Blogitaivas

On kirkas valo.

Jos otan valokuvan niin, että valo on taustalla, kohteesta tulee  musta.

Jos otan kuvan niin että olen kohteen ja valon välissä, oma varjoni latistaa kohteen yksityiskohdat.

Entäpäs jos otankin kuvan niin, että kirkas valo paistaa kohteen läpi? Silloin yksityiskohdat tulevat esiin.

On kirkas Valo.

Minkälaisia yksityiskohtia minusta tulee esiin?

On kirkas Valo.

Minulla on lupa päästää valo lävitseni ilahduttamaan ja auttamaan muita ihmisiä.

* * *

”Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.” (1.Joh.1:5)

Isä Poika ja Pyhä Henki, luominen ja pelastussuunnitelma, syntiongelman ratkaisu, Jumalan ja ihmisen välinen suhde … Kukapa kuvittelisi osaavansa nämä aihepiirit pukea ymmärrettävään asuun ja jokseenkin yhtenäisenä kokonaisuutena. En minä ainakaan, mutta yritettävä on kun tuli luvattua. Toki näistä on kirjoitettu kautta ihmiskunnan historian, taitava löytää kyllä tekstejä. Tässä nyt on jotain matkalla omaan ajatteluun tarttunutta.

Luomiskertomuksen alkulehdiltä Jumala on keskusteleva ja monikossa puhuva. ”Tehkäämme ihminen…” (Jos lukeudut niihin jotka saavat luomisajattelusta lukot kiinni, toivon että voisit nähdä ajatuksen painopisteen siinä että tarkoitus on puhua kolminaisesta Jumalasta eikä nostattaa poteroasetelmia maailman synnystä.) Eli voi ihan hyvällä mielellä ajatella Jumalan olleen jo luomisesta kolminaisuudessaan läsnä. Isä, Poika ja Pyhä Henki siellä kommunikoivat ja tekivät yhdessä. ”…ja kaikki oli hyvää”

Uskon että pelastussuunnitelman suunnitelmat hahmoteltiin hyvin varhain. Asioita sattui ja tapahtui nopeassa tahdissa, ihminen karkotettiin paratiisista omaksi parhaakseen, sillä elämän puusta syöminen hyvän ja pahan tiedon puusta syömisen jälkeen yhdistettynä valehtelevan käärmeen kuunteluun olisi varmaankin johtanut seurauksiin, joita ihminen ei kyennyt käsittelemään.

Jeesuksen syntymän aikoihin kansalla oli vakiintuneet käytännöt hoitaa omaatuntoaan ja jumalasuhdettaan. Jeesus tuli täyttämään ne. Se mitä Jeesus edusti oli ennenkuulumatonta. Hän ravisteli kaikkia ihmisten valtarakennelmien pönkityksiä. Kuten ylimääräisten rahojen nyhtämistä, joita uskonnollinen eliitti harrasti köyhempien uhraamaan tulleiden kustannuksella temppelin esipihalla. Hän haastoi tuomitsijat tutkimaan omaa sydäntään ja heittämään ensimmäisen kiven, jos kokivat olevansa virheettömiä.

Miksi kristinuskoon sisältyy olennaisimpana osana Jeesuksen kidutus ja häpäisy ristillä? Millainen Isä Jumala sallii sen? Sellainen Jumala joka on kolminaisuudessaan itse kärsinyt tuon tuskan, sellainen Isä joka on kysynyt Pojaltaan: ”Suostutko”. Jeesuksesta ei voitaisi sanoa hänen käyneen läpi kaikki koettelemukset mitä ihmisen osalle voi tulla, jollei hän Getsemanessa olisi sanonut: ”Isä ota tämä malja minulta pois”. Lopulta hän vastasi: ”Tapahtukoon minulle niin kuin sinä tahdot.”

