Viikonpäivät mielessäni on pyörinyt ajatuksia siitä, miksi me ihmiset rakennamme muureja itsemme ja Jumalan väliin. Miksi Jumalan lähestyminen on niin vaikeaa. Onko syynä pelko siitä että joudumme luopumaan itsellemme tärkeistä asioista, sellaisista jotka koemme erottavina tekijöinä meidän ja Jumalan välillä.

Tämänpäiväinen kohtaaminen kaupan edustalla laittoi ajatukseni hieman uusille raiteille. Tuttavani oli joutunut pohtimaan oman elämänsä arvoa ja suuntaa perusteellisesti ja hän oli päätynyt kysymykseen; Mikä minä olen mitään pyytämään Jumalalta? Se miten ja miksi hän tähän kysymykseen oli päätynyt on oma tarinansa, mutta olennaista oli se, että hän oli päätynyt pyytämään apua Jumalalta omaan elämäänsä.

Mikä on siis asemamme Jumalan edessä ja miksi? Ja miksi meille suomalaisille on tuo asema on jäänyt epäselväksi?

Jokaisella meillä on omat lähtökohtamme tähän elämään. Jokaisella meistä on isä  vaikka häneen ei olisi minkäänlaista suhdettakaan. Tuo suhde tai sen puuttuminen muokkaa meitä ihmisenä. Vanhempiemme tapa kasvattaa vaikuttaa meihin koko loppuelämämme. Valintamme ja haaveemme muokkautuvat siinä ympäristössä jossa kasvamme. Jossain vaiheessa meidät temmataan omillemme ja kasvumme alkaa rönsyillä niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan. Maailma lyö leiman meihin. Matkan varrella synti, ero Jumalasta alkaa vaikuttaa meihin kuin eroosio joka syö alkuperäistä olemustamme vähitellen pois. Lapsuuden haaveet ja puhdasotsaisuus vaihtuvat aikuisuuden huoliin ja jopa rumuuteen.

Emme osaa enää palata lapsen asemaan joka puhtain motiivein uskaltaa lähestyä isää ja pyytää sitä mitä tarvitsee omaan elämäänsä. Lapsen kunnioitus ja nöyryys on vaihtunut epätietoisuuteen pyynnön oikeutuksesta. Ja hukassa on myös se miten pyytää.

Jeesus kutsui Jumalaa Isäksi. Jeesukselle Jumala oli Iskä joka odottaa kaikkia lapsia kotiin. Tuhlaajapoika-vertaus on sisällöltään vallankumouksellinen vielä tänäkin päivänä, kun suku-ja veljesriidat repivät maailmaa. Jumala tarjoaa jokaiselle palaajalle sormusta, joka takaa Jumalan lapsen identiteetin. Saamme oikeuden täyteen perintöön, vaikka olemme jo sen kertaalleen tuhlanneet.

Mutta yksi tärkeä etappi oman identiteettinsä löytämiseen on se, miten antaudumme Jumalan puhuttelulle, kun käännymme pyytämään häneltä apua. Meidän on annettava Pyhälle Hengelle tilaa toimia. Hän alottaa meissä työn joka antaa rauhan ja mahdollisuuden löytää itsestämme sen luottavaisen lapsen joka huutaa rohkeasti Abba, Isä.

Monesti muurit ovatkin jonkun muun kuin itsemme rakentamia. Kristilliset yhteisöt ovat näperreet omista tavoistaan ja perinteistään bunkkereita joihin vieras ei pääse sisään ja pelkuruus pitää sisällä olijat visusti paikoillaan. Tällainen hengellisyys kyllä heijastaa rakkautta sisäänpäin mutta lämpöpumpun tapaan se puhaltaa ulospäin jäätävää kylmyyttä. Siksi niin moni etsijä jää kyselemään omaa oikeuttaan elämään ilman että kukaan kertoisi heille mistä on kysymys.

