Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

New Wine-kesäjuhla, latausta seurakuntaan

himoslaaksoLaskeutuminen  Himoksen mökkikylään on suoritettu ja oma reviiri on tsekattu. Askelmerkit pääteltalle ja seminaaripaikoille on aseteltu ja kesäkonfa voi alkaa. New Winen kesätapahtuma on meille paikka, josta haemme latausta seuraavan talven Majatalo-iltoihin ja touhuamiseen omassa seurakunnassamme. Oma seurakunta ja sen rooli on entisestään vain korostunut vuosien mittaan. Oman hengellisen elämän hoitaminen on yhtäkuin oman seurakunnan  eteen työn tekeminen. Kyse on siitä että Jumalan valtakunnan työ ei ole sooloilua ja opillista painimista omissa oloissa vaan yhteispeliä, jossa jokaisella seurakuntalaisella on jotain annettavaa toisilleen.  Jeesus korostaa Kristittyjen yhteyttä ja  Hän jäähyväisrukouksessaan rukoilee, että opetuslapset olisivat yhtä niinkuin Jeesus ja Isä ovat yhtä.  Joh. 17:11-23

Kesäjuhla kerää yhteen ihmisiä erilaisista yhteisöistä rakentumaan ja vahvistumaan Pyhän Hengen läsnäolossa ja Jumalan kasvojen edessä. Keskiössä Jeesus ja kaikki mitä hän on tehnyt ihmistä varten. Ylistys, Rukouspalvelu ja opetus, kaikki tähtäävät siihen, että sunnuntaina täältä lähtee kotiin, omaan seurakuntaan ja arjen keskelle tavallisia arjenkristittyjä varustettuna Jumalan Sanalla ja Pyhällä Hengellä.

Oma taipaleeni kokousteltan takaosasta, teltan etuosaan on kestänyt kuusi vuotta. Takana oli hyvä aluksi ihmetellä ja seurailla mihin olimme itsemme työntäneet. Lapset hakivat omaa paikkaansa omissa kanavissaan. Esirukouksen saaminen omalle kohdalle ja oma ylistäminen  on muodostunut vähitellen tärkeämäksi ja siksi istumapaikka on vähitellen siirtynyt eteenpäin lähemmäs musikantteja ja rukouspalvelua.

New Wine kesäjuhla on sopivalla tavalla turvallinen ja samalla hieman jalat irti maasta tapahtuma niin, että karismaatikko ja perusluterilainen etsijä  sopivat hyvin samaan tilaan.  Edessä voi ylistää kädet kohti taivasta pelkäämättä, että joku tuijottaa ja takaosassa voi työntää rauhassa käsiään syvemmälle taskuun ja odotella puheiden alkua. Rento tunnelma ja väljä ohjelma auttavat sulattelemaan kaikkea kuultua ja nähtyä. New Wine on niitä harvoja Hengellisiä tapahtumia, joissa lasten ja nuorten tapahtumiin panostetaan yhtä hyvin kuin aikuistenkin ohjelmaan. Lasten ohjelmat ovatkin niin suosittuja että kanavat pursuilevat yli ja ohjaajia tarvitaan joka vuosi lisää.

Blogitaivaan väkeä on Himoksen taivaallisissa tunnelmissa muitakin kuin allekirjoittanut ja odotettavissa lienee raporttia useamman ihmisen toimesta.


2 kommenttia

Yhteyden merkitys

Oletko koskaan pohtinut sitä millaisen perinnön Tuhlaajapoika lopulta sai. Millaisen isän poika todella peri, kun aika tuli täyteen. Kun luemme Jeesuksen vertauksia, on niitä syytä lukea kokonaisuuksina ja niin, että ne istuvat siihen kulttuuriin, johon ne on puhuttu. Vasta sitten voimme kuulla Jeesuksen puheen sellaisena, kuin hän sen meille tarkoitti.

Jeesuksen aikaan tarinat ja vertaukset olivat ne tärkeimmät välineet opettaa ihmisiä. Me perustamme faktoihin ja yksityiskohtiin. Meidän kulttuurimme arvostaa rationaalisuutta ja tarkkuutta mutta Jeesuksen maailma ja kulttuuri elää tarinoista ja esimerkeistä. Mitä tärkeämpi kertomus sitä useampi tarina ja vertaus. Siksi Jeesus kuvaa Isää, Jumalaa niin monelta suunnalta. Hänelle ei riitä se että hän sanoo miten Jumala on rakkaus tai että Jumala on pyhä. Jeesus haluaa maalata eteemme persoonan, Isän joka on hänessä ja hän Isässä.
Kun katsot peiliin näet ihmisen jolla on takanaan menneisyys. Jäljet jotka perimä ja elämä on jättänyt. Olet elänyt yhteydessä läheisiisi tavalla jonka elämäsi kertoo. Se miten toimit ja käyttäydyt ovat tulosta eletystä elämästäsi. Elät menneessä ja mennyt elää sinussa vaikka muuten olet siinä ja nyt.

Jeesus haluaa myös mallintaa teoillaan, puheillaan ja kertomuksillaan kuka hän on. Vuorisaarna iskee suoraan Juutalaisuuden syvimpään olemukseen, lakiin. Lain syvin olemus on suojella Jumalan pyhyyttä, mutta nyt Jeesus nostaa tavallisen tavallisen ihmisen Pyhäksi. Jumalalle erotetuksi ja hän ei tee eroa rikkaan ja köyhän välille.
Lain olemukseen on liittynyt lain täyttäminen ja lain täyttämistä varten oli ihmisen toimesta luotu valtava määrä erilaisia käskyjä ja määräyksiä. Jeesuksen ajan kulttuurissa vain todella varakas ja hyvässä asemassa oleva saatoi täyttää tämän lain ja ansaita pelastuksen. Vuorisaarnassaan Jeesus romuttaa kaiken mitä ihminen itse on rakentanut, jotta hän voisi kelvata Jumalalle.