Mutta miksi ylipäätään koko kidutus? Osin siksi että Jeesuksen kuolemassa pahuus tyhjensi koko vihansa vimman Jeesuksen pilkkaamiseen, osin siksi että mikään ihmiskunnan tekemä pahuus ei ylitä sitä mikä tuli Jeesuksen osalle. Kuolema ei kuitenkaan pitänyt Jeesusta otteessaan. Pyhä Henki nosti hänet kuolleista. Se on ihme. Minä uskon tähän aivan täysillä. Todennäköisyys ruumiin varastamisesta, pelokkaiden opetuslasten rohkaistumisesta ihan tuosta vain omalla oivalluksellaan on liian paljon heikompi kuin ylösnousemuksen ihme, joka oli osa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen pelastussuunnitelmaa.

Jos Jeesus on siis kantanut harteillaan synnin pahuuden, vihollisuuden arvaamattomuuden, niin miksi meille ei kelpaisi olla Jeesuksen ystävä. Torjuntaa säestää pelon reunustama huonetaulu, joka sanoo, etten ole koskaan tehnyt mitään väärää. Enkä myös näin ollen tarvitse ketään rikkomusten sovittajaa. Koska eihän jumalaakaan lopulta ole. Jos olisi, olisi hän kuitenkin julma ja epäoikeudenmukainen. Huh kuinka kylmältä kaikuvat tällaiset johtopäätökset.

Jumalan olemassaolo lukeutuu näkymättömiin asioihin. Kuten ihmissydämen luotaamattomat reitit. Jeesuksessa Jumala oli näkyvä. Poistuessaan hän lupasi meille puolustajaksi Pyhän Hengen. Pyhä Henki ohjaa meitä kaikkeen hyvyyteen. Jos haluamme.

Saanen vielä muistuttaa että tutustuminen Jeesukseen tässä maanpäällisessä elämässä tarkoittaa iankaikkista ystävyyttä hänen kanssaan. Isä, Poika ja Pyhä Henki haluaa antaa jokaiselle mahdollisuuden kuulua ihmeelliseen perhepiiriin, jossa säteilee ilo, rakkaus ja armo.

”Syntiä ei ole” Tämä on yksi herra Dawkinsin ajattelun kiteymistä. Hän on myös käsitellyt aihetta Jumalharha. Sinänsä paradoksaalista, että innossaan pyyhkiä pois Jumalan olemassaolo, Dawkins ei kuitenkaan ole voinut välttyä olemasta jumalakaipuun kohteena. Ei sen kummemmin kuin kukaan muukaan johtohahmo, hän ei ole säästynyt olemasta liki jumalan asemassa joidenkin seuraajiensa sydämissä. Ateismi on vakuuttuneisuudessaan niin vahva, että se täyttää uskonnon tunnusmerkit. Jumalaa ei ole. Tämä on uskonasia, sillä väitettä ei pysty tyhjentävästi todistamaan.

Synti ja häpeä. Sanapari, joka on ollut arkisten puheenparsien vakiotavaraa. Johan se on synti ja häpeä jollet nyt istu kunnolla ja keskity… synti ja häpeä jollet syö ruokaasi kuin muut. Sanaparia synti ja häpeä on käytetty kasvatuksen ojennuskeppinä. Joihinkin se on uponnut tiukemmin ja syvemmin, toisiin kuin vesi hanhen selästä soljuen. Monille sanaparista on tullut myös jumalakuvan mittari.

Millä termillä lopulta lohduttomasta erosta Jumalasta sitten voisi puhua? Mikä alkuun maistuu hyvältä ja näyttää vain houkuttelevimmat puolensa, kääntyy karvaaksi ja haitalliseksi. Valinnanvapaus näyttää haavoittavat puolensa. Jumalan haluaa tähän puuttua, koska hänen tahtonsa ihmistä kohtaan on hyvä. Jumalan olemus isänä on sanoinkuvaamattoman hyvä ja ihmisen parasta ajatteleva. Hyvä isä välittää mitä lapselle tapahtuu. Siksi hän sanoo säännöllisesti ei. Lapsi haluaa kaikkea ja säntää usein vaaraan. Tyhmä isä katsoo vain vierestä tai ei katso lainkaan. Hyvä isä katsoo kohti, näkee lapsensa sydämeen, näkee riskit, välittää ja antaa ohjeita. Tiukimmassa äkkitilanteessa hän sanoo nopeasti ja ehdottomasti ei. Mutta usein me emme välitä, emme tunnista, emmekä kuule.

