Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


1 kommentti

New Wine-kesäjuhla, latausta seurakuntaan

himoslaaksoLaskeutuminen  Himoksen mökkikylään on suoritettu ja oma reviiri on tsekattu. Askelmerkit pääteltalle ja seminaaripaikoille on aseteltu ja kesäkonfa voi alkaa. New Winen kesätapahtuma on meille paikka, josta haemme latausta seuraavan talven Majatalo-iltoihin ja touhuamiseen omassa seurakunnassamme. Oma seurakunta ja sen rooli on entisestään vain korostunut vuosien mittaan. Oman hengellisen elämän hoitaminen on yhtäkuin oman seurakunnan  eteen työn tekeminen. Kyse on siitä että Jumalan valtakunnan työ ei ole sooloilua ja opillista painimista omissa oloissa vaan yhteispeliä, jossa jokaisella seurakuntalaisella on jotain annettavaa toisilleen.  Jeesus korostaa Kristittyjen yhteyttä ja  Hän jäähyväisrukouksessaan rukoilee, että opetuslapset olisivat yhtä niinkuin Jeesus ja Isä ovat yhtä.  Joh. 17:11-23

Kesäjuhla kerää yhteen ihmisiä erilaisista yhteisöistä rakentumaan ja vahvistumaan Pyhän Hengen läsnäolossa ja Jumalan kasvojen edessä. Keskiössä Jeesus ja kaikki mitä hän on tehnyt ihmistä varten. Ylistys, Rukouspalvelu ja opetus, kaikki tähtäävät siihen, että sunnuntaina täältä lähtee kotiin, omaan seurakuntaan ja arjen keskelle tavallisia arjenkristittyjä varustettuna Jumalan Sanalla ja Pyhällä Hengellä.

Oma taipaleeni kokousteltan takaosasta, teltan etuosaan on kestänyt kuusi vuotta. Takana oli hyvä aluksi ihmetellä ja seurailla mihin olimme itsemme työntäneet. Lapset hakivat omaa paikkaansa omissa kanavissaan. Esirukouksen saaminen omalle kohdalle ja oma ylistäminen  on muodostunut vähitellen tärkeämäksi ja siksi istumapaikka on vähitellen siirtynyt eteenpäin lähemmäs musikantteja ja rukouspalvelua.

New Wine kesäjuhla on sopivalla tavalla turvallinen ja samalla hieman jalat irti maasta tapahtuma niin, että karismaatikko ja perusluterilainen etsijä  sopivat hyvin samaan tilaan.  Edessä voi ylistää kädet kohti taivasta pelkäämättä, että joku tuijottaa ja takaosassa voi työntää rauhassa käsiään syvemmälle taskuun ja odotella puheiden alkua. Rento tunnelma ja väljä ohjelma auttavat sulattelemaan kaikkea kuultua ja nähtyä. New Wine on niitä harvoja Hengellisiä tapahtumia, joissa lasten ja nuorten tapahtumiin panostetaan yhtä hyvin kuin aikuistenkin ohjelmaan. Lasten ohjelmat ovatkin niin suosittuja että kanavat pursuilevat yli ja ohjaajia tarvitaan joka vuosi lisää.

Blogitaivaan väkeä on Himoksen taivaallisissa tunnelmissa muitakin kuin allekirjoittanut ja odotettavissa lienee raporttia useamman ihmisen toimesta.


8 kommenttia

Maantielle hän lähti

WP_20160708_021

Maantielle hän lähti kävelemään mutkitellen pellonpieliä ja ojien laitoja, ohi latojen ja ladoiksi naamioitujen jättileikkuupuimurien tallien. Peltojen halkovalta tieltä pöpelikön reunustamalle väylälle.

