Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Tag Archives: seurakunta


by 3 kommenttia

Johtamisen tuska

Suomalainen kristillinen kenttä on omalla tavallaan hauras ja haavoittuvainen. Luterilainen kirkko kamppailee julkisuuskuvansa kanssa yrittäen löytää tietä takaisin jäsenistönsä sydämeen. Luterilaisen kirkon sisällä erilaiset liikkeet etsivät itseään ja haalivat sisäänsä niitä harvoja aktiiveja, jotka vielä kuluttavat kirkkorakennusten saranoita.

Vapaat suunnat, Helluntailiike etunenässä kipuilevat myös vanhenevan ja harvenevan jäsenistön kanssa. Vanhat toiminta mallit eivät vedä väkeä entiseen malliin. Vanhoillisuuden  leima painaa repussa.

Tilanne on ajautunut siihen, että maahamme on noussut vanhojen liikkeiden puristuksessa uusia itsenäisiä seurakuntia, joiden jäsenistö hakee toimivampaa yhteisöä ympärilleen. Uudet liikkeet koetaan uhkana sillä niiden toimintakulttuuri poikeaa totutusta. Nuoripolvi hakee näin rajojaan ja me vanhat emme ymmärrä  uuden kulttuurin kieltä.

Vaikka näyttää siltä että vanhojen kirkkojen ja uusien yhteisöjen välinen ongelma on teologinen ja opillinen, totuus on kuitenkin se että suurin ongelma on yhteisöllisyyden kriisi maassamme. Kirkon sanoma ei kantaudu enää kaduille ja kujille.

Ratkaisevaan osaan nousee johtajuus. Johtajuus, joka uskaltaa määritellä toiminnan rajat ja mallit uudelleen. Kristillinen kirkko on alunperin luonteeltaan ulospäin suuntautunut ja uusille alueille hakeutuva liike. Valitettavasti sen luonne on aikojen saatossa muuttunut säilyttäväksi ja paikallaan pysyväksi. Sen jäsenistön sisäinen motivaatio toimia ja levittää evankeliumia on muuttunut ulkoisiksi toimintamalleiksi ja motivaatio on muuttunut ulkoisten vaatimusten täyttämiseksi. Maailman muuttuessa ympärillä, kirkko unohtanut omat radikaalit juurensa.

Uusien syntyneiden itsenäisten liikeiden ongelmaksi on noussut oikeassa olemisen kulttuuri. Siellä ”me vastaan muut”-johtaminen näkyy kaikkein selvimmin.Tukea omalle ajattelulle haetaan erilaisista oppirakennelmista, jotka kyllä parhaimmillaan suojelevat oikeaa uskoa mutta pahimmillaan hajottavat ja tuhoavat rakkaudettomuudellaan.

Pieni Suomi on uusille yrittäjille  houkutteva maallistunut länsimaa, jossa on paljon paikkaansa etsiviä ihmisiä. Täältä on helppo löytää otollinen kuulijajoukko ehdottomalle totuudelle. Suomesta on tullut uusi lähetyskenttä. Valitettavasti vain moni tulija pakenee jotain ja tarvitsee sanomalleen uuden kuulijakunnan tai rahoitus lähteen. Yhden johtajan yhteisöä, joka pitää vain omaa toimintamalliaan oikeana pitää varoa, sillä rakkaudettomuus, joka siihen on rakennettu sisään, ei täytä missään muodossa Kristuksen lakia. Usein nämä yhteisöt hajoavatkin kun johtajan valheellinen julkisuuskuva tulee julki. Ihmeteltävän usein näiden johtajien ongelmaksi paljastuu oman seksuaalisuuden traumat ja väärinkäytökset alaisia kohtaan. Oma hengellinen kamppailu seurakunnan edessä hävitään koska totuus omassa elämässä on kärsinyt tappion. Jumalan edessä se on kestämätön tilanne.

Aina uuden syntyminen ei ole kuitenkaan pahasta. Silloin kun uusi yhteisö alusta asti tekee työtä yhteisen näyn eteen ja sietää erilaisuutta, luo yhteyksiä ulospäin eikä kalastele muiden seurakuntien jäseniä tietoisesti itselleen, vaan tuo uusia sieluja Kristuksen maailmanlaajuiseen seurakuntaan, niin silloin ollaan oikeilla jäljillä. Tällaiset yhteisöt ovat tunnettuja siitä että ne harrastavat hyvän tekemistä koko seurakunnan voimin. Musiikki ja kaikki muukin tekemisen kulttuuri nousee nykypolven sielunmaisemasta ja se mikä koetaan turhaksi uskalletaan jättää pois, niin että keskiössä on Jeesus ja armo. Tällainen yhteisö sietää virheitä ja uskaltaa myös keskustella niistä. Läpinäkyvyys kaikessa toiminnassa on tärkeää. Silloin se kestää myös sen, että ihmiset ovat yhä syntisiä, myös Johtajat. Nöyryys ja palveluhenki onkin näiden, useinpalava sieluisten johtajien tunnusmerkki.

IMG_2623Maamme hengellinen tyhjiö tulee täyttymään jollain. On omissa käsissämme täyttyykö se Evankeliumilla Jeesuksesta vai jollain uuspakanallisuudella.

Jos Jeesus tulisi nyt tänne, olisi Suomi mitä otollisin paikka rikkoa jälleen perinnäissääntöjä, parantaa sairaita ja julistaa:     -Jumalan valtakunta on tullut lähelle! Seurakuntien johtajat, ajatelkaapa sitä.

 

 

 


by 2 kommenttia

Minun seurakuntani

Tämä otsikko vainoaa minua vuodesta toiseen. Mietin, että merkitseekö se omistamista vai kuulumista. Olen nykyisin seurakuntani luottamuselimissä jäsenenä ja aktiivinen maallikko. Mutta ruuhkavuosina yhteys seurakuntaan oli hyvin ohut ja oli katketa lähes kokonaan. Samalla myös kuva Jumalasta oli vääristyä.

Mutta mitä nuo kaksi asiaa ilmentävät minusta nyt seurakuntalaisena. Omistanko jollain tapaa omaa seurakuntaani. Vai olenko jäsen, jolla on jonkinlainen rooli seurakunnassa, jonka joku muu omistaa. Jos näin on, kuka on omistaja.

