-18 Niinpä Hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa synnit. Koska Hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, Hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan”.

Istuessani siinä ensimmäinen kuusitiainen, pieni lintu uskaltautui metsän siimeksestä ruokintalaitteelleni, aurinko alkoi laskea ja minä katsoin taivaalle. Sieluni täytti jälleen ihmetys kaikesta siitä mitä näin ympärilläni ja kiitin Jumalaa. Tiesin että Hän On  ”Minä Olen” ja että Hän valmistelee valtavia! Hetki vielä ja Hän asettaa kaiken kohdalleen niin kuin on luvannut eikä kukaan enää muista menneitä eikä tunne ikävää, ei surua eikä murhetta sillä kaikki entinen on mennyt ja uusi on sijaan tullut .

Istun huoneessani niin kuin jo kauan
olen istunut, kunnes Hän
tulee ja sanoo
– Nyt olen tullut.
Ja minä nousen Hänen kanssaan.
Palaamatta
taakseni katsomatta.

Mies katsoi ihmisiä, jotka silmät leimuten huusivat toisilleen. Hän kuunteli kiivaita sanoja, joiden terät leikkasivat viljaa, mutta eivät korjanneet satoa. Hän näki miten korret tallaantuivat lakoon ja siemen tukehtui pakenevien jaloissa.

Vielä äsken Hoosianna kaikui kaduilla ja holveissa, mutta nyt ihmiset etsivät  uutta kuningasta, joka paremmin sopisi heidän toiveisiinsa ja täyttäisi heidän unelmansa.

Mies katsoi ihmisiä, jotka hän oli kutsunut juhliinsa. Hän katsoi, kuinka jokainen vuorollaan löysi tien omiin rientoihin ja kukaan kutsutuista  jakanut juhlaa hänen kanssaan.

Pöytä, jonka hän oli kattanut omilleen, täyttyi nyt vieraista, jotka tulivat hämärästä. Ihmisistä, jotka hieman hämmentyneinä koskettelivat uusia vaatteitaan .

Mies katsoi alas, ristinsä juureen. Hän oli antanut kaiken omansa pois ja tehnyt tilaa taakoille, jotka olivat jätetty ristin juurelle. Hän huokasi ja otti  taakat jotka olivat täysiä. Ne taakat jotka olivat vajaita, hän jätti odottamaan. Hän toivoi, että maailma särkisi loputkin jotta hän voisi kantaa kaiken!

Kuvittelin, että itsenäisyyspäivänä Suomi on suljettu. Kun lähdin viiden jälkeen pimeälle kirkonkylälle ulkoiluttamaan kameraa, yllätyin. Huoltoasema oli auki. R-kioskin edessä oli elämää. Ovi kävi. Mikä tekee toisista päivistä pyhempiä kuin toiset? Äitienpäivänä ja isänpäivänä ei kauppaa käydä, itsenäisyyspäivänä voi hakea Shelliltä saunaoluen.

Otin pari kuvaa K-kaupan parikkipaikalla. Jatkoin matkaani. Subin myyjä meni tupakalle nurkan taakse. Asiakkaita ei tainnut riesaksi saakka olla.

Olin matkalla kuvaamaan kellotapulia. Repussa oli kirja, joka oli matkalla kirjaston palautusluukkuun. Keskustan kujat olivat pimeitä. Koulun takana urheilukentän katoksessa nuoriso kuunteli Sirpaa. Jollain porukalla on siellä hämärässä kokoontumispaikka. Sirpa piirtää yhden kuvan meidän Suomesta.

Kirkko tapuleineen näkyy kirjaston nurkalta. Istutin kameran kolmijalan nokkaan. Säädin valotusajaksi viistoista sekuntia. Valotuksen jälkeen kamera tallentaisi kuvaa muistikortille toisen mokoman. Jätin kameran omiin hommiinsa ja kävin tiputtamassa kirjan palautusluukkuun.

Pienen hetken mielessäni kävi, että joku varastaa kameran sen minuutin aikana, jonka se seisoskelee yksinään. Sitten tajusin, että ei. Toki semmoiseen on olemassa marginaalinen mahdollisuus, mutta ei.

Miten paljon on isoisäni ja muiden sodan käyneiden ansiota, että minä voin jättää kameran hetkeksi kadun varteen ilman, että joku heti ryntää sosialisoimaan sen omaan käyttöönsä. Itse asiassa uskon vaikutus on ollut suuri. Hän ei haavoittunut turhaan. Monen isoisä kuoli.

Kirkkomaalla sankarihaudoille oli sytytetty kynttilät. Muistomerkillä oli seppele. Se oli sinne varmaan juhlallisin menoin päivällä laskettu. Vietin hetken aikaa kirkkomaalla. Valokuvailin ja mietin näitä ajatuksia.