Hän seisoi pyörätiellä ja alkoi muuttua pienemmäksi. Hänellä on diili Isä Taivaisen kanssa. Missä hän kulkeekin, hänellä on mukanaan kamera, jolla räpsiä edes varjokuvia Isän luomista ihmeistä. Kukista, ladoista ja pilvenhattaroista. Mutta tälläkin sauvakävelylenkillä taskussa oli vain likinäköisyyttään siristelevä kännykkä.

Tälläkin lenkillä poutapilvet liitelivät taivaalla. Rypsipellot hakivat väriään, joka saa synkimmänkin sielun hämmästymään. Metsän reunan puut vilkuttelivat, että eikös mekin olla aika kauniita.

Kylläpä sapetti. Minä olen luvannut ottaa kameran mukaan, ja kotona se on. Minä olen halunnut näyttää ihmisille Isä Taivaisen kauneutta, mutta eihän se kännykameralla onnistu. Eikä tämä ole edes mikään maantie vaan Suopohjantie, joka ennen pitkää menettää päällysteensäkin ja muuttuu vuosien kelirikkojen rypyttämäksi pyykkilaudaksi.

Hän oli maantien laidassa, ja Isä Taivainen alkoi muuttua suuremmaksi. Silmät alkoivat harmistuksen ohi nähdä kännykälle sopivaa kuvattavaa. Hän kaivoi sen taskussaan. Hän ikuisti häivähdyksen rypsipellon keltaisuutta. Tuulessa tanssivia ohdakkeita. Horsmia. Kummallisen mykerön möllykän, joka oli saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.

Hän palasi maantieltä ja melkein itki. Armoa on silmien avautuminen. Hän avasi mehupurkin ja joi. Ja kun hän joi, hänen mieleensä tuli kirjoittaa blogiteksti, joka ehkä avasi taas muidenkin silmiä katsoa ympärilleen. Lähteä tuulettumaan. Kirjoittaa muutama sana. Piirtää kummallinen mykerön möllykkä, joka on saanut tyylillistä inspiraatiota voikukalta.

WP_20160708_019


Jätä kommentti

Carpe diem!

Ihminen haaveilee ja unelmoi täydellisiä asioita elämäänsä. Hyvyyttä ja lempeyttä. Selkeyttä ja varmuutta. Elämäntaipaleemme määrittää meitä kokoajan uudestaan ja uudestaan. Haaveemme muuttuvat sitä mukaan, kun elämänkokemusta tulee lisää. Mutta sisällämme on aina kaipaus löytää jotain suurempaa. Elämä itsessään on kuitenkin huono kasvualusta täydellisille unelmille. Ihminen on haaveiden maaperänä on kovin köyhä ja ilmastona epävakaa. Ei riitä, että ympäröivä maailma on kova, myös meidän sielumme on hauras.

Haaveidemme keskellä, me usein tartumme helppoihin vastauksiin, jotka tuovat hetkellisen tyydytyksen elämään. Varsin pian olemme etsimässä uudelleen sitä samaa vastausta jonka luulimme löytäneemme.

airo ja ukinsaariEilen vietin aikaa pelkästään itseni kanssa. Valvotusta Juhannusyöstä huolimatta, nousin aikaisin ihailemaan tyyntä järvenpintaa kameran kanssa. Kävin soutelemassa pitkin rantoja ja katselemassa vielä nukkuvien mökkinaapureiden savuavia kokkojen jäänteitä. Anoppilan mailla on liuta hyvin erillaisia mökkinaapureita. Viereisen mökin hiljaiselo muuttuu nykyään juhannuksena omistajiensa aikuistuneiden lasten ja heidän  ystäviensä iloisesti remuavaan juhlintaan. Nuorten miesten uho ja kilvoittelu tyttöystävien silmien alla oli huvittavaa kuunneltavaa tyynessä kesäyössä. Seuraavan mökin asukkaat olivat kahvitelleet laiturinnokassa eläkeläisystäviensä kanssa  koko illan ja vetäytyneet hyvissä ajoin saunaan ja nukkumaan. Kokon he polttivat jo alkuillasta. Seuraavan mökin perheen lapset olivat ihmetelleet pikkukalojen määrää koko illan. Heidän naapurinsa olivat pelanneet lipunryöstöä aikuiset vastaan lapset ja riemun kiljahdukset olivat kaikuneet kuusikkoisessa rinteessä pitkin iltaa. Uuden ökymökin asukkaat olivat meloneet ja nauttineet ison terassinkannella elämästään. Koko ranta oli kuin halkileikkaus ihmisen elämästä. Uutta ja vanhaa mökkiä ja mökkiläistä. Kaikki olivat pysähtyneet tälle rannalle tavoittelemaan täydellistä Juhannusta, kauniissa Juhannussäässä.