Nykypäivän kristillisyydessä on vivahteita ja suuntauksia, jotka haluavat olla sumuttamassa ja muuttamassa sitä mitä Jumalan Sana sanoo, vaikka Sana on hyvän elämän ohjenuora. Johtunee osin siitä, että meillä jokaisella lienee taipumus määrittää maailmamme sen mukaan mitä sisäinen puolustusasianajaja sanoo. Jokainen haluaa olla sielulleen lempeä ja tarpeellista se onkin, mutta ei niin että tulee siinä sivussa nieltyä haitallisia valheita. Omien väärien tekojen ja sanojen kääntäminen hyväksi ei lopulta palvele ketään.

Jos kristityllä on vimma muuttaa Jumalan Sanan viesti toiseksi, kuin mitä sen kokonaisilmoitus on, herää kysymys onko ydin sittenkin jäänyt hämärään ja kokematta. Jumalan viesti maailmalle on rakkaus, armo ja anteeksianto. Jos minun jumalani ei anna anteeksi asioita, jotka rehellisesti tuon päivänvaloon (ei vaadi välttämättä selontekoa ihmisten edessä, Jumala riittää) , hän ei ole hyvä Jumala josta raamattu puhuu. Omatekoiseksi lukittu jumalakuva on aina kapeampi kuin elävän Jumalan armo. Jos meillä siis on mittaamattomasti rakastava Jumala, niin miksi valehdella hänelle, peitellä ja käännellä virheitään muuksi. Miksi väistellä ja olla oma jumalansa? Voisiko opetella luottamaan Jumalaan jonka näkökyky ja osaaminen aina ja lopulta ylittää ihmisen kyvyt.

Kun Jumala kerran on näin näppärä, hän keksi jo aikojen alusta pelastussuunnitelman. Hän arvatenkin tiesi ettei ihminen selviä omien erehdystensä kanssa ilman väliintuloa. Hän antoi omilleen ohjenuoria ja sääntöjä, joiden avulla oli tarkoitus selvitä ympäröivässä maailmassa, mutta ennen kaikkea pysyä lähellä Jumalaa, missä on kaiken elämän lähde. Hänen omansa eivät tästä selvinneet joutumatta kohtaamaan oman riittämättömyytensä. Tekisi mieleni sanoa, että me emme selvinneet. Koska ihmiskunta on ollut monilta peruspiirteiltään sama aikojen alusta eikä yksikään sukupolvi tähän mennessä ole ollut kirkkaampi kuin edellinen.

Jumala kaikessa kekseliäisyydessään teki aukottoman pelastussuunnitelman, jonka hän päätti hoitaa perhepiirissä. Mutta koska teksti jo venähti, täytynee kirjoittaa asiasta erikseen.

Kirjoitan tekstiä josta minulla on vain jokin osa siitä sisimmässäni, jokin hapuilu, mutta en voi pidättääkään. Olen lukenut pääsiäisen tekstiä ja ollut tänään myös ehtoollisella. Olen jo jonkin aikaa miettinyt Jeesuksen viimeisen aterian tapahtumia. Minua järkyttää kun Jeesus ottaa leivän, siunaten ja murtaen tarjoaa sen lähimmilleen. Mietin, saattoivatko opetuslapset mitenkään ymmärtää mitä siinä tapahtuu todellisesti ja ikuisesti, mikä heitä odottaa sekä hyvässä että pahassa. Raamatun tekstin mukaan eivät.

Jeesus ottaa myös viinimaljan, kiittää Jumalaa ja sanoo: ”Juokaa tästä, te kaikki, tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi..”. Paljon muutakin syvällistä hän sanoo  ainoastaan  henkilökohtaisesti tietäen ja ymmärtäen mitä sanomansa sisältää.