Valtakunnallisesti, ulkoapäin tarkasteltuna, on vaikea sanoa kuka käyttää valtaa kirkossa. Seurakunnissa vallankäyttö on keskitetty kirkkoherralle ja luottamushenkilöille, mutta kirkon hallinnollisia linjoja ja niiden vetäjiä on vaikea havaita. Piispat, papit, hiippakunnat ja kirkolliskokoukset ovat suloisessa sekamelskassa sosiaalisen ja tavallisen median kommenttikentissä ja kirkosta irralliset henkilöt ja tekijät sekoittavat soppaa lisää.  On selvää, että kun seurakunta virkoineen on etääntynyt ihmisistä palvelulaitokseksi, myös ihmisten rooli seurakunnan jäseninä hämärtyy. Jos jäsenyydestä puuttuu tunne, että oma panos ei ole tärkeä tai merkittävä seurakunnalle on se helppo jättää huomiotta ja sopivan kimmokkeen tultua jopa erota kirkosta tajuamatta oikestaan sitä, että samalla erotaan jostain, joka on osa omaa ympärillä olevaa yhteisöä.

Joskus, jopa  kaupan jäsenyys on tuntunut merkittävämmältä kuin se, että kuulun seurakuntaan. Sen jäsenyyden kautta tulee kontakteja toisiin ihmisiin sekä taloudellista merkitystä. Valitettavasti vain etukortti ei pelasta ketään. Mutta kuukausittain tilille kolahtava bonus, olkoonkin, että se on palautusta  kalliista ruuasta ja palveluista, tuntuu se mukavalta ja menee säästöön kun muuten ei palkasta jää mitään käteen menojen jälkeen.

Kaupassa käynti perustuu tarpeeseen ja riippuvuuteen kun omalla takapihalla ei ruokaa kasva eikä ompelukone enää surraa vaatteita kodinhoitohuoneessa. Samalla tavalla ihmisen tulisi olla riippuvainen seurakunnasta. Jumala tarkoitti, että meillä olisi ympärillämme yhteisö, jonka kautta Kristus voi kohdata meidät. Hoitaa, lohduttaa ja parantaa. Seurakunta itsessään ei pelasta ketään, mutta tässä arjen myllerryksessä se on tarkoitettu olemaan heikon ja rikotun ihmisen pelastusvene, joka pitää meidät armossa ja pelastuksessa kiinni.

Mutta mikä menee pieleen ja miksi seurakunta ei näyttäydy tällaisena pelastusveneenä. Millainen on oikea pelastusvene?

IMG_20140306_084059

Oikeassa pelastusveneessä on airot jokaiselle penkkiriville ja töitä tarjolla jokaiselle penkinpäässä istuvalle. Vene ei liiku minnekään, ellei veneessä istujat tartu airoihin.  Seurakunta ei ole passiivinen merellä kelluva lautta, joka ajelehtii tuulten ja merivirtojen armoilla. Seurakunta on toimiva ja aktiivinen yhteisö, joka etenee ja pelastaa veneeseen kaikki veden varaan joutuneet. Ilman tätä aktiivista toimintaa vene ei täyty soutajista. Päinvastoin se tyhjenee, koska se ei etene kohti pelastusta ja nekin ihmiset jotka ovat olleet kyydissä hyppäävät pois.

Pelkästään se, että on meillä seurakunta ja sielä tarjolla airot ja vene, ei tuo ihmisiä seurakuntaan ja pelastukseen. Jonkun on tartuttava ensimmäisenä airoihin ja annettava kasvot yhteisölle ja oma työpanoksensa, jotta vene liikkuisi. On huhuiltava ja etsittävä muita, jotka tahtovat pelastua päästä mukaan. Seurakunnalle on määriteltävä kasvot ja merkitys, jotta se havaittaisiin myrskyn, jota maailmaksi kutsutaan, keskeltä ja sillä tulee olla selkeä ja näkyvä sanoma, jotta ihmiset ymmärtävät minne se on matkalla. Sen on oltava niin houkutteleva, että sen kyydistä ei halua jäädä pois. 

Lienee turhaa muistuttaa että Seurakuntavenekin tarvitsee navigointiapua, ravintoa, lämpöä ja valoa. Ilman Pyhää Henkeä ja Raamattua on paraskin vene eksyksissä ja ilman suuntaa. Silloin ei soutajienkaan määrä auta matkalaisia yhtään vaan vähitellen soutajat nääntyvät ja palastusveneestä tulee pahimmillaan kuolemanloukku matkalaisille.

Kun puhumme seurakunnasta puhumme silloin evankeliumista ja Kristuksen ruumiista maan päällä. Siksi vastaamme kaikesta hänelle ja saamme samalla vastauksen siihen kuka omistaa seurakunnan ja kenelle minä kuulun.


by 9 kommenttia

Pelastusvarmuutta keskellä seurakuntaa

Jäin pohtimaan kahta Ilkan kahta aikaisempaa blogia, jossa hän prosessoi lukemaansa ja kuulemaansa blogimuodossa. Ilmaan jäi roikkumaan itselleni kaksi tuttua ja tärkeää teemaa. En varsinaisesti käy tässä vastaamaan Ilkalle vaan paremminkin puntaroin mitä pelastusvarmuus ja seurakunta yhdessä minulle avaavat sanaparina.

Illalla nukkumaan mennessä, juuri ennen nukahtamista käy usein niin, että mielessä pyörinyt ongelma tai ajatus saa jonkinlaisen ratkaisun tai vastauksen. Mietin illalla  pelastusvarmuutta ja itsevarmuutta siltä kannalta kuin Ilkka ne rinnasti. Nuo kaksi asiaa kun eivät edes sanaleikin tasolla oikein asettuneet itselleni rinnakkain tai vastakohdiksi. Ne ovat minulle kaksi eri asiaa. Mutta jos käännän tuon itsevarmuuden hengelliseksi ylpeydeksi, joka nostaa ihmisen muiden yläpuolelle saa asia aivan uuden ulottuvuuden.

Luin aamulla jutun Savonsanomien nettisivulta Tsekkiläisestä kaverista, joka ihmetteli miten suomalaiset uskaltavat luottaa toisiinsa ja jättää tavaroita julkisilla paikoilla naulakoihin tai tanssilavalla juomamukin ikkunan reunalle ilman että tavarat häviävät tai mukeihin syljetään. Hän ihmetteli myös kuinka ihmiset palauttavat löytötavarat poliisille ja sitä kautta oikeille omistajilleen. Juttu tarjosi selitykseksi suomalaisten keskinäisen tasa-arvon ja tasaisen tulonjaon. Vaikka olemme peruskateellista väkeä, olemme suurin osa kansasta samalla viivalla elämämme kanssa. Tasa-arvo synnyttää keskinäistä luottamusta. Seurakunnan yksi olemus on luottamus niin Jumalaan kuin myös ihmisiin. Luottamus saa alkunsa Jumalan hyvyydesta ja rakkaudesta. Armo asettaa meidät tasa-arvoisiksi, koska olemme kaikki sitä vailla! Toisaalta, jos armoa aletaan säätelemään ihmisen toimesta, siitä tulee lyömäase.