Jeesus rikkoo ajatuksen, joka on ollut Juutalaisen opetuksen ydin, sen kuinka heille armoa oli se, että Jumala ei langeta tuomiotaan puhtaan ihmisen ylle. Jeesus osoittaa, että kukaan ei ole puhdas. Pelkästään se, että vältää tekemästä pahaa ei riitä. Myös ajattelumme synnit riittävät langettavaan tuomioon. 20120711_122412Jeesus sulkee kaikki ihmisen omat polut Jumalan luo. On vain yksi tie ja se on hän, Jeesus. Samalla hän murtaa toisen Juutalaisen ajattelutavan, joka liittyy käsitykseen mikä on hyvää.  Juutalaiseen ajattelussa ja filosofiassa hyvän tekeminen on sitä, että pidättäytyy kostolta ja rangaistuksen antamiselta.  Jeesus vie ajatuksen hyvyydestä pidemmälle. Jeesus tahtoo meidä ajattelevan hyvää vihollisestamme. Armo, josta hän opettaa onkin armoa joka antaa kaiken ja uhrautuu toisen edestä.  Tämä onkin hänen syvin olemuksensa ja on hänen kokemuksensa Isästä, Jumalasta. Sellainen on Isä joka on hänessä ja sellainen hän on Isässä.

Tuhlaajapoika perii Isän, joka tahtoi, että hänen poikansa laittaisivat  kaiken toivonsa häneen. Isä ei kieltänyt pojiltaan mitään. Isä ei vastanut millään tavalla sitä isäkuvaa, joka Jeesuksen aikalaisilla oli. Autoritäärisyys loisti poissaolollaan, samoin arvokkuus ja lain määräämä jäykkyys. Läsnä sensijaan oli armahtavaisuus, eloisuus ja ilo. Isä odotti takaisin poikaa, jonka piti olla hänelle kuollut.

Tällaista yhteyttä ja perintöä Jeesus tarjoaa meille. Yhteyttä Isään, jonka rakkaus on armoa, eloa ja iloa. Täyttä perintöosaa ilman pelkoa tuomiosta ja rangaistuksesta. Armahtavaisuutta ja rakkautta, joka koston sijaan osoittaa aktiivista rakkautta.

Meidän on vaikea ymmärtää miten radikaalia Jeesuksen opetus oli, siksi aikalaiset sanoivatkin hänestä, että hän puhui kuin se, jolla valta on.  Jeesuksen opetus riisuu meidät kaikesta omasta yrittämisestämme. Me emme voi asettaa toistemme pelastuksen tielle mitään ehtoja, sillä ainoa tie pelastukseen on Jeesus ja uskon Jeesukseen voi lahjoittaa vain Jeesus itse Pyhän Henkensä kautta. Mikä jää siis meidän osaksemme? Elää yhteydessä Isään ja toisiin ihmisiin ja kertoa Jeesuksesta. Fariseukset yrittivät rajata tuota yhteyttä siinä onnistumatta siksi meidänkään ei pidä sitä tehdä. Se vapauttaa meidät ihmiset toimimaan yhdessä taustoistamme huolimatta. Tuhlaajaisä ei torjunut kumpaakaan poikaansa, siksi mekään emme voi tehdä niin!

 


Jätä kommentti

Keittiöteologiaa

Tiskikonetta tyhjätessäni ja sitä täyttäessäni pohdin jälleen kerran sitä miten me puhumme ja kerromme omasta uskostamme. Ja ylipäätään miksi meidän pitäisi kertoa omista henkilökohtaiselta tuntuvista asioista kenellekkään.Mitä merkitystä on uskolla vaikkapa tätä tiskaria täyttäessäni. Missä usko tuntuu ja vaikuttaa arjen väsymyksen keskellä kun mikään ei tunnu miltään ja elämää huutoo kylmä sadevesi.

Ajatus kierähtää piispa Askolan aamuiseen facebookin livesessioon, jossa hän selitti näkemystään siihen miksi lapsia ei enää tuoda kasteelle entiseen malliin. Kuinka karjalanpiirakat,sukujuhlan raskaus ja epäusko kietoutuivat suloiseen sekamelskaan. Voiko tosiaan olla niin että kastejuhlasta on tullut taakka vai olisiko sittenkin niin että uskosta ja sen merkityksestä pitää puhua muuallakin kuin teltajuhlien todistuspuheenvuoroissa. Jospa kirkolla onkin evankeliumin kokoinen viestintäongelma.

Heikki avaa omassa tekstissään näkemyksiään menestysteologiasta. Hän hehkuttaa Jumalan antamaa siunausta lapsilleen. Törmään heti omassa ajattelussani seinään. Mitä on menestys, kun sitä tarkastelee Luojan näkökulmasta. Kirkko mielellään puhuu hyvän tekemisestä, lähimmäisen auttamisesta ja solidaarisuudesta kansojen ja rotujen kesken. Mutta saman viestin löydät kaikkien muidenkin merkittävien järjestöjen julistuksista.

Miten sitten Kirkon perusviesti eroaa muista. Tuhlaajapoikavertaus voisi olla yksi vastaus tähän kysymykseen. Pojan matka ihmisyyteen ja raadolliseen arkeen ja paluu Isän luo opettaa meitä miten Jumala haluaa kohdata ihmiskunnan. Arjen keskelle tuodaan perillisen vaatteet ja perillisen sormus merkiksi, että meitä varten on varattu jotain vielä suurempaa. Kertomuksen muoto on kuitenkin sellainen, että se ei pelkästään viittaa meidän Taivaalliseen päämääräämme vaan myös siihen että Jumalan valtakunta on läsnä elämässämme jo nyt. Meillä on oikeus juhlia elämässämme Kaikkivaltiasta Isäämme, joka pursuaa armoa ja yltäkylläisyyttä.

Jumalan näkökulmasta menestys on sitä, että hän ottaa ihmisen luokseen ja laskee siunauksen hänen ylleen. Jumalan Pyhä Henki haluaa pelastaa sielumme iankaikkiseen elämään ja iankaikkisuus alkaa siitä, kun Pyhä koskettaa ihmistä ja antaa uskon lahjan. Siunaus merkitsee kaikkea hyvää mitä Jumala haluaa antaa meille arjen keskelle. Siunaus nostaa meidät omien olosuhteidemme yläpuolelle.

ehtoollispikaritUsko ei ole vain uskomusjärjestelmä rituaaleineen ja tapoineen, vaan se on todellisen ja elävän Jumalan kohtaamista arjen keskellä. Tuo kohtaaminen luo ihmisen elämälle uuden suunnan joka on näkyy ja tuntuu. Se ei ole pelkkää fiilistelyä ja tunnelmointia vaan konkreettista hyvää. Se synnyttää Hengen hedelmiä, jotka myös ympäristö huomaa. Iloa ja tasapainoisuutta, joka luo turvaa ihmiselle itselleen ja läheisille. Vakautta ja varmuutta epävärmuuden keskelle, sillä tieto siitä että Isä kannattelee silloin, kuin itse ei jaksa, lohduttaa väsynyttä. Se on menestysteologiaa.