Nyt kun sää oli täydellisimmillään, järvi oli tyyni ja aamuaurinko lämmitti mukavasti, hiljainen järviluonto sulki kaiken sisälleen. Sain soudella yksin omassa unelmassani. Sain hetken olla rauhassa itseni kanssa keskellä sielunmaisemaani. Tämän kiirettömyyden keskellä käsitin taas sen rikkinäisyyden ja heikkouden, joka meissä ihmisissä on. Tässä ajassa ja maailmassa meidän onnemme on pilkottu pieniksi palasiksi matkan varrelle. Se suuri kaipaus sisällämme ei tule koskaan tyydyttymään tämän maailman löydöillä ja vastauksilla, sillä rikkinäisyytemme hajottaa sen, mitä saamme haalittua kasaan.

Jäin pohtimaan taas kerran omaa häilyvää uskoani ja suhdettani Jumalaan. Tajusin, että tuossa suhteessa olin itse se epämääräinen tekijä. Jumala on ainoa varma ja pysyvä asia tässä kaikessa. Hiljaisuudessa Jumalan ääni oli hetken selvempi ja kirkkaapi. Pysy Minussa sillä minä pysyn sinussa riippumatta siitä mikä sinä olet tai mitä sinä teet. Minä olen uskollinen ja minä olen täydellinen. Katso tätä kaikkea, Minä loin tämän ja annoin sen sinulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiset mökkiläiset heräilivät aamuun ja ilmeistyivät ihmettelemään aamullista soutelijaa. Elämä jatkui ja oli ainakin hetken vielä ihanaa.


Jätä kommentti

Mikä on ihminen?

Jumalan luoma, Isän silmäteräMaailman ja kaiken sen ympärillä hän loi sanallaan mutta Ihminen, sinut hän loi omin käsin ja antoi elämän. Puhalsi elämän hengen ruumiseen ja antoi kuolemattoman sielun. Jumala loi ihmisen rakastamaan ikuisesti. 

Jumala on rakkaus, mutta mitä tuli ihmisestä? Mihin katosi ihminen, mikä rikkoi harmonian? Miksi vapaus vaihtui vihaan ja hyvyys ahneuteen. Miksi ihminen lakkasi olemasta Kristus toiselle?

Maailma valuu yhä etäämmäksi Jumalasta, Synti on katkaisut yhteyden ja rakkaus on rauennut tyhjiin.

Jään miettimään maailman pahuutta. Aiheutettua tuhoa ja surua. Oppia, joka tappaa uhrin ja tekijän riistäen sen vähäisenkin rakkauden ja valon ympäriltä muuttaen sen vihaksi.

Muistan lapsuudesta mustavalkoiset uutiskuvat ensimmäisestä televisiosodasta. Räjähdykset ja sotakoneet, joita ihmiset pakenevat kauhuissaan. Sieluuni on jäänyt varjo kylmänsodan muureista, jolloin ihmiskunnan kello näytti keskiyön lähestyvän. Muistan, miten mietimme veljieni kanssa miten olisi parasta toimia kun ydinsota syttyy. Suojaan olisi turha mennä. Pienen pojan yöt olivat silloin pitkiä. Nuo yöt tekivät minusta rauhantekijän. Pienen pojan luottamus Jumalaan oli järkkymätön ja rukoilin silloin Jumalaa, että voisin mennä noiden sotilaiden ja presidenttien väliin valkoisen lipun kanssa ja puhua 20141016_115246heille järkeä kuin lapsi. Joka yö kun uni ei tullut, ristin käteni rintani päälle sillä se antoi rauhan pienen pojan sydämeen. Minulla oli yhteys Jumalaan ja tuo yhteys sytytti toivon ja tyynnytti uneen.