Nuorempana en oikein oivaltanut itsenäisyyspäivän merkitystä. Nyt olen vähän ymmärtänyt. ”Ei munkaan pojille itsenäisyyden eteen tehdyt uhraukset tule sillä tavalla ’iholle’ kuin meille, joiden lähiomaiset ovat rintamalla olleet”, kirjoitti ystäväni kommentiksi kirkkomaalla ottamaani valokuvaan. Olen parikymmentä vuotta tuota ystävääni vanhempi, ja minun on tunnustettava, että eivät isovanhempieni uhraukset minunkaan iholleni oikein tule. Toisinaan onneksi oivallan, että paljosta pitää olla kiitollinen.

Palasin kotiin. Pojat olivat leiponeet maustekakun. Ikkunalle sytytettiin kaksi sinivalkoista kynttilää.

Kuulun siihen ikäluokkaan jonka vanhemmat olivat olleet sodassa ja jotka kuollessaan olivat sotaveteraaneja. Molemmilta kaatui veli ja molempien äidit olivat leskiä jo ennen sotia. Nämä äidit kasvattivat lapsikatraansa ilman miestä. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, jotkut ihmiset katkeroituvat kovista koettelemuksista, mutta minun isoäideistäni ei kumpikaan ja ansioksi luen sen että he olivat syvästi kiinni uskossaan ja toivossaan Häneen joka on Kaikkivaltias. Omalla esimerkillään he kasvattivat lapsensa ja nämä lapset, eli omat vanhempani jatkoivat samaan henkeen.Olen siis kasvanut uskonnollisessa ja isänmaallisessa kodissa ja saman olen pyrkinyt siirtämään omaan rakkaaseen lapseeni.

Muistoja kunnioittaen ja Jumalaa vapaasta isänmaastamme kiitäen ajattelin voida kirjoittaa tänne tänään pari runoa. Eilen illalla jo kahlasin nämä kansallisrunoilijamme läpi, joihin siis luetaan ensimmäisenä Leino. Paljonhan tämän arvon alla on, ainakin minun mielestäni, muitakin. Valitsin tähän Koskenniemeä. Hellaakoski on minulle Leinon veroinen mutta olkoon nyt näin. Teen tämän kiittäen Jumalaa kaikesta mitä Hän on ja mitä Hänen Poikansa on puolestani ja puolestamme tehnyt!

Sen verran kuitenkin tästä ensimmäisestä runosta että on hyvä muistaa ja tiedostaa missä tilanteessa tämä ihanteellinen runo on kirjoitettu. Sodissa ei ole mitään ihailtavaa, siellä vaan ollaan ja tehdään se mikä tehdä täytyy.

Sotilaspoika

Kuustoista kevättä harteillaan/ hänen lähtevän näin ma kotoaan/ päin vihollista ja vaaraa päin./ Minä äidin silmissä loisteen näin, / punan hehkun poskilla siskojen./ Sanaa valituksen ma kuullut en./ Ei kääntänyt päätään hän lähteissään,/ kun hiihti hän iltaan hämärtyvään,/ kun kevein vedoin hän painui pois/ kuin koulutielleen kadonnut ois./ Hän lähti kuin lähti aikoinaan/ hänen isänsä kutsun kuultuaan./ Minä näin hänet kerran vieläkin,/ kun tuli hän keväällä takaisin:/ kuustoista kevättä elämän/ näin kylmänä paareilla lepäävän.Näin äidin ja siskon kyyneleen,/ sanaa valituksen ma kuullut en./ Vain rukouksen hiljaisin/ koti siunasi nuoren sankarin./ Mitä vaatii Suomessa vapaus maan/ se isästä poikaan maksetaan.

Koska minulle tämä blogitaivas on ennen kaikkea minun sydämeni Herralle suunnattu, jatkoksi samalta tekijältä suloinen runo toisenlaisesta sankarista.

Eräs pienimmistä profeetoista

Ma olin pienin profeetoista vain/ ja äänen pienen Herralta ma sain,
niin pienen, että tuskin ainoaa/ ma saatoin sanallani vakuuttaa.
Ja uskoani, totta puhuen,/ myös kalvoi epäilyksen matonen.
Sen minkä totuudesta tiesin, ties/ Jerusalemin joka kadun mies,
ja sokeat ja rammat edelleen/ jäi multa sokeuteen ja rampuuteen.
Ja Juudan kaikki suuret profeetat,/ nuo salaisuutten suurten vartiat,
ja saddukeukset, kirjanoppineet/ on säälivästi mulle hymyilleet,
kun taivaan avaimia kilistäin/ he ohitseni astui kopein päin.

Mut hetkeni on ollut mullakin,/ on suurin, säteilevin, loistavin,/
kun ristin juurella ma Golgatan/ näin uuden valkeuden maailman
ja, profeetoista pienin, todistaa/ sain nöyryydessä Herran Kunniaa.

Virsi 577

Hyvää itsenäisyyspäivää 75v.