Itse koen tuossa leivän murtamisessa ja jakamisessa myös sen tulevan kärsimyksen tietoisuuden, johon opetuslapset joutuvat osallisiksi Jeesuksesta todistaessaan. Sanoohan Jeesus Johanneksen evankeliumissa senkin ettei palvelija ole herraansa suurempi.

Kun Jumalaan uskovat, Jeesusta seuraamaan lähtevät, joutuvat kärsimysten murtamiksi tahtoisin sanoa että siinä on se murrettu leipä myös. Jumala ei tahtonut kärsimystä ihmisten elämään, tähän maailmaan se tuli ihmisen lankeemuksen myötä. Kärsimykselle on arveluttavaa antaa merkitystä, mutta minä olen kokenut että kristitylle kärsimys voi joskus olla ymmärrystä avaava. Kun kristityllä on oikea ja elävä suhde Jumalaan vastoinkäymiset ja elämän kivut voivat kasvattaa hänessä Hengen Hedelmää.
Elämä on opettanut että kaikilla ihmisillä on omat kipunsa, se murrettu leipä. Olisiko meillä niin ikävä Jeesusta, olisiko taivaskaipuuta ellemme joutuisi mahdottoman eteen, sellaisen jossa vain Jumala voi auttaa?

Niin kovin käytetyltä kuin sanonta:” Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat” onkin, minä uskon siihen. Kaikkein kiivaimmassa ahdistuksessa se lohduttaa.. Mitä murretumpi Jumalan edessä olen sen rakkaampi Herra on minulle – ja minäkin hänelle? Sillä silloin saan olla sylihoidossa ja rakkaus, joka on suurempi kuin osaan edes kuvitella, kietoo minut hellyyteensä ja saan levätä.

Jo Jesaja luvussa 42 puhuu ihanasti Jeesuksesta, tulevasta Messiaasta millainen hän on:” … Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta. Hän levittää oikeutta uskollisesti. Hän itse ei sammu eikä murru, kunnes on saattanut oikeuden maanpäälle ja merensaaret odottavat hänen opetustansa……Minä Herra, olen vanhurskaudessa kutsunut sinut, olen tarttunut sinun käteesi varjellut sinut kansalleni liitoksi, pakanoille valkeudeksi, avaamaan sokeat silmät, päästämään sidotut vankeudesta, pimeydessä istuvat vankihuoneesta.”

On luvattu myös rautasalvojen ja vaskiovien avautuvan. Kaiken sen murtuvan joka murrettuja raskauttaa. Se tapahtuu kyllä, mutta millaisia ihmisiä ja kristittyjä me olisimme jos kokisimme vain maallista menestymistä emmekä koskaan murtuisi Jumalan ja Vapahtajamme hyviin käsiin? Osaisimmeko kantaa toistemme kuormia?  Matteuskin, Jesajaa lainaten, kirjoittaa Herran palvelijasta:” Katso minun palvelijani, jonka olen valinnut, minun rakkaani, johon olen mieltynyt. Minä lasken henkeni hänen ylleen, ja Hän julistaa kansoille oikeuden…Murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä Hän ei sammuta, Hän on saattava oikeuden voittoon.”(12:18-20)

Kärsimys, murrettuna oleminen, on juuri sitä mitä nuo sanat pitävätkin sisällään, ei niitä kukaan toivo, mutta oikealla mielenlaadulla ne Jumalalta tulleina (kuten Jobkin on todistanut) saattavat saada aikaan ihmeen. Joten, kun meitä murretaan, voimmeko laulaa kiitosvirren niin kuin jotkut opetuslapsista vankeudessaan ja kivuissaan?

Kun sinuun sattuu Jeesus itkee ja Jumala kärsii kanssasi. Pyhä Henki on hiljaisena vierelläsi lohduttajana. Voisin kyllä kertoa sinulle erään näyn jonka itse kerran sain ollessani täydellisessä umpikujassa, pitkässä ja toivottomassa. Jumalan armosta näky oli niin todellinen että se on antanut voimaa vuosikymmenien ajan.-  Ehkä on parempi että Herra antaa sinulle aivan oman näyn/ymmärryksen tilanteeseesi, sellaisen joka on sinua varten ja todistaa Hänen rakkaudestaan tuskaasi kohtaan paremmin kuin mikään muu.