Nyt 40 vuotta myöhemmin, mikään ei ole muuttunut, kymmenet sodat ovat silponneet miljoonien ihmisten toivon. Saatana on raiskannut, tuhonnut ja varastanut heidän onnensa jättäen tilalle vihan ja raivon, joka janoaa kostoa. Jokainen katkera ajatus ja teko ruokkii tuota pahuuden henkeä joka on  tehnyt pesän kaiken ylle.

Ainoa joka voi voittaa tuon pahan on Jeesus. Vain rauhan tekijät, jotka ristivät kätensä rinnalleen ja tekevät rakkauden tekoja voivat murtaa pahan kahleet. Vain Jeesuksen rakkaus voi muuttaa kärsivän vihan rakkaudeksi ja lopettaa sodan kierteen. Vain Jeesus antaa toivon paremmasta. Ilman toivoa ei ole mitään!

 


7 kommenttia

Jumalan kuva & ihmisen jämä

WP_20160120_005Joskus tulee ihmetelleeksi, että kylläpä ihminen on ollut fiksu, kun hän on suunnitellut sanoja. Ajatellaanpa sanaa ihminen. Kaveri, joka sen sanan keksi, oli ilmeisesti psalminsa lukenut ja sinut niin itsensä kuin Jumalan kanssa. Hän tiesi olevansa ihme, suuri ihme. Siksi hän päätti ottaa sanan ihminen kantasanaksi juuri ihmeen.

Joku toinen luova persoona taisi rypeä eksistentiaalisissa angsteissa. Menneisyys ja tulevaisuus ahdistivat. Elämä on aivan kummaa, olkoon ahdistava asia nimeltään kummitus.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumala loi kaiken linnunradoista valkovuokon kukkaa huomattavasti pienempiin ihmeisiin asti. Niinpä hän panosti luomisentyössään myös ihmiseen. Ihminen ei ole hämärissä oloissa otettu tuhruinen selfie vaan taitavilla siveltimenvedoilla hyvässä valossa maalattu omakuva.

Kummitus taas on haalea huokaus, joka ihmisestä jää huonoissa olosuhteissa jäljelle. Kummitus on ihmisen jämä. Se sisältää vihaa, katkeruutta ja pelkoa ihmisen jäljiltä.

Tokihan sekä ihmisellä että kummituksella on nimensä mukainen tehtäväkin. Ihmisen tärkein homma on ihmetellä. Ihmettely on tärkeää siksi, että kun malttaa riittävän kauan rauhassa ihmetellä, seurauksena voi olla oivallus, joka vie elämään eteenpäin, kohti valoa, kohti parempaa.

Kummitus kummittelee. Se muistuttaa pahasta ja pelottelee tulevalla.

En voi olla ihmettelemättä sitä, kumpaa minussa mahtaakaan olla enemmän, ihmistä vai kummitusta. Onneksi voin lohduttautua sillä, että kummitus minussa voi päästä kummittelusta ihmettelyyn. Ai, mitenkä? No, tietenkin kummastelun kautta kulkien.


4 kommenttia

Todennäköisyyksiä

WP_20151217_007On todennäköistä, että epätodennäköisyys toteutuu joskus.
On todennäköistä, että parikin epätodennäköisyyttä toteutuu jopa kutakuinkin samaan aikaan.

Sitä suuremmat epätodennäköisyyden kertymät ovat melko epätodennäköisiä.

