Aamulenkillä toistin eilisen ja juoksin Himoksen rinteiden huipulle. Eilinen kipuaminen teki varovaiseksi ja säätelin alusta asti vauhtiani tarkemmin ja hidastin matkantekoa sitä mukaa kun rinteen jyrkkyys kasvoi. Ajattelin, että turha sitä on mitään ennätyksiä lähteä tekemään. Tärkeintä olisi päästä mäenpäälle saakka juosten. No Härmäläistä kovapäisyyttä sekin ettei voi kävellä. Mutta mäen laki lähestyi ja tossu nousi yhä ja mäki tuli voitettua. Mäen päällä ihmetys oli suuri, kun huomasin nousun sujuneen kaksi minuuttia nopeammin kuin eilen.

Noustessa mäkeä yritin pohtia sitä mitä edellinen päivä oli jättänyt käteen, kuinka kiteyttää sen mitä Jumala oli puhunut. Siinä puuskuttaessa ylöspäin takoi päässä ajatus, kuinka kaikkeen tuli lähteä levosta käsin niillä voimilla mitä oli käytettävissä ja ilman omaa ponnistelua. Oli luotettava Jumalan armoon ja johdatukseen, eikä omiin voimiin niin, että puskisi väkisin eteenpäin. Oli mentävä kärsivällisesti ja Jumalan läsnäolossa. Näin olisi mahdollista nähdä Jumalan työ ihmisissä. Elämässä olisi hyvä noudattaa samaa periaatetta kuin ylämäkijuoksussa, oli mentävä mäen jyrkkyyden ehdoilla eikä puskea väkisin samaa vauhtia, koska silloin väsymys iskee ennen maalia. Omat voimat kun ottaa huomioon, niin tulos on parempi kuin väkisin puskien.

Aamulenkin seuraus oli se, että loppu päivä meni aika kipeillä kintuilla kun alla on ollut aika pitkä juoksutauko. Taukoa on ollut myös New Wine-kesäjuhlissa ja siksi jokainen tilaisuus ja seminaari on vaatinut keskittymistä ja tuntuu, että henki ja sielu on imenyt kaiken kuin kuiva sieni itseensä. Jumala on puhutellut kaikella tasolla ja nyt tuntuu että takki on tyhjä. Päällimäiseksi tässä ja nyt jäi se että minun identiteettini on olla Jumalan lapsi ja siitä käsin saan toimia Jumalan valtakunnan parhaaksi.

Yksi lapsuuden kipeimpiä muistoja liittyy kouluun ja erääseen aamuun, kun olin myöhästyä koulusta ironneiden polkupyörän ketjujen takia. Joka aamu opettaja tarkisti meidän lasten kädet ja kynnenaluset. Voitte kuvitella millaiset oli pikku-Tapsan  kädet ketjuremontin jäljiltä. Ajattelin, että kyllä opettaja ymmärtää eikä rankaise mustista ja rasvaisista käsistäni. Aamunavausjonossa sitten törötimme jokainen kädet ojossa ja odotimme vapauttavaa tuomiota. Minun kohdallani sitä ei tullut, vaan opettaja suuttui mustista, likaisista käsistäni ja määräsi minut pulpettini viereen seisomaan, vaikka itkukurkussa olin yrittänyt selittää jotain polkupyörästä ja vaarasta myöhästyä koulusta. Kädet pysyivät likaisina koko päivän useista pesuyrityksistäni huolimatta niin sitkeään oli rasva pinttynyt käsiini.

Pienelle pojalle oli käsittämätöntä, ettei opettaja ymmärtänyt tilannettani. Koulun säännöt ja tavat olivat opettajan päässä niin lujasti, ettei hän voinut suvaita minkäänlaista poikkeusta. Ei edes siksi, että niiden noudattaminen olisi minun tapauksessa johtanut myöhästymiseen, joka taas minulle oli mahdoton ajatus. Koulun säännöt, hygienia ja puhtaat kynnenaluset olivat tärkeämpiä kuin oikeudenmukaisuus ja armo. Kansakoulun perintöä kantavat uuden uljaan peruskoulun opettajat eivät päässeet irti perinnäissäännöistään, joista hygienia oli yksi kansansivistyksen kulmakivistä.