Niilo Rauhalalla on aiheeseeni sopiva valtava runo. Se on pitkä, en sitä tähän kokonaan laita, mutta se löytyy kirjastaan ”Lähellä pyhää aamua” Runon nimi on Särjettyä ruokoa hän ei muserra. Pieni otos siitä tähän.

Olen ruoko vain/ ja tällä rannalla tappioita koetaan,/ kiusausten ja epäilysten jaloissa/ minä aamut kohtaan/ ja illan ulapoiden edessä/ on sydämeni malja tyhjä./ Minä särkynyt olen/ mutta särjetylle ruoólle Sinä Jumala/ puhut hiljaa./ Aamutuulen herätessä lähellä/ ja iltaisin sydämen maljan tyhjyyden yli/ Sinä Jumala, vastaat minulle:
”Minä ruokoa särjettyä/en koskaan muserra, en/. Minä niin kuin silmääni omaa/ sitä tuholta varjelen./ Minuun aina kuin kallion rintaan/ joka ruoko nojata saa,/ minä haavat voimalla täytän/ – ja hallitsen ulappaa!”

Ps.121

Kukkien kuolla.
Luomakunnan valmistautua talveen.
Ihmisten sopeutua uuteen joka koskettaa kaikkea mitä maa päällään kantaa. Ahdistus, hämmennys, turvattomuus, epätietoisuus, kaaos päivien sanoina, otsikkoina ja todellisuutena.

Mutta. Aika on myös –
Sanan ja psalmien.

”Kuin paimenen teltta, minun majani puretaan ja viedään pois. Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan, ja nyt minut leikataan loimilangoista irti. Koko päiväksi sinä jätit minut yksin yöhön saakka. Aamuun mennessä ovat voimani lopussa. Kuin leijona raatelisi minut, ruhjoisi kaikki luuni….. – Minun ääneni vinkuu kuin tervapääskyn ääni, kyyhkysen tavoin minä valitan ja vaikerran. minun silmäni väsyivät tähytessään korkeuteen.
Herra minä olen ahdingossa, auta minut siitä!”…….

Herra, minun sydämeni elää sinulle, anna rauha hengelleni, vahvista minua, tee minut terveeksi. Silloin kaikki se, mikä oli katkeraa, kääntyy parhaakseni. Sinä pelastat minut kuoleman kuilusta. Selkäsi taakse sinä heität kaikki minun syntini!”

Eräänä aamuna varhain olit luonani. Herätessäni en tuntenutkaan kipua, en hätää, en huolta. Olit kietonut minut pehmeään hyvyyteesi ja sanoinkuvaamattomaan lempeyteesi, kuin pilveen. Heräsin hymy kasvoillani ja odotin. Et ollut siinä ensimmäistä kertaa. Sinä Herrani ja Vapahtajani. Sinä ihanista ihanin, lohduttajista ja rohkaisijoista parhain ja täydellisistä täydellisin puhuit sisimpääni, tietoisuuteeni sanat:” Älä pelkää!” Hymyilimme ja minä vastasin:” En minä pelkää, olet kanssani, olen valmis”. Viivyit läsnäolossani ja erkanit hitaasti, vielä kerran vahvistaen sanasi:” Älä pelkää”!

”Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot! Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin, minun sydämeni ja ruumiini pyrkii riemuiten elävää Jumalaa kohti. Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon hän poikasensa laskee: Sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja minun Jumalani”!

Minulla, siis minullakin, olisi syytä paljoonkin pelkoon tulevaisuuteni suhteen laaja alaisesti, sen tarkemmin luettelematta, mutta sisimmässäni on tyyni rauha jossa vahvana pysyvät sanat:” Älä pelkää!” – Ja kokemus ylimaallisen läsnäolosta. Minä vain totean tämän välittämättä siitä kuinka todellista se jonkin toisen mielestä on, se ei todellisuuttani kaada. Minä totisesti tiedän että Hän, Jeesus elää, Jumala On ja Pyhä Henki auttaa ja lohduttaa sanomattomin huokauksin minua – minuakin heikkoudessani.

”Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ. Tule aamuin ja illoin varhain, tule vielä kun joutuu yö, tule vielä kun joutuu yö.
Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan, pysy luonani ainiaan!”

”Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa!”

”Sillä minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä. Ja sitten kukuin tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan!!! Hänet minä olen näkevä apunani, minun silmäni saavat nähdä hänet – eikä vieraana!”

Kiitos Kaikkivaltiaalle ja armolliselle Jumalalle, ylistetty olkoon HÄN!

(Raamatun kohdat: Jesaja 38:12-14 ja 16-17  Ps. 84:2-4….13 v.38   Job. 19:25-27 ja virsi 548)

Vieressäni kirkossa istui pari opiskelijaa. Tyttö ja poika. No, pikemminkin nuori nainen ja nuori mies. Tyttö piti pojan kättä kädessään ja silitti tämän rannetta peukalollaan. Seurustelivat, koska sormuksia ei näkynyt.

Häkellyin. Haikeuduin. Mieleni käväisi jossain menneisyydessä.

Ja samassa huomasin pojan ranteessa ison mustan kellon. Kellon numerot olivat ylösalaisin.

Kello käy!
Käy koko ajan!
Ihan koko ajan ja vain yhteen suuntaan.

Vastahan minä olin nuori ja kävin muutaman kerran myös tässä samassa pienessä kirkossa. Saatoin jopa istua käsi kädessä. Vastahan…

Juuri kun ajan kuluminen oli saada minusta voiton, tyttö ujutti toisen kätensä ruskean neuleensa hihaan. Hihalla hän puhdisti ison mustan kellon lasin.

Sitten tyttö ja poika ristivät kätensä keskenään. Kuuntelivat opetusta. Leikkivät siinä sivussa toistensa sormilla.

Äkkiä muistin päivän aiheen: Nyt on oikea aika!
Olla valona. Korjata satoa. Välittää.

Voittaa aika. Voittaa tämä aika.

Joskus on mahdottoman edessä. Kuinka auttaa, lohduttaa ja rohkaista ihmistä suuressa ahdingossa jonka loppumisesta ei tiedä milloin ja millä tavalla se loppuu, tai loppuuko.. Erittäin vaikeaa se on silloin kun kyseessä on läheinen ihminen. Tuskallista on katsella ja kuunnella sellaista ahdistusta joka tuntuu painavan ehkä enemmän kuin olisi voimia sitä kantaa. Ikään kuin rukouksia ei kuultaisi, ja kuitenkin tietää että ne kuullaan ja aikanaan niihin tulee vastaus, tai ainakin rauha. Joskus ihminen ei voi mitenkään auttaa, mutta Jumala voi ja Hän tekee sen silloin kun aika on.

Olen näitä aikoja tässä elänyt ja mieleeni ovat tulleet lukemattomat Raamatun kohdat ja olemme niitä läpikäyneet ahjossa olevan kanssa  yhdessäkin, mutta nyt ne eivät lohduta. Tuntuu pahalta ottaa esiin esim.Jeremia 18:” Jeremialle tuli tämä Herran sana:” Mene saven valajan työpajaan! Siellä saat kuulla, mitä minä haluan sanoa sinulle”, tai jokin muu sanan paikka ja nähdä ettei tuska hellitä.

Olen arvostetun kyläsepän tyttärenpojan tytär. Olen käynyt suvun pajassa, joka on museoviraston suojelukohteena säilytetty. Siellä koin sellaista jota on vaikea selittää, koin tuleeni kotiin ensimmäistä kertaa elämässäni ja olin jo ehken 50v! Olen aina tuntenut suurta tarvetta luoda jotain käsin ja niin olen tehnytkin. Seppä Wallinin pajassa oli ensimmäisenä näkyvillä valtavan suuri ahjo ja palkeet. Kunnioittaakseni isäni äidin isää ja hänen elämäntyötään, otin v. 2000 käyttööni hänen nimensä.