Tungen likaiset astiat koneeseen ja tiedän että kun kone on työnsä tehnyt ovat astiat puhtaita ja valmiita käytettäväksi. Tästä on hyvä vetää keittiöteologinen aasinsilta Jeesukseen, joka on voittanut kuoleman ja pessyt syntimme kerralla pois, jotta voisimme olla myös Taivaallisen Isän käytettävissä kertomaan evankeliumia. Kertomaan ihmisille, miksi on hyvä palata Isän luo.


3 kommenttia

Johtamisen tuska

Suomalainen kristillinen kenttä on omalla tavallaan hauras ja haavoittuvainen. Luterilainen kirkko kamppailee julkisuuskuvansa kanssa yrittäen löytää tietä takaisin jäsenistönsä sydämeen. Luterilaisen kirkon sisällä erilaiset liikkeet etsivät itseään ja haalivat sisäänsä niitä harvoja aktiiveja, jotka vielä kuluttavat kirkkorakennusten saranoita.

Vapaat suunnat, Helluntailiike etunenässä kipuilevat myös vanhenevan ja harvenevan jäsenistön kanssa. Vanhat toiminta mallit eivät vedä väkeä entiseen malliin. Vanhoillisuuden  leima painaa repussa.

Tilanne on ajautunut siihen, että maahamme on noussut vanhojen liikkeiden puristuksessa uusia itsenäisiä seurakuntia, joiden jäsenistö hakee toimivampaa yhteisöä ympärilleen. Uudet liikkeet koetaan uhkana sillä niiden toimintakulttuuri poikeaa totutusta. Nuoripolvi hakee näin rajojaan ja me vanhat emme ymmärrä  uuden kulttuurin kieltä.

Vaikka näyttää siltä että vanhojen kirkkojen ja uusien yhteisöjen välinen ongelma on teologinen ja opillinen, totuus on kuitenkin se että suurin ongelma on yhteisöllisyyden kriisi maassamme. Kirkon sanoma ei kantaudu enää kaduille ja kujille.

Ratkaisevaan osaan nousee johtajuus. Johtajuus, joka uskaltaa määritellä toiminnan rajat ja mallit uudelleen. Kristillinen kirkko on alunperin luonteeltaan ulospäin suuntautunut ja uusille alueille hakeutuva liike. Valitettavasti sen luonne on aikojen saatossa muuttunut säilyttäväksi ja paikallaan pysyväksi. Sen jäsenistön sisäinen motivaatio toimia ja levittää evankeliumia on muuttunut ulkoisiksi toimintamalleiksi ja motivaatio on muuttunut ulkoisten vaatimusten täyttämiseksi. Maailman muuttuessa ympärillä, kirkko unohtanut omat radikaalit juurensa.

Uusien syntyneiden itsenäisten liikeiden ongelmaksi on noussut oikeassa olemisen kulttuuri. Siellä ”me vastaan muut”-johtaminen näkyy kaikkein selvimmin.Tukea omalle ajattelulle haetaan erilaisista oppirakennelmista, jotka kyllä parhaimmillaan suojelevat oikeaa uskoa mutta pahimmillaan hajottavat ja tuhoavat rakkaudettomuudellaan.

Pieni Suomi on uusille yrittäjille  houkutteva maallistunut länsimaa, jossa on paljon paikkaansa etsiviä ihmisiä. Täältä on helppo löytää otollinen kuulijajoukko ehdottomalle totuudelle. Suomesta on tullut uusi lähetyskenttä. Valitettavasti vain moni tulija pakenee jotain ja tarvitsee sanomalleen uuden kuulijakunnan tai rahoitus lähteen. Yhden johtajan yhteisöä, joka pitää vain omaa toimintamalliaan oikeana pitää varoa, sillä rakkaudettomuus, joka siihen on rakennettu sisään, ei täytä missään muodossa Kristuksen lakia. Usein nämä yhteisöt hajoavatkin kun johtajan valheellinen julkisuuskuva tulee julki. Ihmeteltävän usein näiden johtajien ongelmaksi paljastuu oman seksuaalisuuden traumat ja väärinkäytökset alaisia kohtaan. Oma hengellinen kamppailu seurakunnan edessä hävitään koska totuus omassa elämässä on kärsinyt tappion. Jumalan edessä se on kestämätön tilanne.

Aina uuden syntyminen ei ole kuitenkaan pahasta. Silloin kun uusi yhteisö alusta asti tekee työtä yhteisen näyn eteen ja sietää erilaisuutta, luo yhteyksiä ulospäin eikä kalastele muiden seurakuntien jäseniä tietoisesti itselleen, vaan tuo uusia sieluja Kristuksen maailmanlaajuiseen seurakuntaan, niin silloin ollaan oikeilla jäljillä. Tällaiset yhteisöt ovat tunnettuja siitä että ne harrastavat hyvän tekemistä koko seurakunnan voimin. Musiikki ja kaikki muukin tekemisen kulttuuri nousee nykypolven sielunmaisemasta ja se mikä koetaan turhaksi uskalletaan jättää pois, niin että keskiössä on Jeesus ja armo. Tällainen yhteisö sietää virheitä ja uskaltaa myös keskustella niistä. Läpinäkyvyys kaikessa toiminnassa on tärkeää. Silloin se kestää myös sen, että ihmiset ovat yhä syntisiä, myös Johtajat. Nöyryys ja palveluhenki onkin näiden, useinpalava sieluisten johtajien tunnusmerkki.

IMG_2623Maamme hengellinen tyhjiö tulee täyttymään jollain. On omissa käsissämme täyttyykö se Evankeliumilla Jeesuksesta vai jollain uuspakanallisuudella.

Jos Jeesus tulisi nyt tänne, olisi Suomi mitä otollisin paikka rikkoa jälleen perinnäissääntöjä, parantaa sairaita ja julistaa:     -Jumalan valtakunta on tullut lähelle! Seurakuntien johtajat, ajatelkaapa sitä.