Jumalan edessä me olemme kaikki samalla viivalla. Uskovien elämä on kilvoitusta, jossa olemme tasa-arvoisia, meillä ei ole itsellämme mitään ja uskonkin saamme Pyhän Hengen lahjana. Olimmepa synnintunnon syövereissä tai riemuitsemassa armon saaneneina onnemme kukkuloilla, vain Kristuksen kautta ja hänen verensä peseminä voimme saada pelastuksen ja iankaikkisen elämän itsellemme. Siihen ei vaikuta omat tunteemme tai mitkään ennalta laaditut armon tai autuuden järjestykset. Armo tulee Jumalan äärimmäisen rakkauden teon seurauksena ilmaisena mutta ei halpana. Sen uskominen ja omistaminen on Jumalan tahto ja sen tyhjäksi tekeminen synti!

Tuo viimeinen ilmaisu on raju väite. Mutta jos käännän asian esille niinkuin F.G. Hedberg kehottaa (22.8.1844) äitiään: ”Mitä kurjempi ja arvottomampia me olemme, sitä lujemmin ja lapsellisemmin pitää meidän turvautua siihen armoon ja vanhurskauteen, jonka meidän Jeesuksemme on meille ansainnut ja jo kasteessa meille ilmaiseksi lahjoittanut. Tämä tietenkin täytyy uskoa, muutoinhan teemme Jumalan armon valheeksi, josta suuresta synnistä Jumala Kristuksen tähden meitä varjelkoon!”

Jään miettimään tuota kaikkea edellä kirjoitettua ja syntiä käsitteenä. Mietin myös, että mikä on se kipukohta johon yksittäinen kristitty törmää. Jos uskon Jumalaan ja Jeesukseen niin miksi en uskoisi myös armoa osakseni. Miksi on vaikea uskoa itseään kelvolliseksi ottamaan armo vastaan. Paavali piti itseään kaikkein suurimpana syntisenä ihmisenä vainottuaan Jeesuksen seuraajia ja kieltäessään näin Messiaan. Paavali oli ollut lain suhteen mitä vanhurskain ja tunnollisin ihminen mitä oli elänyt. Mitään virhettä Jumalan lain suhteen hänestä ei ole löydettävissä silti hän piti itseään syntisenä. Mitä on siis se kun havaitsemme silti olevamme syntisiä Jumalan edessä?

Vai onko  kuitenkin kyse  vielä syvemmästä epäilystä eli onko Jumalaa edes olemassa. Uskon että tämä jälkimmäinen on se nykyihmisen suurin ongelma. Usko Jumalaan, on loikka tuntemattomaan ja se on mahdollista vain antamalla Jumalalle ohjat omaan elämään. Se on halua tehdä parannus eli mielenmuutos. Se on oman syntisyyden ymmärtämistä. Tästä seuraa muutos, joka pitää meidät Jumalan yhteydessä. Voima tähän tulee Jumalalta. Usko Jeesukseen on Isän lahjoista suurin.

viljaaSeurakunta on paikka, jossa tuo parannuksen teko on mahdollista. Seurakunta yhteisönä muodostaa Kristuksen ruumiin niin koko maailman tasolla kuin paikallisesti. Silloin puhutaan kaikista uskovista ilman kirkkokuntarajoja. Tässä olemmekin yhteisönä rampauttaneet tätä Kristusruumista hajottamalla kristikunta riidoilla erikokoisiin kioskeihin. Mutta sielä missä keskitytään riitojen sijasta Jeesukseen, tapahtuu yhä ihmeitä ja ihmisiä tulee pelastuksen tielle.

Seurakunnan pitäsikin parhaimmillaan olla koti jossa ihminen tulisi hengellisesti ravituksi ja kohdatuksi joka elämän tasolla. Seurakunnan tulisi näkyä ja kuulua ympäristöönsä. Jeesus tulisi kirkastua seurakunnan toimesta.

Seurakunnan keskeisin tehtävä onkin evankeliumin julistaminen ja opettaminen. Siis pelastaa ihmisiä Jumalalle. Seurakunnan keskellä ihmisen tulisi tuntea että täällä Jeesus elää ja täällä jaksan uskoa ja omistaa pelastuksen itselleni.


by 4 kommenttia

Välitilintekoa

20150106_133039Olen lueskellut viimepäivinä läpi blogitekstejäni lähes neljän vuoden ajalta. Blogit piirtävät kuvan ihmisestä, joka on löytänyt kadonneen yhteyden Jumalaan ja tajunnut, että Jumala ei ole hylännyt häntä missään vaiheessa. Blogien kommenttikentistä löytyy niin kiistelyä, kuin myös uudenlaista yhteyttä kristittyihin, jotka eivät näe tai halua rakentaa entisaikojen kaltaisia muureja eri yhteisöihin kuuluvien välille. Kotimaa24:n ajalta löytyivät Blogitaivaan Hessu ja Tuulikki, jotka rohkaisivat kirjoittamaan vaikka itsestäni välillä tuntui ettei jutuissani ole päätä eikä häntää.

Tekstejäni lukiessa tajusin, että se käsitys kirkkosta ja seurakunnasta, joka minulla oli ollut, on muuttunut näiden vuosien aikana. Uskoni kirkon kykyyn ratkoa omia ongelmiaan on heikentynyt, mutta samalla käsitys paikallisesta seurakunnasta ja sen mahdollisuudesta vaikuttaa asioihin on selkiytynyt ja kirkastunut.  Uskon siihen, että yksi ihminen voi vaikuttaa asioihin.

Kirkkosta on tullut moniääninen ja samalla hyvin riitasointuinen kuoro, joka häätää helposti läheltään arjen väsyttämän ihmisen. Kirkko yrittää painia oman perussanomansa kanssa ristiriidassa olevan julkikuvan kanssa. Kirkko on mielestäni itse lähtenyt taisteluun sellaisten asioiden puolesta, joiden aatteelinen pohja perustuu enemmän valistuksen ajan virtauksiin kuin Jeesuksen maailmankuvaan. Tulee mieleen eräs tuulimyllyjä vastaan rynnännyt ritariparka aseenkantajineen.  Länsimaiselle sivistykselle tuntuu olevan myrkkyä ajatus, että tämän näkyvän maailman rinnalla olisi jotain, mitä emme näe, mutta joka voisi vaikuttaa meidän maalliseen taivallukseemme. Oma viisaus ja humanismi on luotettavampaa kuin ajatus Kaikkivaltiaasta Jumalasta.