Kai meillä ihmisillä on halu olla puhtaita niin fyysisesti kuin hengellisesti. Mieleen tulee vanhan liitonuhri- ja puhtauskultti. Valtava temppelin uhrikoneisto huolehti jatkuvasti jokaisen synnin sovituksesta erikseen ja jokainen itseäänkunnioittava hurskas juutalainen piti itsensä puhtaana, jolloin rituaalipesut olivat osa päivittäistä elämää.

Uskonpuhdistajamme Luther kävi elämässään läpi prosessin jonka kautta hän huomasi, miten mahdotonta on ihmisen pitää itsensä puhtaana Jumalan lain puitteissa ja puhdistua synneistä.

Kun katson nyt käsiäni, kasvojani ja sieluani näen saman kuin opettajani aikoinaan.

Synnin ja elämän likaaman pienen pojan joka seisoo aamunavausjonossa kuullakseen Jumalan sanovan jotain.

Oma hengellinen hygieniani on pettänyt pahemman kerran, kun elämän ketjut löystyvät ja putoavat rattailta tämän tästä hidastaen matkantekoa.

Tänään olen saanut kokea valtavaa Jumalan rakkautta ja läsnäoloa ystävieni kautta täällä Himoksella. New Wine-perhe osana Kristuksen ruumista on hoitanut haavojani ja puhdistanut elämän rattaissa likaantuneita käsiäni. On kuin olisi päässyt turvasatamaan hengähtämään ja täydentämään varastoja ennen matkan seuraavaa etappia. Armo on peittänyt lian ja syntisyyden. Jumala on ottanut vastuun hengellisestä hygieniastani tietäen, että minusta ei ole hallitsemaan sitä. Kun päivällä kaksi ystävääni rukoili puolestani ja siunasi minua, Pyhä Henki sulki minut hellään syleilyynsä ja sain vain olla.

Aamu aukeni auringonpaisteisena ja lempeänä. Ulkona nuo kirkolliset harmaatakit, naakat, pitävät omaa kokoustaan mökkikylän katoilla. Naakkayhteisö elelee Himoksen kesäteatterin liepeillä ja nauttii himoskansan jättämistä armopaloista.

Naakat ovat yhdyskuntalintuja, joilla on tarkka hierarkia. Lintumaailmassa varislinnut kuuluvat eliittiin, jotka oppivat helposti, mistä löytyy parhaat makupalat ja millaista on helppo elämä. Ne ovat fiksuja parvilintuja.

Asiaa sen kummemmin hengellistämättä näen niissä jotain samaa kuin meissä ihmisissä. Täällä me parveilemme ja hengailemme hyvässä seurassa. Toivomme, että elämämme olisi jotenkin helpompaa. Iloitsemme ilmaisesta ateriasta, jos sen onnistumme saamaan, ja kaipaamme vapautta ja helppoutta elämään.

Eilen sain olla osallisena kertomassa omasta kutsustani  olla seurakunnan rakentaja. Mitä on toteuttaa omaa kutsuaan, rakentaa luottamusta ja olla luottamuksen arvoinen? Miksi kannattaa olla sinnikäs, eikä luovuttaa?

Unohdamme usein, että tämä ei ole meidän käsissämme. Emme rakenna omaa, vaan Kristuksen seurakuntaa. Nuori mies ,Vili Sarento, totesi kanavassamme viisaasti, että hän haluaa lähteä liikkeelle siitä, että Jumala tahtoo pitää hänet lähellään, ja että se on lähtökohta, josta hän lähtee rakentamaan omaa yhteisöään. Hän aloittaa kaiken Raamattua lukemalla. Kuuntelemalla Jumalaa. Liian moni on palanut loppuun ja etääntynyt pois ponnistellessaan yksin. Oman sydämen suojeleminen on unohtunut.

Jos haluamme rakentaa seurakuntaa, on se tehtävä Jumalan läsnäolossa Jeesuksen kanssa. Vasta sen jälkeen voidaan palasia liittää yhteen. Yksin olemme kuin se helisevä vaski, joka kyllä pitää ääntä, mutta ei sitä jaksa pitkään kuunnella.