 

 

 


4 kommenttia

Houkutteleva Jeesus

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jeesuksen aikalaisille ei ollut ongelma Jumalan olemassaolo. Koko heidän elämänsä ja kulttuurinsa perustui yhden Jumalan palvelemiselle.  Erilaiset puhdistautumissäännöt ja uhraamiset kuuluivat joka päiväiseen elämään. Jumalan pyhyttää suojeltiin kaikin tavoin ja siksi se, että Jeesus julisti syntejä anteeksi oli ylitsepääsemätön rikos, sillä vain Jumala itse saattoi puhua niinkuin Jeesus puhui. Vuosituhantinen uhrikultti oli muodostunut uskonnoksi, jossa tapakulttuuri oli ohittanut uskon ja kyvyn lukea Sanaa niin, että sydän olisi ollut auki Jumalan äänen kuulemiselle.  Jeesus teki kaikki tunnustekonsa heidän nenänsä edessä ja silti vain kourallinen lopultakin ymmärsi ja uskoi Messiaan tulleen.   Itsessään Jeesuksen teot eivät  olleet siis vaarallisia eikä se, että hän kutsui ihmisiä parannuksen , mutta se, että joku uskalsi julistaa anteeksiantoa, oli liikaa.

Ihminen ei ole juuri muuttunut noista ajoista. Edelleen askaroimme synnin ongelman kanssa. Puhumme synnin olemuksesta ja puntaroimme omaa pyhityksemme tilaa. Ne jotka uskovat, lähestyvät Jeesusta hyvin aralla mielellä, ikäänkuin heillä ei olisi siihen oikeutta. Parannuksen teko muuttuu suorittamiseksi tai omaa uskon elämää piiskataan yhä korkeampiin kirkkauden tasoihin. Ikäänkuin Jeesuksen läsnäolo olisi jollain tavoin kiinni meidän uskostamme tai uskomme tasosta.

On totta, että on vaikea tutustua tai luoda suhdetta persoonaan, joka loistaa poissaolollaan ja esiintyy vain kirjan lehdillä. Tällainen poissaoleva Jeesus muuttuukin aikaa myöden kaukaiseksi olennoksi, jota ei voi saavuttaa. Taivaan vaikeneminen ahdistaa ja ihminen kääntyy sisäänpäin. Tässä on se rajapinta jossa usko muuttuu uskonnollisuudeksi, rituaaleiksi ja suorittamiseksi.

Itse asiassa, vaikka Raamattu on sisällöltään Pyhä kirja, niin monelle itse Raamattu muodostuu Jumalaksi ja sen jakeita siteerataan lääkkeeksi kaikkeen irrallisina Raamatun todellisesta merkityksestä. Tällainen Raamatun tulkinta kadottaa näkyvistään Pyhän kirjan keskeisen sanoman. Sanoman  Jeesuksesta ja Jumalan suuresta pelastussuunnitelmasta.

Osalle sana synti on punainen vaate, joka nostaa karvat pystyyn ja sulkee korvat totaalisesti. Iso osa kansasta mieluiten kääntää selkänsä koko asialle ja vähät välittää synnistä pauhaavasta seurakunnasta. Heille elämässä on tarpeeksi ongelmia ilman, että joku kaataa vielä huolen iankakkisuudestakin heidän niskaansa.

Kaiken tämän takaa meitä etsii Pyhä Jumala, joka meistä huolimatta tahtoo meille vain hyvää. Häntä ei kiinnosta meidän epäuskomme tai suorittamisemme. Ainoa joka häntä kiinnostaa on me itse. Me kelpaamme hänelle juuri sellaisina kuin olemme ilman tekoja ja ponnistelua.

Meidän on katsottava Raamatusta mitä ja miten Jeesus toimi ja asetuttava Pietarin, Johanneksen ja muiden opetuslasten paikalle Jeesuksen rinnalle. Kuljettava hänen kanssaan ja nähdä miten hänestä ja hänen kanssaan liikkuvista ihmisistä tihkui ympäristöön Jumalan hyvyys ja rakkaus. Jeesus oli ihmisten silmissä houkutteleva ja puoleensa vetävä ihminen.

Avain tämän ymmärtämiseen on Pyhän Hengen päästäminen omaan elämään. Vain Jumalan henki voi esitellä meille todellisen Jeesuksen. Sen Jeesuksen joka vei opetuslapsensa ihmisten keskelle auttamaan, parantamaan ja opettamaan.

Jos kuvittelemme, että tarvitsemme tähän opetuslapseuteen ja Jeesuksen seuraamiseen jotain, jota voisimme itse saavuttaa jollain erityisellä hengellisellä harjoituksella tai Jumalan erityisessä läsnäolossa kellumalla, olemme pahasti harhassa. Sen tyyppinen toiminta eristää meidät maailmasta, jonne  Jeesus haluaa meidät nimenomaan lähettää. Tässä kohtaa Jaakobin kirjeen ajatus ”usko ilman tekoja on kuollut” herää henkiin. Sydän rohkeasti Jumalalle avoinna alamme nähdä ne ihmiset, joita Jeesus haluaa auttaa. Meissä Jeesus muuttuu todelliseksi tälle maailmalle. Meidän tekomme ovat silloin Jeesuksen tekoja. Meidän ei tarvitse murehtia sitä mitä tapahtuu kun rukoilemme sairaiden puolesta. Olemme vapaita rukoilemaan ja jättämään kaikki Pyhän Hengen varaan. Kun autamme köyhiä varoillamme tai heikkoja työllämme meidän ei tarvitse pohtia ketä autamme vaan ainoastaan luottaa siihen että Jumalan siunaus leviää ympärillemme teimmepä mitä tahansa, kunhan teemme sen Jeesuksen nimissä.
image

Mitä merkitsee sitten se, että pitäisi lähestyä Jumalaa arkana ja tyhjin käsin. Armo ei ole millään tavalla ehdollista ja sen saa omistaa heti omakseen. Jeesuksen antama uhri kattaa  koko elämämme, myös tulevaisuuden. Uhri on kertakaikkinen eikä vaadi jatkuvaa, oman syntisen elämän päivittelyä ja syntitaakkojen jokapäiväistä raahaamista. Sen kaltainen elämä ei eroa millään tavalla Vanhan testamentin uhrikäytännöstä. Vain Jeesuksen ja armon hylkääminen voi riistää meiltä iankaikkisen elämän.  Jeesus haluaakin että armosta iloitseminen saa meidät täyttymään Pyhällä Hengellä ja elämällä niin täyteen, että se valuu yli sydämistämme ja kastelee myös ympäristömme elämän vedellä.


2 kommenttia

Minun seurakuntani

Tämä otsikko vainoaa minua vuodesta toiseen. Mietin, että merkitseekö se omistamista vai kuulumista. Olen nykyisin seurakuntani luottamuselimissä jäsenenä ja aktiivinen maallikko. Mutta ruuhkavuosina yhteys seurakuntaan oli hyvin ohut ja oli katketa lähes kokonaan. Samalla myös kuva Jumalasta oli vääristyä.