Merkillisintä on kuitenkin se, että suomalainen turvautuu nykyäänkin rukoukseen hädän hetkellä. Sellainenkin, joka ei myönnä uskovansa yliluonnolliseen. Tämän takia uskon, että tavallinen seurakuntalainen ja paikallinen seurakunta on mahdollisuus.

Jokainen ihminen erikseen tulee kutsutuksi Jumalan kasvojen eteen. Kyse on siitä että onko ihmisiä julistamassa ja esittämässä tuota kutsua. Usko on Jumalan lahja ja samalla kutsu opetuslapseuteen. Opetuslapsi on Jumalan työkalu omassa seurakunnassaan ja hänen kauttaan Jumalan valtakunnan todellisuus ja voima tulee lähelle seurakuntaa. Paikallisella tasolla ihmiset ovat alkaneet etsiä ja löytää yhteyden yli herätysliike ja yhteisörajojen. On syntymässä jotain uutta ja innostavaa, jossa ihmiset ennakkoluulottomasti uskaltavat toteuttaa sitä alkuseurakunnan antamaa mallia, jossa ylistys, opetus ja rukouspalvelu sekä hyvän tekeminen omassa yhteisössä ovat luonnollinen tapa toimia.

Mutta tälläkin tiellä on omat haasteensa. Ylikarismaattisuus, voimakkaat johtajat ja ylihengellistäminen aiheuttavat sen, että moni polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Moni yrittää päästä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kirkautta ja Jumalaa niin, että he unohtavat elävänsä langenneessa maailmassa ja sen, että omat pyrkimyksemme ja touhumme eivät tuota kirkkautta tuo, eli loppupeleissä tekemisemme ei merkitse mitään Jumalan edessä, sillä vain Armo kantaa perille saakka. Tuo jatkuva kirkkauden metsästys johtaa usein pettymykseen, joka valitettavasti kanavoituu usein epäuskoon ja jopa luopumukseen.

Suurinta minulle onkin tässä kaikessa ollut se, että Jumala suostuu käyttämään tällaista yhä uudestaan ja uudestaan lankeavaa syntisäkkiä välikappaleena ja valona tässä pimeässä maailmassa. Silloinkin kun en tunne enkä koe minkäänlaista pyhyyttä itsessäni. Tämä ajatus saa minut pysymään Jeesuksen ristin juurella ja pitämään katseeni hänessä.

Olen tajunnut sen että minun ei tarvitse puolustaa häntä vaan hän puolustaa minua. En voita kiivailemalla mitään vaan ainoastaan häviämään kaiken. Minun ei tarvitse kaataa pöytiä vaan hän tekee sen.

Jos näin vuoden alussa voisin toivoa tai jopa esittää pienen ajatuksen tulevasta, niin merkittävintä voisi olla se, että paikallisten seurakuntien papit osaisivat oikealla tavalla ja rohkeammin lähestyä seurakuntalaisia ja antaa Jumalan sanan tulla rohkeammin tulla läpi oman sydämen. Olisi suurta jos puhe Jeesuksesta olisi Pyhän Hengen innostamaa ja se liikuttaisi myös puhujaa. Mahtavaa olisi jos rukous nousisikin sydämestä siihen tilanteeseen jossa se sanottaisiin eikä kirkkokäsikirjasta.  Meidän kirkkomme kaatuu tai seisoo papiston mukana. Minusta nyt on sanan julistamisen aika ja politiikka voisi jäädä jo vähemmälle koska lohdutus nousee raamatusta eikä julkilausumista.


by 13 kommenttia

Muistatko kun sytyit

Muistatko, kun istuit seurapenkissä viime kesänä ja lauloit yhdessä satojen ja tuhansien kanssa Jumalalle.

Muistako, kun juhlien messussa lausuit uskontunnustuksen ja tungeksit muiden joukossa ehtoolliselle ja palasit sieltä hyvillä mielin.

Muistatko, kun ruokajonossa nauroit ja näit muita iloisia kasvoja ympärilläsi.

Muistatko, kun kotiin ajaessa kaipaus jäi asumaan sydämeesi. Huokaisit, olisipa aina tällaista!

Muistatko, kun istuit rippileirin iltanuotiolla toisten kanssa.

Muistatko, kun yhdessä teitte leirijumalanpalvelusta yhdessä.

Muistatko, yhdessä lauloitte sitä leirin parasta laulua yhä uudestaan ja uudestaan

Muistako, miten tosissaan sanoit Jeesukselle sinäkö se olet, minä uskon!

Haikein mielin hyvästelit leirin ja huokaat yhä, voi kun sellaista olisi vielä.

Torstaina istuin Tampereen Aleksanterin kirkossa kahdeksansadan tuntemattoman ihmisen kanssa messussa. Spirit-messu ei ollut aivan tavanomainen Jumalanpalvelus vaan sitä on muokattu niin, että minä, Punaisen laulukirja perinteen kasvattama, melkein viisikymppinen mies ymmärsin ja niin tuntuivat ymmärtävän ne muutkin. Kun seurakunta lausui yhdessä uskontunnustuksen sellaisella varmuudella ja voimalla jota en ole pitkään aikaan kokenut, ymmärsin miten tämä toisilleen vieras joukko yhdistyi Pyhässä Hengessä yhdeksi. Siitä tuli Kristuksen ruumis!

Mikään maailmassa ei voi korvata tuota kokemaani yhteyden tunnetta paitsi uusi yhteinen seurakunnan kokoontuminen, jossa Pyhä Henki yhdistää ja sytyttää tulen ihmisen sisimpään. Tuli jää palamaan, jos yhteys toisiin Seurakunnan jäseniin säilyy mutta se hiipuu pois, jos yhteys katkeaa liian pitkäksi aikaa.

On hyvä rukoilla yksin ja on hyvä tutkia sanaa yksin. On hyvä samoilla metsissä ja kuulla Jumalan puhetta mutta ilman seurakuntaa tuo kaikki katoaa ja muuttuu tuhkaksi, sillä vain Jumalan sytyttämä ja ylläpitämä liekki ei kuluta. Liekin pitää yllä Pyhä Hengen yhteys Kristuksen ruumiiseen, Seurakuntaan.

Paavalin opetuksen yksi keskeisistä asioista on, miten seurakunta  toimii yhdessä palvellen toisiaan armolahjoilla .