Markku ja Johanna Sarento kertovat kirjassaan Isän lapset perheensä paluusta Kanadaan. Vanhemmat, kaksi pientä lasta ja yksi vauva lähtivät rapakon taakse ilman tietoa asunnosta tai työpaikasta. Rahaa oli mukana olosuhteet nähden määrä, joka vastasi suunnilleen lesken ropoa.

Aloimme vain yhtäkkiä aavistella, että olimme täällä nyt sitä varten, että Jumala halusi opettaa meille jotain rakkaudestaan ja voimastaan. Oikeastaan aloimme jo odottaa sitä päivää, jolloin rahamme loppuisivat kokonaan ja jäisimme kirjaimellisesti hänen huolenpitonsa varaan.

Perhe eleli halvassa motellissa sen, minkä rahat riittivät. Sitten tila-auto kutsui yökylään. Ja kun ei ollut rahaa kattoon pään päälle, niin mistäpä sitä olisi ollut ruokaankaan.

Mutta niinpä vaan kaikkea tarpeellista siunaantui. Yösijoja, pidempiaikaisempiakin asumuksia, ilmaisia lounaita ja vieläpä parantumisihme.

No juu, täysin järjettömältähän Sarennon perheen heittäytyminen tyhjän päälle vaikuttaa. Eikä pelkästään vaikuta. Sellaista se ainakin minun mielestäni oli. Millaiset ihmiset hankkiutuvat tuollaiseen tilanteeseen? Ehkäpä jonkinlaiset fanaattiset hipit, joilla on suuret ihanteet, pienet käytännönjärjenlahjat ja ei missään tapauksessa yhtään lasta, ainakaan pientä vauvaa.

Mutta minäpä tunnen Sarentoja pikkuisen. He ovat mukavia, tavallisen oloisia ihmisiä. Uskossaan ehkä minua vahvempia mutta eivät missään määrin fanaattisia. Ja kyllä, aivan fiksuja.

Sarentojen kirja on matkakertomus entistä syvemmälle Isän syliin. Kristittyjen keskuudessa kiertää Suomessakin paljon tarinoita ihmeistä. Mutta ovatko tarinat tosia vain legendoja? Dokumentaation puuttuessa olemme näiden asioiden kanssa vahvasti uskon varassa.

Isän lapset on kuitenkin dokumentti siitä, miten yksi perhe koki Jumalan huolenpitoa heittäydyttyään hänen varaansa. Kirjassa kerrotaan niin monen peräkkäisen epätodennäköisyyden toteutumisesta, että kyseessä ei enää voi olla sattuma. Joku on jeesannut Sarentojen perhettä, kun he viettivät perhe-elämää rahatta rapakon takana.

Ymmärrän toki, että kirjassaan Sarennot todistavat itse omasta elämästään. Usein tarinat ihmeistä tapahtuvat epämääräisyydessä. ”Mun kaverin tyttöystävä oli yhdessä tilaisuudessa, jossa jonkun mummon jalka kasvoi kaksi tuumaa.” Markku ja Johanna kertovat siitä, mitä heille tapahtui. Olisiko heillä aihetta huijata ihmisiä?

Itse olen jonkin verran varovainen siinä, millaisiin ihmeisiin uskon. Kyllä ihmeen täytyy olla tapahtunut riittävän lähellä minua tai muuten riittävän todistettavasti, jotten luokittele sitä hengelliseksi legendaksi. Jos kansainvälinen evankelistastara kertoo kymmenistä ihmeistä, joita hänen tilaisuuksissaan eri puolilla maailmaa on tapahtunut, suhtaudun asiaan melko viileästi. ”Ka suattaapahan olla totta vuan suattaa olla olemattakii. Vuan missä ovat ihmeet nyt?” Isän lapset -kirjan ihmeisiin minä uskon. Ovathan ne tapahtuneet semmoisille fiksuille ihmisille, jotka tunnen ja joiden sanoihin luotan.