Mutta mitä nuo kaksi asiaa ilmentävät minusta nyt seurakuntalaisena. Omistanko jollain tapaa omaa seurakuntaani. Vai olenko jäsen, jolla on jonkinlainen rooli seurakunnassa, jonka joku muu omistaa. Jos näin on, kuka on omistaja.

Valtakunnallisesti, ulkoapäin tarkasteltuna, on vaikea sanoa kuka käyttää valtaa kirkossa. Seurakunnissa vallankäyttö on keskitetty kirkkoherralle ja luottamushenkilöille, mutta kirkon hallinnollisia linjoja ja niiden vetäjiä on vaikea havaita. Piispat, papit, hiippakunnat ja kirkolliskokoukset ovat suloisessa sekamelskassa sosiaalisen ja tavallisen median kommenttikentissä ja kirkosta irralliset henkilöt ja tekijät sekoittavat soppaa lisää.  On selvää, että kun seurakunta virkoineen on etääntynyt ihmisistä palvelulaitokseksi, myös ihmisten rooli seurakunnan jäseninä hämärtyy. Jos jäsenyydestä puuttuu tunne, että oma panos ei ole tärkeä tai merkittävä seurakunnalle on se helppo jättää huomiotta ja sopivan kimmokkeen tultua jopa erota kirkosta tajuamatta oikestaan sitä, että samalla erotaan jostain, joka on osa omaa ympärillä olevaa yhteisöä.

Joskus, jopa  kaupan jäsenyys on tuntunut merkittävämmältä kuin se, että kuulun seurakuntaan. Sen jäsenyyden kautta tulee kontakteja toisiin ihmisiin sekä taloudellista merkitystä. Valitettavasti vain etukortti ei pelasta ketään. Mutta kuukausittain tilille kolahtava bonus, olkoonkin, että se on palautusta  kalliista ruuasta ja palveluista, tuntuu se mukavalta ja menee säästöön kun muuten ei palkasta jää mitään käteen menojen jälkeen.

Kaupassa käynti perustuu tarpeeseen ja riippuvuuteen kun omalla takapihalla ei ruokaa kasva eikä ompelukone enää surraa vaatteita kodinhoitohuoneessa. Samalla tavalla ihmisen tulisi olla riippuvainen seurakunnasta. Jumala tarkoitti, että meillä olisi ympärillämme yhteisö, jonka kautta Kristus voi kohdata meidät. Hoitaa, lohduttaa ja parantaa. Seurakunta itsessään ei pelasta ketään, mutta tässä arjen myllerryksessä se on tarkoitettu olemaan heikon ja rikotun ihmisen pelastusvene, joka pitää meidät armossa ja pelastuksessa kiinni.

Mutta mikä menee pieleen ja miksi seurakunta ei näyttäydy tällaisena pelastusveneenä. Millainen on oikea pelastusvene?

IMG_20140306_084059

Oikeassa pelastusveneessä on airot jokaiselle penkkiriville ja töitä tarjolla jokaiselle penkinpäässä istuvalle. Vene ei liiku minnekään, ellei veneessä istujat tartu airoihin.  Seurakunta ei ole passiivinen merellä kelluva lautta, joka ajelehtii tuulten ja merivirtojen armoilla. Seurakunta on toimiva ja aktiivinen yhteisö, joka etenee ja pelastaa veneeseen kaikki veden varaan joutuneet. Ilman tätä aktiivista toimintaa vene ei täyty soutajista. Päinvastoin se tyhjenee, koska se ei etene kohti pelastusta ja nekin ihmiset jotka ovat olleet kyydissä hyppäävät pois.

Pelkästään se, että on meillä seurakunta ja sielä tarjolla airot ja vene, ei tuo ihmisiä seurakuntaan ja pelastukseen. Jonkun on tartuttava ensimmäisenä airoihin ja annettava kasvot yhteisölle ja oma työpanoksensa, jotta vene liikkuisi. On huhuiltava ja etsittävä muita, jotka tahtovat pelastua päästä mukaan. Seurakunnalle on määriteltävä kasvot ja merkitys, jotta se havaittaisiin myrskyn, jota maailmaksi kutsutaan, keskeltä ja sillä tulee olla selkeä ja näkyvä sanoma, jotta ihmiset ymmärtävät minne se on matkalla. Sen on oltava niin houkutteleva, että sen kyydistä ei halua jäädä pois. 

Lienee turhaa muistuttaa että Seurakuntavenekin tarvitsee navigointiapua, ravintoa, lämpöä ja valoa. Ilman Pyhää Henkeä ja Raamattua on paraskin vene eksyksissä ja ilman suuntaa. Silloin ei soutajienkaan määrä auta matkalaisia yhtään vaan vähitellen soutajat nääntyvät ja palastusveneestä tulee pahimmillaan kuolemanloukku matkalaisille.

Kun puhumme seurakunnasta puhumme silloin evankeliumista ja Kristuksen ruumiista maan päällä. Siksi vastaamme kaikesta hänelle ja saamme samalla vastauksen siihen kuka omistaa seurakunnan ja kenelle minä kuulun.


7 kommenttia

Huteria rakennuksia ja alennusmyyntiarmoa – Paavali ja mää, osa 3

Tuijottelin vaivalloisesti hämärtyvää kesäiltaa. Aurinko ei enää valaissut vainotulivuorta Savijoen takana. Kympptien liikenne oli vaimentunut satunnaiseksi kohinaksi. Mietin armoa ja sen hintaa.

Viime talvena kuulin taas pariin otteeseen puhuttavan halvasta armosta. Sanapari on tupannut ärsyttämään minua. En ole päässyt kärryille siitä, mitä halvalla armolla tarkoitetaan. Vesa Ollilainen sen sitten Kansanlähetyspäivillä määritteli niin, että minäkin luulen ymmärtäväni. Halpa armo on sitä lepsua armoa, jonka ihmisen itse antaa itselleen. Leif Nummela ehti vielä muistuttamaan, että  armo maksaa aina – ei pahantekijälle itselleen vaan anteeksiantajalle.

Halvan armon esimerkkejä on täynnään myös ihmisten välinen elämä.
– Vähän nyt tuli ajettua ylinopeutta, mutta eihän kanssakulkija taaskaan muuta kuin vähän pelästyi.
– Ihan vähän tuli lipsahdettua väärään vuoteeseen, mutta niinhän lipsahtaa iso osa suomalaisista.
– Opekin on vaan tyytyväinen, kun saan vähän paremman numeron. Ei se huomaa, että tiedot ovat peräisin naapurin paperista.
– Voinhan mää nämä hiekkapuhalletut farkut ostaa! Nehän on jo valmistettu eivätkä saa enää ketään kärsimään.