Miksi tyytyisimme vähempää, miksi emme lähtisi rakentamaan sellaista yhteisöä, jonka varjo on jäänyt muistoihimme. Varjot eivät lämmitä vaan kaiken on tultava lihaksi!

Miksi emme lähtisi tavoittamaan sitä mitä koimme riparilla ja kesäjuhlilla. Mieti miksi et lähde oman seurakuntaasi ja ryhdy tekemään jotain sellaista jota kaipaat. Syty uudelleen Jeesuksesta muiden kanssa. Lähde liikkeelle, etsi, rukoile ja rakenna omaa yhteisöäsi sillä et ole ainoa joka muistaa! Rukoile, ole rohkea ja toimi!

Kuva


by 2 kommenttia

Seurakunnan nikkarit

Kristuksen seurakunta on rukoileva seurakunta!

Istun keskiviikkoiseen tapaan Majatalokuoron harjoituksissa kuunteluoppilaana. Tällä kertaa ei kuorolaisten muksuja ei ole paikalla ja nuotitkin ovat valmiina, joten minulla on aikaa pohtia sitä mitä olemme tekemässä ja mitä tämä Majatalotouhu on laajemmassa mittakaavassa.

Katsahdin mitä Raamattu antaisi, jos sen avaa Paavalin kirjeiden kohdalta. Ensimmäisenä osui silmiin Efesolaiskirjeen kolmas luku ja sieltä Paavalin rukous. Rukouksen alku vahvistaa seurakuntalaisten suhdetta Jumalaan Isän ja lapsen suhteena. Kuva on vahva, se tekee tyhjäksi vääränlaisen pelon ja nöyristelyn Jumalan edessä. Rukous julistaa meissä asuvaa Kristusta.

Tätä näkyä tahtoisin vahvistaa kaikissa Kristityissä. Jeesus korosti lapsen kaltaisuutta. Jos me lähestymme kaikkea epäillen ja arvostellen niin tällaisesta tavasta tulee elämän asenne ja näin meidän vaikea hyväksyä mitään mikä perustuu Uskolle. Lapsena ihmisen on kyettävä luottamaan omiin vanhempiin. Ilman tuota luottamusta lapsen kasvu häiriintyy.  Jos suhde vanhempiin särkyy, tulee joku muu, joka ottaa vallan. Uskon alueella se tarkoittaa sielunvihollista joka tulee tuhoamaan, tappamaan ja varastamaan kaiken sen hyvän, jota Isä,Jumala tahtoo lapsilleen antaa.

Majatalo-iltojen yksi tarkoitus on vahvistaa ja rohkaista ihmisiä kulkemaan Uskon tiellä rohkeasti, kuitenkin niin, että arallakin mielellä voi tulla paikalle. Iltojen ilmapiiri on ollut vapautunut ja kotoinen. Turha pingottaminen on yritetty jättää pois. Samalla kuitenkin on korotettu ja ylistetty Jeesusta pelastajana ja opeteltu vähitellen rukoilemaan ja toimimaan samalla tavalla kuin Raamattu opettaa seurakunnasta.

Efesolaiskirjeessä Paavali julistaa: –Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne.  Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja.  Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden,ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät.Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella,olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen

Rukouksen sisältö on valtava. Efesolaiskirje voisi olla jonkinlainen Seurakunnan rakentajan käsikirja ja tämä rukous seurakunnan voimanlähde. Eri puolilla Suomea kuuluu kirkonrakentajien työn äänet. Tarkoitan tällä ihmisiä jotka uskaltavat luottaa vielä Raamatun lupauksiin ja ovat kuuliaisia Jumalalle. Kuuliaisuus on sitä että otamme uskon lahjana vastaan Pyhässä Hengessä ymmärrämme Jumalan sanan kokonaisuudessaan. Siihen sisältyy taju Jumalan kaikkivaltiudesta.

Emme voi aina lähteä siitä että pappi seurakunnan edessä tekee kaiken ihmisten puolesta. On uudestaan löydettävä se, että seurakunta on paljon enemmän kuin kirkko keskellä kylää. Seurakunta on ruumis, joka elää ja hengittää Pyhää Henkeä joka päivä arjessa ja juhlassa, vankiloissa ja juhlasaleissa, tiskialtaan äärellä ja kirkon alttarilla

IMG_20131012_160450Minun unelmani on seurakunta, joka uskaltaa asettua rukoilemaan Jumalaa ja että seurakunnasta nousee esirukoilijoita ja rukouspalvelijoita. He asettuvat Hengessä ihmisten ja Jumalan väliin kuuntelemaan ihmistä joka anoo mutta myös sitä mitä Jumala tahtoo sanoa anojalle. Jumalan voima toimii heidän kauttaan

Tällaisesta seurakunnasta nousee myös arjen evankelistoja, jotka vievät mukanaan Jumalan valtakunnan kosketuksen ympäröivään maailmaan seurakunnan ulkopuolelle. Ilman tätä näkyä on seurakunnan olemus melko mitätön, pelkkä hedelmätön kuori. Rukoilevalla seurakunnalla tätä pelkoa ei ole sillä Jumala pitää lupauksistaan kiinni.

Sef.3:17 ”Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee.”

.


by 7 kommenttia

Mieletön maailma!

Piispa Häkkinen kirjoittaa osuvasti, että taivaan portilla ei kysytä kantaa naispappeuteen tai homoliittoihin.  Jäin miettimään, että mitähän siellä mahdetaan kysyä.

Ladakuskit kuulemma pääsevät suoraan Taivaaseen, koska he ovat helvettinsä kärsineet. Toisaalta vitsi ei tee oikeutta Ladoille, jotka jotakuinkin uskollisesti palvelivat köyhiä suomalaisia aivan viime vuosiin saakka.  Nyt ovat jobbarit ostaneet kaikki vielä liikuvat pelit Venäjälle, jossa  ne palvelevat  vielä köyhempiä venäläisiä.  Lada on helppo korjata ja siihen riittää varaosia, joten se siitä.

Olen mietinyt omaa suhdettani maailmaan pitkään. Kouluaikana minulla oli vain yksi kaveri, joka ei ollut uskossa. Meitä yhdisti kiinnostus tieteiskirjallisuuteen. Opiskeluajan vietin opiskelijaseurakunnan porukoissa ja vasta työelämään siirtyminen ja muutto uudelle paikkakunnalle heitti eteen ystäviä, jotka eivät olleet kiinnostuneita uskon asioista.