En ole koskaan nähnyt seppää työssään, en myöskään savenvalajaa, mutta olen itse ollut kultasepän verstaassa (pajalla) yli kolme vuotta opissa ja työssä. Olen nähnyt kuinka hopea ja kultasepät metalleja käsittelevät. Itse olin oppimassa emaljoijaksi. Erittäin tarkkaa, monivaiheista ja kovaa työtä. Materiaaleina tuli, vesi, hapot, 1000 asteen ikkunallinen uuni jne. Kulta ja hopeaesineitä emaljoitaessa, pesemiset, happokäsittelyt,polttamiset, hiomiset, uudelleen polttamiset jne. Kaikissa työvaiheissa on oltava äärimmäisen tarkka, sillä esim. hopea sulaa helposti emaloitaessa kun se laitetaan emalin sulamiseksi n. 1000 asteen uuniin. Eri metallit kestävät vähän eri kuumuuksia (niin kuin ihmisetkin kärsimyksissään).  – Emalin käsittely on myös monivaiheista. Emali on värillistä lasia joka jauhetaan sille kuuluvassa morttelissa, jauhe pestään ja se annostellaan pieneen kuppiin josta sitä ohuella hopeatikulla levitetään kulloisenkin, korun, mitalin, ansiomerkin, korujen tms. päälle. Tämä vain lyhyesti. Lopputulemana pitää olla virheetön teos, varsinkin ansiomerkeissä ja mitaleissa.

Tästä on vuosikymmeniä kun tuota työtä tein, mutta nyt se on palautunut mieleeni. Se on saanut hengellistä kehystä ympärilleen viime aikojen ahdistuksissa. Se puhuu minulle samaa kieltä kuin esim. juuri Jeremia 18. Tehtiinpä mitä tahansa mistä tahansa materiaalista, elävästä tai kuolleesta, näyttää siltä että onnistuakseen kaikki työvaiheet ovat yhtä vaativia. Usein fyysisestikin raskaita, jopa vaarallisia ellei ole joka hetki keskittynyt tekemiseensä. Esimerkiksi tuolla kultasepän pajassa oli kultasepillä käytössään jopa sellaista myrkkyä kuin syanidi, ja mekin emaljoijat, joita oli 2 silloin, jouduimme myrkyllisten happojen kanssa tekemisiin.

Joskus, niin kuin nytkin aamulla jo herätessäni, tunnen sisäistä ahdistusta joka ei ole sillä tavalla tunnistettavaa että voisin sanoa mistä se juuri kulloinkin erityisesti johtuu. Nykyisessä tilanteessamme olemme rukoilleet lähes lakkaamatta ja yrittäneet hakea lohtua Jumalan sanasta. Tuntuu että emme osaa emmekä voi enempää siitä huolimatta että ahdistus ei poistu.. Ja kuitenkin Jumala on uskollinen ja me tiedämme että ratkaisu tulee!

Minua lohduttaa erään meille tärkeän henkilön kirjoittama lause vastauksena kirjeeseeni:” Nämä päivät. Nämäkin, mitkä eivät mene niin kuin oli ajatellut”!  Sain näistä sanoista voimaa vaikka tuo lause kumpusikin hänen omasta elämässään, jonka tilannetta en tiedä.. Se kuitenkin sai melkein itkemään kun ajattelen että lopulta, sekä toistemme edessä että Jumalan, Pyhän ja Kaikkivaltiaan, olemme vain ihmisiä, hänkin vaikka on enemmän kuin me. Ei meiltä muuta vaadita, koska emme muuta voi  olla.  – Vain ihmisiä.

Room. 5 luku ja 2Kor.4:14. Kiitos Jumalalle!
”Sä voiman annat nousta yli vuorten……vahva oon silloin kun sä kannat, ja rohkaiset mua jälleen elämään”!