Itse olin tiennyt jo pitkään, että tuttavani kaipaa juttuseuraa mutta en ollut tarttunut Jumalan antamiin vihjeisiin vaan olin väistänyt näitä mahdollisuuksia. Nyt Jumala suorastaan talutti minut tilanteeseen, jossa tuo otsikon kysymys heitettiin ilmaan. Mikä minä olen pyytämään? Vastaus on pohjimmiltaan yksinkertainen, mutta se pitää ymmärtää omassa sydämessä. Kun Tuhlaajapoika pyysi nöyränä mahdollisuutta tulla kotiin edes palvelijan roolissa, isä kietoikin pojan syleilyynsä. Sulki hänet sydämeensä ja antoi takaisin lapsen aseman,jota kukaan ei voi koskaan enää ottaa pois.

Lapsena koin olevani ainutlaatuinen ja kuolematon. Askeleeni oli kevyt ja katseeni huoleton. Muisto autojen renkaiden kiillottamasta savisen tien kuumasta pinnasta paljaiden jalkojen alla ja rannetta viiltävävästä tunteesta, joka johtui sulaneesta lumesta villatumppujen suussa, palauttaa minut hetkeksi pienen pojan valloittamattomaan maahan. Mietin koska menetin tuon tuon tunteen, sillä samalla kun menetin sen, olin menettää koko elämäni.

Lapsen valloittamaton maailma alkaa jostain iäisyydestä, jota hän ei muista ja se tavoittaa iankaikkisuuden Jumalan rinnalla pelkäämättä ja arastelematta Häntä, Maailmankaikkeuden Herraa. Lapsi ymmärtää salaisuuden, joka kätkeytyy Jeesukseen. Minä ymmärsin sen ja muistan sen vielä. Muistan sen Pyhäkoulu-Veikon äänenpainoissa, jotka vakuuttivat minut siitä, että Jeesus on hyvä paimen. Muistan sen totisista aikuisista, jotka seuroissa hiljentyivät rukoilemaan juhlallisesti. Muistan sen isosta kirkosta, jonka yläparvella heitimme kuperkeikkaa kesken Jumalanpalveluksen ja muistan sen iltarukouksesta, jota ilman emme koskaan voineet mennä nukkumaan. Mutta en muista milloin menetin lähes tuon kaiken. Lapsuuden, jolloin pyysin Isältä häpeämättä kaikkea ja sain sen mitä tarvitsin.

Jossain vaiheessa kasvoin aikuiseksi ja lakkasin lähes kokonaan uskomasta omaan iankaikkisuuteeni. Samalla lakkasin pyytämästä. Lapsekkuudesta tuli lapsellisuutta ja pyytämisestä julkeaa. Avoin armollinen usko hiipui epäileväksi nöyristelyksi ja välipitämättömyydeksi. Tämä on monen lapsenuskoisen kohtalo, mutta sen ei tarvitse päättyä näin, sillä ainakin minä olen saanut kokea Jumalan uskollisuuden ja sen että hän jaksaa kyllä odottaa lapsiaan takaisin. Lapsen usko on lahja jota voi pyytää Isältä. Se on luottavaisuutta, joka on köyhien ja kaikkensa menettäneiden uskoa. Uskoa jota ei enää kukaan voi ottaa pois.

Mietin kenelle kirjoitan tätä. Tiedän, että Jumala rakastaa sinua ja hän on olemassa. Anna Jumalalle mahdollisuus ja lähde liikkeelle kohti elämää!

Tuossa lueskelin Uuden Testamentin kirjeitä ja Apostolien tekoja kun päähäni pätkähti kysymys, -Millaista on rauha jonka Jeesus lupaa meille? Oma mieleni on ollut viime aikoina hyvin levoton ja on ollut vaikea keskittyä sanan äärelle. Sydämeni ja henkeni kaipaa rauhaa. Monenlaiset tapahtumat elämässä ovat järkyttäneet tasapainoani ja tuntuu kuin horjuisin kahden maailman välillä. Tuntuu kuin joutuisin ponnistelemaan kaikin voimin ylöspäin nähdäkseni armon.