Aikuisuus oli kuin isku vasten kasvoja. Se aikuisten maailma, johon törmäsin oli kyyninen ja itsekeskeinen. Ihmiset olivat kiinnostuneet vain omista asioistaan ja pyörivät omissa vanhoissa kuvioissa joihin oli vaikea päästä mukaan. Seurakuntayhteys katkesi, koska en osannut yhtäkkiä sopeutua periluterilaiseen jäyhään toimintaan, jossa kaikki muut olivat n 40 vuotta vanhempia kuin minä. Olin tottunut dynaamiseen nuoreen seurakuntaa. Edessä oli kylmät vuodet.

Nyt on aikaa kulunut yli 20 vuotta. Tuona aikana on tapahtunut paljon, mutta yhä olen se sama seurakuntanuori joka kaipaa uskovia ja hieman säpinää ympärilleni, tosin olen uskossani uudistunut ja kasvanut myös  suhteeni Jeesukseen syvempi. Retkeni maailmaan on opettanut paljon asioita ihmisestä.

Retkeni maailmaan ei ollut mikään filosofinen itsensä etsimisleikki vaan täynnä eksytystä ja syntiä.  Jumalasta erossa olemista ja lopuksi kuilun partaalla olemista. Jumala salli tuon kaiken tapahtua, että voisin käsittää miten hyvä hän on. Koko ajan hän tahtoi minua takaisin. Voin kuvitella miten hän suri, sitä kun rämmin maailman sotkuisissa soissa yritäessäni etsiä muiden ihmisten hyväksyntää.

Jokainen meistä tahtoo tulla hyväksytyksi. Yritämme miellyttää ihmisiä menemällä mukaan kaikkeen mahdolliseen, joka antaisi paremman kuvan itsestämme. Alamme laskelmoida ja suunnitella, miten näyttäisimme paremmalta. Lähdemme mukaan  kaikkeen mikä vähänkin nostaisi arvoamme korkeammalle toisten silmissä. Lupaudumme tehtäviin joihin meillä ei ole resursseja, saatikaan sitten siunaus.  Osoitamme rakkautta vain, silloin kun se palvelee omaa etua.

On vaikea lähteä seuraaman Jeesusta kun on niin paljon pelissä. On vaikea luopua vanhoista tavoista vaikka tietää niiden olevan haitaksi itselle ja läheisille. On helpompi sanoa etten tarvitse Jeesusta vaikka tietää että se ei ole totta.

Seurakunnan yhteyteen palaaminen työikäisenä on Suomessa vaikeaa, ainakin pienillä paikkakunnilla.  Seurakunnasta puuttuu yhteisö joka ottaisi avosylin vastaa palaajan. Meille suomalaisille kohtaaminen on vaikeaa.

Mutta miksi Nuoriseurakunta on monilla paikkakunnilla vireä. Mitä sielä tehdään oikein.20120923_215714

Avain sana on yhdessä tekeminen ja vastuun jakaminen. Suomalainen nuoriseurakunta toimii kuin alkuseurakunta. Nuoriso-ohjaajilla on luontainen kyky tehdä asioita oikein. Ohjaajat jakavat vastuuta jokaiselle kykyjen mukaan. Leireillä on isosia joilla on omat tehtävänsä. Työntekijä on organisaattori, paimen joka johtaa laumaa. Nykynuorisotyö seuraa aikaansa mutta ei tingi Raamatun sanasta.

Uusista seurakunnista, joita syntyy koko ajan lisää, löytyy samanlaisia piirteitä. Organisaatio on kevyt ja kaikki osallistuvat jollain tavalla toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen. Tällaisessa seurakunnassa ei ole yhtään esiintyjää vaan kaikki osallistuvat yhdessä Jumalan ylistämiseen ja toisten palvelemiseen. Jokaisella on jotain tuotavaa yhteiseen kokoontumiseen.

Nyt kun Jumala kutsuu nykyistä sukupolvea takaisin yhteyteensä asettaa se meille uskoville muutamia reunaehtoja.  Se miten me olemme rakentaneet oman hengellisen yhteisömme ei välttämättä avaudukkaan ihmiselle, joka tulee maailman humusta mukaan seurakuntaan. Meidän on löydettävä yhteinen kieli, jota maailma ymmärtää.

Jeesus meni maailmaa. Hän ei mukautunut sen menoon vaan jätti siihen joka kerran pysyvän jäljen itsestään. Maailma ei ole muuttunut ja Jeesuskin elää yhä. Nyt hän tarvitsee meitä päästäkseen kaduille ja aitovierille. Me voimme piirtää maailman jäljen Jeesuksen tavoin. Jälki kertoo, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle.

Ai niin se kysymys sielä portilla. Eiköhän sielä kysytä suhdettamme Jeesukseen, Elävän Jumalan, elävään poikaan…


by 1 kommentti

Uneksuntaa

Ihme hommaa tämä kesälomalla nukkuminen, kun vähän väliä joutuu kirjoittelemaan aamulla siitä mitä on yön aikana tapahtunut. Sen ymmärtäisi jos lomalainen on aamulla unohtanut yölliset seikkailunsa mutta tämä alkaa olla jo naurettavaa.

No ei sentään naurettavaa, mutta vaikuttaa siltä, että kun en päivällä jaksa keskittyä Jumalan äänen kuulemiselle, puhuu Hän sitten yöllä.

Kesällä ope ja talvella sisävesilaivan kippari!

Unelma duuni! Kesällä ope ja talvella sisävesilaivan kippari!

En tiedä miten muodikasta on nykypäivänä puhua kutsumuksesta, mutta minulle henkilökohtaisesti se on tärkeä aihe. Itse toimin perinteisesti kutsumusammattina pidetyllä alalla ja olen jopa harkinnut hankkivani talveksi toisen vastaavan  kutsumusviran sisävesilaivan kapteenina, jolloin kutsumukseni olisi täydellinen. Mutta se jäänee haaveeksi ja minun on palattava opettajanpöytäni ääreen parin viikon kuluttua.

Mutta vakavasti puhuen vaikka opettajana koen oikeasti kutsumusta tehdä töitä lasten parissa ja opettaa heitä, vielä voimakkaampi kutsumus vetää minua toimimaan oman seurakuntani mukana ja palvelemaan siellä. Nämä kaksi kutsumusta eivät tosin kilpaile keskenään.

Oma kokemukseni on että lapset ovat opettaneet minulle enemmän aidosta uskosta kuin mitä minä ikinä osaisin opettaa siinä heitä.

Muistan kahden 12-vuotiaan tytön keskustelun historian oppitunnin jälkeen. Tunnilla oli puhuttu muistaakseni sodasta. He keskustelivat siitä miksi Jumala sallii  sodat ja kärsimyksen kun hän on kerta Jumalalta. Toisen tytön vastaus syöpyi mieleeni. -No siksi koska Jumala teki ihmisestä oman kuvansa. Ihminen on vapaa valitsemaan tekeekö hyvää tai pahaa.  Jos ihminen ei voisi valita ja olla vapaa, ei se voi olla silloin Jumalan kuvakaan.