En pihalla istuskellessani muistanut kaikkia juuri samoja esimerkkejä kuin Kansanlähetyspäivillä kuulin. Esimerkkejä kuitenkin on loputtomasti, valitettavasti.

Oma syntilistanikin on kohtalaisen pitkä. Siksi en erittele kaikkia kolttosiani tässä. Huomaan, että minäkin olen osannut pitää armoa alennusmyyntitavarana. Olen ollut huono katumaan mitään. Anteeksi olen joutunut muutaman kerran pyytämään, mutta anteeksipyynnönkin minusta yleensä saa nyhtämällä nyhtää. Joskus sentään olen oivaltanut, että jokin edesottamukseni on aiheuttanut tuskaa lähimmäisessäni.

Kuitenkin olen luullut ymmärtäväni, että kristinuskossa oleellista on juuri katua pahoja tekojaan ja suunnata pois niistä, vaikka joskus hiukkasen horjahtaisikin. Tärkeintä on suunta ja oikea asenne; Herra tukee hoipertelevaa.

Äkkiä Paavali, se jonka kanssa minulla on välirauha, alkaa puhua päässäni: ”Mutta kukin katsokoon, miten rakentaa.  Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.  Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on.  Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi.”

Mitenkähän mahdan tuomiopäivänä pärjätä, tuumiskelin pihalla istuskellessani, kun naakat mekkaloivat jossain lähi-ilmatilassa. Olisi niilläkin jo nukkuma-aika! Ja mitä ihmettä se Paavali taas höpisee. Eikös se mennytkään niin, että ”sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen”.

Tuumiskelin hetken ja oivalsin, että eipä Paavali omia sanojaan kumonnutkaan. Uskova kyllä pelastuu, mutta tilipussin paksuuteen on vaikutusta sillä, millaisen pytingin uskovina rakennamme. Laiskempi rakentaja joutuu totuuden eteen: Taisitpa jättää rakennushommat väliin. Litkit vain kahvia seurakuntasalissa ja lauoit puujalkavitsejä!

Mietiskelin viilenevässä illassa omaa rakennustyömaatani. Käyn soittelemassa erilaisten seurakuntien tilaisuuksissa. Kirjoittelen blogeja. Joskus olen juontanut joitain tilaisuuksia. Ovatko toimeni edesauttaneet kenenkään hoippumista rajan paremmalle puolelle? Tuupin rakennustani. Joo-o, on horjuva sorttia. Mitenhän mahtaa olla paloturvallisuuden laita, kun kyhäelmääni viimeisellä tuomiolla kärvennetään.

Kyllähän tekemisieni pääpaino saisi olla siinä, että olen mukana tekemässä uusia opetuslapsia. Ei siinä, että viihdytän valmiiksi uskovia djembellä ja joskus muutamilla hupaisilla sanoilla. Joskus haaveilen, että vaikka itse en ole evankelioinut ketään, niin aikaansaannokseni ovat puhutelleet ihmisiä tai kannustaneet muita kristittyjä toimimaan. Heittäytymään. Näin olisin muka saanut tiiliskiviä rakennukseeni.

Entä jos nämä ajatukseni ovatkin alennusmyyntiarmoa. Minä annan itselleni luvan tehdä justiinsa sitä, mitä minua huvittaa. Haaveilen Isä Taivaisen nyökyttelevän tyytyväisenä päätään minun edesottamusten takia. Ehkäpä minun olisi aika ottaa työrukkaset käteen ja alkaa betoninmylläyshommiin. Jos hyvää tehdään, niin ei tehdä halvalla. Ei edes halvalla armolla.

Naakat olivat häipyneet jonnekin. Vartiotulivuoren varjot olivat jo pimeydessä. Havaitsin hämärässä, että taidan olla sekoittamassa puuroja ja vellejä. Mutta eivät nämä armot ja pelastukset taikka tuomiopäivän jälkeiset tilipussit niin helppoja ja itsestään selviä asioita ole. Ken tietää, miten komealla roihulla rakennukseni tuomiopäivänä palaa.

Armon ehkä kuitenkin saan… Ansaitsematta, valmiiksi maksettuna. Kaikki tulet kestävä talo tarjoaa.

Keräsin luuni ja menin sisään.


5 kommenttia

Seurakunta, Voittava yhteisö! New Wine

Liputan New Wine -verkoston puolesta. Teen sen avoimesti, koska koen, että sen arvot ja näky vastaavat Raamatun kuvaa siitä, mitä Jeesus opetti ja miksi hän kuoli ristillä. Jeesuksen veren evankeliumi, niinkuin vanhat kristityt sen ilmaisevat, kaikui selkeänä ja kirkkaana New Winen kesäkonferenssissa Himoksella . Vain Jeesuksen veressä on pelastus. Ilman sitä, mitä Jeesus teki ja opetti meille, ei meillä ole mitään ansiota esitettävänä Jumalalle.

Jumala, jonka kohtaan, on todellinen, ihmistä koskettava ja rakastava Isä. Kirjoitan isän isolla I-kirjaimella, koska hän on ainoa täydellinen Isä, meille kaikille luoduille taivaassa ja maan päällä.

New Wine ei pelasta ketään, eikä se verkostona ole autuaaksi  tekevä, mutta sen tunnus: -”Paikalliset seurakunnat muuttavat kansakuntia”, iskee ajatuksena juuri sinne minne Paavali ja apostolit iskivät 2000 vuotta sitten. Evankeliumi marssii ihmisten arkeen tekoina ja hyvyytenä Pyhän Hengen voimalla. Tavalliset ihmiset, tavalliset Kristityt tarttuvat Jumalan lupauksiin seurakunta tukenaan ja osoittavat oman paikkakuntansa ja alueensa ihmisille, että Jeesus elää ja toimii.

On tärkeää, että meillä kirkoissa on oppirakennelmia ja opetusta, joka pitää ihmiset oikealla tiellä. Mutta oikean opin julistaminen ei riitä, sillä opin julistaminen ei kerro millainen on elävä Jumala. Oppi ei kiinnosta ihmisiä vaan se että heidät huomioidaan ja heitä rakastetaan. Oppirakennelmat tulevat heille tutuksi tekojen kautta. Oppi joka ei hehku Jeesuksen rakkautta, armoa ja voimaa on heikko.