Mutta nuo tuntemukset ovat normaaleja ihmisen reaktioita väsymykseen ja suruun. Se, että en jaksa, ei kerro uskoni tilasta ja suhteestani Jeesukseen, vaan se kertoo että olen yhä ihminen ja se mikä on minua itseäni, tarvitsee Jumalan armahtavaa kosketusta. Kun itse en jaksa suunnata ajatuksiani Jumalaa kohden, Pyhä henki minussa rukoilee ja huokaa Jumalan puoleen ja sitoo minut kiinni Kristukseen. En ole siis eksyksissä  koska Jeesus on kanssani.

Jotenkin ajatukseni kääntyy siihen, että vaikka Jumala on Pyhä ja Pyhä Henki meissä nostaa innostuksen aaltoja ja seurakunnan kokoontumiset vahvistavat uskoamme, niin todellinen rauha on kuitenkin arjen rauhaa oman elämämme keskellä jota vietämme. Jeesus tahtoo elää arkea kanssamme, eikä hän vaadi meitä toistamiseen jättämään kaikkea. Riittää kun me kerran olemme tarttuneet hänen kutsuunsa ja ottaneet vastaan uskon lahjan. Voin rauhassa olla,tässä ja nyt.

Siksi on on lohdullista tietää että Pyhä Henki on puolustaja ja lohduttaja, joka pitää arkemme järjestyksessä ja johtaa meitä silloinkin kun mikään ei tunnu miltään ja ylistys takertuu kurkkuun ja maistuu suolaiselta. On lohdullista tietää, että Jumalalla on minunkin elämälleni suunnitelma ja omat aikataulunsa, joita minun ei tarvitse kiiruhtaa. Tiedän, että taas kun pääsen seurakunnan keskelle saan maistaa palan taivasta ja jaksan taivaltaa sitä kohden.

Ville Auvinen Suomen teologisesta Instituutista on pöyhinyt arkkipiispa Kari Mäkisen juhlakirjaa ”Hän joka on. Kirja Jeesuksesta” Auvisen kommentteja kirjasta esittelee tuore Uusi Tie-lehti. Itselläni ei ole ollut mahdollisuutta lukea Mäkisen kirjaa, joten en voi sitä kommentoida. Auvinen tuo kuitenkin esiin pari seikkaa johon ajatukseni tarttui. Ensimmäinen on Mäkisen ajatus siitä, että Kristus löytyy vastaantulijasta, vähimmästä veljestä, jota ihminen käy auttamaan. Auvinen toteaa, että arkkipiispan Jeesus on jotenkin ihmiskeskeinen ja tämänpuoleinen. Tästä syntyy ajatus, että Mäkisen Jeesus tuo lohdun tähän aikaan mutta hän ei ole vapahtaja! Lisäksi Kristus on ikäänkuin piilossa Mäkisen tekstin takana ja rivien väleissä.

Jään maistelemaan näitä arvioita. Mäkisessä on jotain hyvin perisuomalaista. Varovaista, suojattua ja epävarmaa hapuilua Jumaluuden edessä.  Haittaisiko kirjan sisältö jos kirjoittaja olisi tavallinen tallaaja. Toisaalta, vaikka Mäkinen on piispa, on hän omien pöksyjensä sisässä, aamutuimaan vessanpeilin edessä ihan tavallinen Mäkinen omien arvailujensa ja epäuskonsa kanssa. Kun hän on riipustanut ajatuksensa Jeesuksesta paperille, ei vaihtoehdoksi ole jäänyt muuta kuin kirjoittaa rehellisesti sen mitä itse tietää asiasta.

Auvinen kiteyttää artikkelissa, että kaikki jäljet johtavat jälleen sylttytehtaalle l. liberaaliteologiaan, joka haluaa tehdä teologiasta ja raamatusta tämänpuoleista ja  inhimillistä jolloin kuva Jeesuksestakin jää vajaaksi.