En jäänyt kuuntelemaan miten juttu jatkui tai miten tyttö oli päätynyt tähän määritelmään mutta itseeni tuo juttu kolahti.

Ja mitäs sanotte tästä  9-vuotiaan pojan pohdiskelusta erään maanantaisen matikan tunnin alussa. Poika kertoi minulle edellisen illan vatsavaivostaan, mahaa oli poltellut ja pistänyt koko illan, pahinta oli että iltapalalla oli pannareita tiedossa ja niitä ei kipeenä pystyisi syömään. Pojan ilme oli veikeä kun hän jatkoi juttua, Hän sanoi jutelleensa mahalle ja sanonut että, parane maha! Kysyin että no paraniko se, johon poika vastasi hieman ihmeissään, että tietysti parani! Kiinnostuin pojan jutusta sen verran ja kysyin, että mitä  ajattelit kun komensit mahaasi ja yllätyin kun hän totesi yks kantaan, että Jumalaa. Pojan koti ei ollut millään tapaa uskonnollinen.  Jatko tilanteessa poika yllätti uudelleen kun kerroin hakeneeni samana aamuna terveydenhoitajalta flunssapiikin etten sairastuisi influessaan. Poika ihmetteli että mikset sitten vain pyydä Jumalata ettet tuu kipeeksi. Se jos mikään osui herkkään kohtaan!  Vuotta myöhemmin samainen poika sanoi rukoilleensa Jumalalta mopoa, mutta ei uskonut sitä saavansa koska se ei kuulemma ollut niin tarpeellinen. Tämä veijari oli luokan vilkkaimpia sällejä mutta ehdottoman oikeudenmukainen ja reilu kaveri kaikkia kohtaan.

Mutta se tämän aamun uni ei liittynyt työhön vaan siihen mitä me omassa seurakunnassamme  maallikko porukalla teemme ja suunnittelemme. En aivan tarkkaan muista unen kulkua mutta siinä me pienellä porukalla päätimme pitää messun ihan tuosta vain ja pian istuimme jonkin vanhan kirkon penkissä. Messun saarnassa pyydettiin Pyhää Henkeä tulemaan ja muistan kun saarnan pitäjän silmät täyttyivät samalla tavalla kyynelistä kuin omani ja tunsin miten Pyhä Henki täytti minut niin että vapisin kauttaaltaan. Uni jatkui sillä, että tuo parin kolmenkymmenen hengen joukko päätti jatkaa seurakunnassa yhdessä kokoontumisia. Se koostui eri ihmisistä kuin millä tavallisesti mietimme ja suunnittelemme tulevaa. Hassu yksityiskohta unesta jäi mieleeni. Keräsimme myös kolehtia ja minulla oli vain 50 senttiä taskussa. Hieman häpeillen vein sen seinässä olevaan litteään seurakunnan keräyslippaaseen koska eihän meillä ollut mahdollisuutta kerätä oikeaa kolehtia epävirallisessa messussamme, vaan kerätty raha kuului kirkolle! Liekö missään vanhan kirkon seinässä edes moista valkoista lipasta, en tiedä.

Uneni oli vahvistus sille kutsulle jonka koen tärkeänä eli oman paikkakunnan luterilaisen seurakunnan piirissä toimiminen. Voisin vallan hyvin siirtyä johonkin toiseen seurakuntayhteyteen, jossa olisi enemmän samanikäisiä ihmisiä ja ehkä vilkkaampaa toimintaa. Varmasti oma seurakuntani pärjäsi vallan hyvin ilman meidän perhettäkin, mutta se ei olisi Jumalan tahdon mukaista. Minulle seurakunta on Kristuksen ruumis jossa ei kuitenkaan jäsenkortti ratkaise vaan usko.

Minua Jumala kutsuu omalla panoksellani rakentamaan seurakuntaa, jolla on mahdollisuus kutsua seurakuntansa jäseniä takaisin Jumalan yhteyteen. Se tarkoittaa sitä, että elän oman seurakuntani asettamien ”reunaehtojen” mukaan. Tuo yöllinen messu oli viesti minulle Jumalalta. Siinä Jumala sanoo minulle, että Minä, Jumala voin toimia milloin vain jos te yhdessä pyydätte sitä! Minun Pyhä Henkeni on läsnä sielä missä vain tahdotte!  Ei ole tärkeää keiden kanssa toimit vaan se että toimitte kun siihen mahdollisuus tulee!

Olisi hyvä jos seurakunnissa olisi mahdollisuus maallikoiden toimia  oman kutsunsa mukaan. Tärkeää olisi myös hengellisen opetuksen lisääminen työikäisille. Se on haaste johon tarvitaan maallikoita, sillä työntekijä resurssit pienissä seurakunnissa ja missä tahansa seurakunnissa ovat rajalliset. Vaatii uskallusta seurakunnan johdolta antaa vastuuta tavallisille seurakunnan rivijäsenille. Innostaisin jokaista etsimään omaa kutsumustaan seurakuntalaisena. Se on aluksi raskasta mutta Jumala siunaa sitä kautta ihmistä ja kutsusta tulee ennen pitkää elinehto!


by 2 kommenttia

Varavarjo

laskuvarjo

Yhteiskuntamme on täynnä erilaisia turvaverkkoja ja verkostoja. Ne ovat tuikitarpeellisia ja tärkeitä meitä kaikkia ajatellen. Opettajana olen kokenut parhaana lasten ongelmia käsitellessämme ratkaisukeskeisen psykologian. Syiden pohtimisen tilasta siinä  keskitytään usein tulevaisuuteen ja mietitään ensin lyhyellä tähtäimellä ja myöhemmin pitkällä tähtäimellä ratkaisuja ja toimintamalleja, joilla ongelmia voidaan poistaa ja torjua. Kodin syyllistämisen sijaan keskitytään auttamaan ja etsimään tietä ulos ongelmista.

Seurakunnan tulisi olla yhteisö, jolla on kyky ratkaista yksilön ja yhteisön ongelmia. Se ei tee siitä irrallista toimijaa suhteessa yhteiskunnan muihin tukiverkoistoihin, mutta maailmankatsomuksellisesti sen tulisi olla kaiken pohjalla ja myös pinnalla. Sanon näin siksi koska se on mielestäni Raamatun antama standardi seurakunnalle.