Jos ohitamme Jeesuksen opetukset parantamisesta ja Pyhästä Hengestä ja Paavalin mallinnukset seurakunnan toiminnasta, kaikuu kirkon  keskeinen sanoma kuuroille korville. Ihmisten vastaus on tyly, ei kiinnosta! Tyhjän saa pyytämättäkin. Emme voi seurakunnissa vain odottaa, että ihmiset tulisivat paikalle. Emmekä voi enää ajatella, että pelkkä Kirkon jäsenyys auttaa ihmisiä. Jäsenyys ei ole kirkon itseisarvo vaan se on osallisuus ja kuuluminen elävään yhteisöön, Kristuksen ruumiiseen.

Jos seurakunnissa osoitamme ihmisille rakkautta, siunaamme heitä ja sitä ympäristöä, jossa elämme, niis silloin Jumala pääsee toimimaan kauttamme.  Jos elämme uskoamme todeksi ja autamme ihmisiä aina kuin vain voimme, näytämme samalla ihmisille, millainen meidän Jumalamme on.

Uusia hengellisiä liikkeitä ja projekteja arvostellaan herkästi, koska ne usein poikkeavat perinteestä. Perinteet ovat hyviä, koska ne säilyttävät arvokkaita asioita, mutta jos perinteet  muodostuvat esteeksi itse ydinsanoman eteenpäin menolle, kääntyvät ne itseään vastaan. Jokainen hengellinen herätys ja liike elää tietyn ajan, kunnes ihminen pilaa idean laatimalla sille säännöt ja rituaalit, siksi uudistuminen ja joustavuus on tärkeää. Epäonnistumistakin tulee sallia.

Korintin seurakunta oli aikoinaan valumassa kristillisiin sääntökuntiin ja puolueisiin.  Paavali korosti silloin, että on hyvä tuoda julki mielipiteitä, kunhan evankeliumi ja Kristus säilyy keskiössä. Suomen siionin suurin uhka ei ole karismaattisuus, konservatiisuus tai liberaaliteologia. Sen suurin uhka on ihmisten välinpitämättömyys,  sekä mauttomat ja hajutomat kristityt, jotka eivät enää tunne Jumalansa voimaa!

Kun luemme rukousta ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, niin uskallammeko oikeasti etsiä Jumalan tahtoa? Uskallammeko oikeasti uskoa Jumalan valtakunnan todellisuuteen ja siihen mitä Jeesus opetti: – Jumalan valtakunta on tullut lähelle!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tihkuuko Isän rakkaus mustakin vaikka mulla on nää piikit?

Suomessa on useita herätysliikkeitä, mutta uskallan väittää, että meidän kaikkien sydämessä väikkyy Ukko-Paavon löytö Kristuksen sisäisestä tuntemisesta. Sitä perintöä mikään liike ei voi omia eikä tehdä tyhjäksi, koska siinä on syvä totuus. Jos Kristus saa tulla sisimpäämme ja muuttaa sitä, niin silloin meistä  alkaa tihkuu ulos Isän rakkaus luotujaan kohtaan. Vaikka New Wine ei ole herätysliike, tapahtuu sen toimesta ja sen liepeillä samaa mitä tapahtui ennen suuria herätyksiä. Ihmiset hakevat paikkaansa seurakunnissa ja etsivät Jumalan tahtoa.  Ehkä uuden herätyksen sateet ovat jo alkaneet.


4 kommenttia

Multi-instrumentalismia Kansanlähetyspäivillä

Olen blogeissani edistänyt heittäytymisen teologiaa. ”Tehkää hengellisissäkin kuvioissa sitä, mistä tykkäätte, koska mistä tykkäätte, siinä kuitenkin olette parhaita. Ja ennen kaikkea, älkää kainostelko!” No, minä heittäydyin soittelemaan kansanlähetyspäivillä.

 

BassoBasso

Haahuilin kokoustilan takana ja podin bassottelun jälkeistä angstia. Ystäväni istui pöydällä ja näytti siltä, ettei juuri kuunnellut sitä, mitä meneillään oli.
– Ei mennyt soitto ihan putkeen, mutisin hänelle.
– Ai jaa? Mä vaan katsoin, että sulla oli välillä tosi hieno soittoasento.

Meinasi ryhtyä naurattamaan. Jos musiikin ammattilainen huomaa soittoasennon vaan ei hapuilevaa soittamista, niin ei se sitten ehkä niin huonosti mennyt. Siinä tilanteessa en vielä tunnustanut ystävälle, että soittoasento johtui siitä, että minun piti korvata bassolla sähkökitara vähän punkahtavassa sovituksessa vanhasta rippikoululaulusta. Siinä pitää katsoa, miten sormensa basson harvakielisellä kaulalla asettaa. Katu-uskottava soittoasento johtui intensiivisestä sormien tuijottelusta.

 

Rytmimuna

Djembe on kiitollinen rytmisoitin, koska siitä kömpelökin soittaja saa tukevan otteen eikä se tee mitään itsekseen. Sitten on erilaisia tamburiineja, kilistimiä ja kolistimia, jotka ääntelehtivät pienestäkin kosketuksesta. Sellainen soitin on myös rytmimuna. Se on parin pienen kokeilun perusteella minulle täysin hillitsemätön instrumentti. Ikinä en ole rytmimunaa soittanut kolmea tahtia enempää. Tai en ollut.

– Juha, meidän mikrofoni ei ota rytmimunaa, voisitko sä hoitaa sen? huusivat laulajat.
– Ai jaa? Vilkaisin pientä mustaa möykkyä, joka oli materialisoitunut käteeni. Vilkaisin parin tuhannen ihmisen salia. Vilkaisin soittomuistiinpanoja, joiden mukaan rytmimuna yksin säestää kokonaisen säkeistön verran virttä. – No, kai mää hoitelen.

Siellä minä sitten soitelin rytmimunaa. Laulajattaret ja suuri seurakunta lauloivat. Olikohan se niitä biisejä, jotka menivät Radio Dein kautta suorana eetteriin…

 

Akustinen kitara

Yksi virsi ei treeneissä oikein ollut löytänyt sovitusta. En ymmärrä, mikä idea minun oli ehdottaa, että tämän voisi soittaa kahdella akustisella kitaralla.

– Toista voisi soittaa silleen nasaalin metallisesti ihan tallan vierestä, mietin ääneen.
– Ai jaa? totesi muu orkesteri.
Löysin kitaran sylistäni.