Ja näinhän se menee, kun Raamattuun tarttuu tiedemies, joka etsii tekstin takaa ihmistä niin hän myös löytää haluamansa. Ja todellakin. Jos luemme evankeliumi tekstejä, niin sen riveiltä eteemme astuu ihmisiä jotka ovat lihaa ja verta. Edessämme on Jeesus, joka viimeisillä hetkillään hikoili verta ja anoi Isää ottamaan häneltä pois tuon julman taakan jos vaan se voisi olla hänen tahtonsa. Kuitenkin Jeesuksen ja Isän tahto on pelastaa ihminen kuolemalta.

Mutta on tässä enemmänkin totuutta kun ajattelemme sitä millainen on Mäkisen pojan Jeesus kuva. Jeesus tästä ajasta käsin murtaa tämän- ja tuonpuoleisen rajan Pyhän Hengen voimalla. Jeesus on portti Jumalan luo tässä ja nyt. Samalla Pyhän Hengen läsnäolo liimaa kristityn Jeesukseen myös tekojen tasolla. Siksi ajatus että kohtaan Jeesuksen niin seurakunnassa kuin myös vastaantulevassa heikossa ihmisessä resonoi jossain syvällä sydämessäni. Koska rikkipoljettu sieluni saa lohdun siitä että olen saanut kohdata ihmisen ja Jeesuksen. Ihmisen pojan, joka vie minut isän luo.  Mäkisen Jeesus-kuva saattaa olla vajaa mutta se jättää tuon kaikkein tärkeimmän työn eli pelastuksen ja lohdutuksen Jeesukselle. Jeesus ei jätä tuota työtä kesken.

Siksi, vaikka en taida vieläkään olla arkkipiispan teologisten tulkintojen kannattaja niin kohtaan hänessä aidon ihmisen joka välittää. Siksi Jeesus ei jätä hänessä työtään kesken sillä Jeesus rakastaa vajavaista, rikkinäistä ja uskossaan haurasta ihmistä. Jeesus on, kuten Mäkinen sanoo ja myös pysyy!

Onko sinulla armolahja? Mieti tarkkaan mitä vastaat! Voit selata raamattuasi hetken tai muistella Korintilaiskirjeiden sisältöä. Voit pohtia Jeesuksen toimintaa ja opetuslasten lähtöä maakuntiin ja miettiä mitä kaikkea he tekivät. Voit myös luetella mielessäsi Hengenhedelmiä ja laskea montako hedelmää olet omaan koriisi saanut. Toinen kysymys on: Uskotko Jeesukseen vapahtajanasi ja Herranasi. Moni ihminen, erityisesti Luterilainen vastaa ensimmäiseen kysymykseen ei.

Mutta jos vastaat viimeiseen kysymykseen kyllä, sinulla on armolahja. Armolahjoista suurin on usko Jeesukseen ja siksi jokainen Jeesukseen uskova on karismaatikko. Hän uskoo että on olemassa Herra joka hallitsee ja armahtaa. Että on on olemassa Jumalan Kuningaskunta joka on tullut Jeesuksen kautta meidän jokaisen ulottuville.

On olemassa ajatus, että Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Mitä ajattelet tästä? Mikä on kirkko? kuulutko johonkin Jeesukseen uskovaan, hengelliseen yhteisöön johon olet uskosi kanssa sitoutunut. Sitoutuminen merkitsee sitä että tämän yhteisön kanssa jaat surusi ja huolesi sekä elät sen sykkeessä antaen oman panoksesi sen toimintaan. Jos vastaat kyllä, olet osa Kristuksen kirkkoa joka on luotu palvelemaan ihmisiä

Kun olet osa Seurakuntaa ja sinulla on jo yksi Armolahja mikä estää sinua saamasta muita armolahjoja?