Peruslähtökohtana on Jeesuksen käsky opetuslapseuttaa ihmisiä ja opettaa, että Jumalanvaltakunta on tullut lähelle. Se mitä tulisi tavoitella on missionäärisyys. Missionäärisyys on mahdollista vain jos takana on toimiva, dynaaminen seurakunta, jonka jäsenet tavoittelevat Jeesuksen kaltaisuutta. Ajatus on kova nopeasti tarkasteltuna, mutta paino on sanalla tavoitella. Tähän liittyy paradoksi sillä tuo tavoittelu lähtee liikkeelle levosta  ja rauhasta Jumalan läsnäolossa. Kaikki kumpuaa evankeliumin ytimestä, armosta!

Minusta tuntuu että nykypäivän länsimainen kirkko toimii eri tavalla.

Jos ajattelemme laskuvarjohyppääjää. Hänellä on käytössään kaksi varjoa. Iso päävarjo ja sitten varavarjo jos jokin menee pieleen. Varjojahan on monenlaisia mutta oletetaan että päävarjoa voi ohjata, kun taas varavarjo on vaatimattomampi ja sen tarkoitus on vain tuoda hyppääjä turvallisesti alas. Hyppäämisellä on harrastajille funktio ja se ei ole pelkkää putoamista vaan kokonainen suoritus, jossa on mahdollista myös epäonnistua ja jäädä pelkän varavarjon varaan. Usemmiten varavarjo toimii ja on harvinaista että myös se pettää. Kukaan ei kuitenkaan hyppää käyttääkseen ainoastaan varavarjoa.

Jos nyt sitten harrastetaan hieman köyhänmiehen teologiaa. Seurakunnan varustamista voisi verrata laskuvarjohyppyyn. Se vaatii uskallusta ja uskoa, uskoa siihen että varjo ja varusteet toimivat. Kukaan ei kuitenkaan hyppää pelkällä varavarjolla tai olettaen että vain varavarjo toimii vaan kaikki asiat tehdään niin hyvin että päävarjo varmasti toimii.  Ilman varjoa hyppääminen on mahdotonta. Armo toimii varjona, joka tuo meidät turvallisesti alas. Päävarjon toimiminen mahdollistaa kaiken sen mitä on tarkoitus seurakunnassa tehdä. Armo tuottaa riemun ja ilon koska olemme pelastettuja ja Jumalan lapsia. Armon varassa saamme olla ja toimia Jeesuksen opetuslapsina ja omistaa hänen auktoriteettinsa. Ja vaikka joku menisikin pieleen meillä on vielä varavarjo jos vain käytämme sitä. Se on sitä samaa armoa, joka vie perille!

Mutta minulla on sellainen olo, että kirkoissamme kerrotaan vain siitä varavarjosta, jonka varassa voi vain roikkua. Joskus tuntuu,että tuo varjo on jäänyt vielä kiinnittämättä ja siinä roikutaan kiinni käsin. Noinkohan  siitä jaksetaan pitää loppuun saakka kiinni. Varavarjo tuo perille mutta kaikki riemu ja osallisuus jää kokematta.

No vertauksessa on puutteensa, mutta jos tarkastelee samaa asiaa englannin kielen kautta asia voi aueta helpommin. Mercy ja grace, molemmat tarkoittavat armoa, mutta raamatussa käytetään sanaa grace, se on siunaavaa armoa ei pelkästään armoa (mercy) joka saadaan kun vapaudutaan kuolemantuomiosta.


by 4 kommenttia

Hengellinen nysväys tympii

En ala otsikkoa analysoimaan sen tarkemmin vaan mietin mieluumin nysväämisen vastakohtia. Sitä mitä on sen tien kulkeminen johon Kristus meidät kutsuu.

Ensimmäinen asia on Kutsu. Kutsu Jumalan kasvojen eteen, tekemään parannusta ja saamaan lääkettä haavoihin, joita matkan varrella on saatu. Kuuntelemaan mitä Jumala tahtoo, mitä hän tarjoaa lapsilleen ja ennen kaikkea millaisen Kutsumuksen hän antaa. Jumalan valtakunnassa on töitä kaikille.

ImageTämän tien kulkeminen on dynaamista eteenpäin menemistä.Tältä tieltä heikko ja rikkinäinen ihminen löytää lohdutuksen ja uuden voiman elämäänsä. Lähellä olevan seurakunnan pitäsi tarjota todellisia rinnalla kulkijoita, samanlaisia heikkoja ihmisiä. Pyhä Henki resonoi ihmisen Hengen kanssa ja nostaa hänet arjen, oman ruumiin ja sielun vaivojen yläpuolelle, kiinni siihen näkyyn joka avautuu Jumalan valtakunnasta.

Raamattu opettaa, että seurakunta näkyy ja kuuluu. Se toisaalta avaa rohkeasti ovensa ja sylinsä sisään tulijalle, mutta menee myös ulos maailmaan ja julistaa Jumalan valtakunnan tulleen lähelle. Niin lähelle että jokaisella kuulijalla on matkaa sinne tasan yksi askel. Seurakunnan pitää mennä sinne missä ihmiset ovat. Maailma pitää heistä lujasti kiinni ja on turha kuvitella että he itse osaisivat tulla paikalle. He eivät tunne todellista Jumalaa eiväkä siksi osaa kaivata häntä. Siltä jumalalta, jonka he tuntevat, puuttu näytöt, se on kuin kultainen vasikka, jota on turvallista palvoa ja jolta voi anoa pelkäämättä, että se myös kuulisi oikeasti rukoukset. Mietikkääpä, kun Jumala vastaa rukoukseen se yleensä ravistelee rukoilijan hereille! Kun Jumala parantaa, mikään ei ole sen jälkeen entisellään! Onko siis turvallisempaa nysvätä aloillaan ja sanoa: -Ihmeiden aika on jo ohi!

Jeesus itse kävi Temppelissä ja sen jälkeen hän lähti ihmisten luo. Jokainen kohtaaminen oli erilainen ja ainutlaatuinen. Hän kulki Hengen johdatuksessa. Me olemme maailmassa Kristuksen ruumis ja Pää tuolla taivaassa odottaa, että ruumis toimisi. Pyhä Henki on annettu meille, jotta ruumis olisi hengissä, hermotus pelaisi ja refleksit olisivat kunnossa. Jumalan taivaallisen Isän Henki  on valmiina opastamaan meitä jos vain uskallamme ottaa kutsu vastaan.

Lopetetaan tämä nysvääminen ja maailman äänien kuunteleminen. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu, mutta taivaallisen sateen ääni ja tuoksu tuntuu jo!