Kun virren soittamisen aika Kansanlähetyspäivillä tuli, vaihdoin basson kitaraan. Kaveri aloitti soiton ja hyppäsin mukaan. On kuulkaas huikaiseva tunne, kun soittaa messussa parille tuhannelle ihmiselle. Heti kappaleen alussa huomaa, että ei kuule, mitä itse soittaa tai ei kuule mitä kaveri soittaa tai ei ole lainkaan varma siitä, mitä kuulee. No, mitäs siinä sitten teet? Saat akuutin hikoilukohtauksen ja soitat vähän lujempaa tai aika paljon lujempaa, että kuulet edes itsesi.

– Ei mennyt soitto ihan putkeen, mutisin jälkikäteen kitaran omistajalle.
– Ai jaa? totesi hän. – Mä kuuntelin ja ihmettelin, että kuulostaapa mun kitara hienolta.

Hyvä, että edes joku kuuli, mitä soitin!

 

Loppuviisastelu

Niin, että jos minä vielä kerran puhun jotain heittäytymisen teologiasta, niin saatte kaikin mokomin muistuttaa minua Kansanlähetyspäivistä Herran vuonna 2015.

Niiden teemana oli muuten Armo!


6 kommenttia

Kaatajapappeja, Ihmeparantajia ja Jeesus. #New Wine

viljaaOletko koskaan pysähtynyt miettimään mitä tapahtuu kun joku rukoilee sairaan puolesta. Oletko miettinyt sitä, että kuka siinä parantaa ja kenet.

Iltapäivälehdet repivät mielellään otsikoita kaatajapapeista ja ihmeparantajista. Otsikointi ja uutisointi on usein luonteeltaan sellaista, että se laittaa miettimään kannattaako omaa lusikkaansa tuohon soppaan laittaa. Maailma näkee usein vain ääri-ilmiöt ja kaikki valtavirrasta poikkeava vaikuttaa vaaralliselta. Media tarttuu näihin ilmiöihin riepotellen niitä mielensä mukaan  .

Kun katsomme noiden otsikoiden taakse, niin sieltä löytyy tavallisesti syvän hengellisen vakaumuksen ja kutsun omaavia ihmisiä. He ovat usein tienraivaajia, jotka valmistavat tietä herätykselle tai voisi kai sen sanoa, että he tekevät tietä Jeesukselle. Monet tuntemani uskovat kulkevat innokkaasti näiden näiden Jumalanmiesten perässä.

Perässäkulkijat ovat usein ihmisiä, jotka kaipaavat elämäänsä syvempää yhteyttä Jumalaan. Tässä tullaankin yhteen suomalaisen kristillisyyden ongelmakohdista. Moni suomalainen kristitty kokee, että heillä ei ole omaa hengellistä kotia, seurakuntaa, jonka siipien suojissa he voisivat kokoontua. Sen sijaan, että he alkaisivat perustaa itselleen kotia, he kulkevat hengellisinä irtolaisina pitkin maita ja mantuja keräillen muiden pöydiltä pudonneita murusia pysyäkseen uskossa.  Moni luopuukin uskosta, kun sitä oma paikkaa ei tunnu löytyvän ja yhteys Jumalaan pysyy etäisenä. Kuinka moni on kuullut kuinka rukouspalvelun alussa ihmisten huutavan Pyhää Henkeä lisää ja lisää. Tunnistan itsestänikin tämän saman. Pyhän Hengen täyteyttä etsitään ja ikäänkuin tankataan tajuamatta sitä, että Usko on lahjoista suurin ja edellyttää aina Pyhän Hengen läsnäoloa eli vaikka emme itse aina tunne sitä, hän aina läsnä.

Armon yksi ulottuvuus on Jumalan uskollisuus lapsiaan kohtaan.  Isä tietää, että olemme vajavaisia ja hän täyttää meidät Pyhällä Hengellä ylitsevuotavasti, jos vain annamme siihen mahdollisuuden. Suurin este tälle kaikelle me olemme me itse. Meissä vellova epäusko oman paikkamme pysyvyydestä Jumalanvaltakunnassa ja jatkuva tarve päästä oikeaan ”tunnelmaan” vie meidät helposti harhateille ja epäilemään omaa uskoamme. Vaellamme paikasta toiseen etsimässä sitä oikeaa uskoa. Monesti olisi parasta vain pysähtyä paikalleen ja olla hiljaa.

Tällä viikolla  vietetään itselleni ja perheelleni jo perinteeksi muodostunutta New Wine-kesäjuhlaa.  New Wine-verkosto kasvattaa, vahvistaa ja kotouttaa ihmisiä oman paikkakuntansa Kristityiksi. Ihmisiksi, jotka toimivat oman paikkakuntansa parhaaksi. New Winen yksi perusajatus on, että kaikki lähtee liikkeelle pienestä ja paikallisesta seurakunnasta. NW ei itse lähde perustamaan yhteisöjä vaan lähettää ihmiset oman arkensa keskelle,  omaan seurakuntaansa toimimaan ja perustamaan itselleen kodin. Hengellinen koti voi olla seurakunnan lisäksi jokin toimiva solu, raamattu- tai rukouspiiri tai pienryhmä, jossa toteutuu kolme tärkeää asiaa;  Ylistys, opetus ja rukous. Toiminnan keskiössä on Jeesus ja hänen Pyhä Henkensä. Oman yhteisön rakentaminen on samalla myös evankeliumin eteenpäin viemistä.

Itse olen huomannut, että hengellisyys, jota tavallinen arkinen ja tuttu ihminen harjoittaa vetoaa ihmisiin parhaiten. Tarjottu esirukous ja siunaus nostaa naapurin tädin silmiin kyyneleet ja muurit murtuvat kun Isä koskettaa. Siinä hetkessä Jumala parantaa niin rukoilijan kuin rukoiltavankin sydämen. Ja tapahtuupa joskus myös ihme, kun ihminen suostuu jäämään Jumalan luo.

Tarvitsemme kaatajapappimme ja profeettamme kunhan vain maltamme katsoa myös kulisseihin ja luotamme oman uskontiemme vakauteen, koska Jeesus on meidän kaikkien kanssa. Tämä aika tarvitsee tienraivaajia ja herättelijöitä mutta heidän jälkeensä tulevat ne jotka niittävät Jumalan viljaa eli me. Olemmehan sen tien kulkijoita, kuten alkukristityt itseään kutsuivat.polku