On pari muutakin seikkaa, jotka minua viehättävät Isän lapsissa. Ensinnäkään kirjassa ei ole semmoista mahtipontisuutta, joilla ihmeistä usein toitotetaan. Kirja ei ole muodoltaan kiteytetyn uutismainen vaikka sivumäärältään kompakti onkin. Ehkä kirjan lajityyppi siis on juuri dokumentti. Tekstin perusteella ihmiset saavat itse fundeerata, mitä mieltä asioista ovat.

Toinen minua vakuuttava seikka on jännittävä lause kirjan loppupuolella. Se on lause, joka jäi kaikumaan mieleeni: ”Sitten loppuivat ihmeet.” Ihmeet loppuivat; Sarennot sen sijaan ovat jatkaneet elämän mittaista reissua Jumalan kanssa. Nyt he todistavat Jumalan teoista – ainakin minun mielestäni vakuuttavasti.

Lisätietoja Markusta ja Johannasta löytyy heidän nettisisuiltaan: http://www.markku-johanna.com/

 

* * *

Jeesus sanoi hänelle: ”Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!” http://www.evl.fi/raamattu/1933,38/Joh.20.html


8 kommenttia

Vahvaa olemista

OLYMPUS DIGITAL CAMERAKallionsyrjässä, pienessä tuulessa huojuu parvi ruohonkorsia.

Kallio on ollut siinä ihmissilmin katsottuna aina. Kalliota ovat jääkaudet raapineet ja meret peittäneet. Sitä ovat salamat pistelleet ja helteet paahtaneet. Mutta paikallaan on kallio ollut, vahvasti ollut.

Ruohonkorret tulevat ja menevät. Ne työntävät juurensa ohuen maakerroksen läpi kallionkoloihin asti. Ruohot itävät, kasvavat ja kellastuvat. Juuret tukeutuvat edellisten sukupolvien juuriin. Edellisten sukupolvien juuret takertuvat nyt kasvavien juuriin. Aina seitsemänteen sukupolveen asti.

Tänään aurinko paistaa. Kallionsyrjässä, pienessä tullessa huojuu parvi ruohonkorsia.


6 kommenttia

Mittatilausrukous

WP_20150220_015– Mä en muuten ole syönyt laskiaispullaa varmaan kahteenkymmeneen vuoteen, huomasi ystävä kahvilan kassalla. – Onko näitä erilaisia?

Ystävän nykyisillä kotikonnuilla Etelä-Saksassa laskiaispullakulttuuri ei voi yhtä hyvin kuin Suomessa. Selvittelin siis hänelle muutamalla harvalla sanankäänteellä täytteiden erot. Täytteiden oikeaoppisuudesta vuosittain käytävää teologista kamppailua en valottanut.

Kahvilassa oli pääasiassa mummoikäistä porukkaa. Pappaikäisiäkin oli pari. Mekin mahduimme istumaan salin yhteen soppeen. Marilyn ja James Dean ryhdistäytyivät kehyksissään ja alkoivat kuunnella juttujamme. Keskustelimme vähän syvällisempiä ja vähän arkisempia asioita, semmoisia mitä helsinkiläisessä kahvilassa voi ääneen puhua. Siis melkein vaikka mitä, tärkeitä asioita.

Laskiaispullat katosivat. Hiljalleen takaraivostani alkoi kuulua rahinaa. Rahina muuttui sanoiksi, joita olinkin jo odottanut: ”Sä voisit rukoilla ystäväsi puolesta.” Tuuppasin sanat jonnekin oikean korvan tietämille, mutta siellä niiden kaiku vain voimistui.

– Piipahdettaisko tossa Vanhassakirkossa ennen kuin mun bussi lähtee? kysäisin lopulta muina miehinä.

Tulkitsin ystävän vastauksen myönteiseksi. Ehdotus ei ehkä ollut hänelle järisyttävä yllätys. Hengelliset asiat olivat olleet laskiaispullien ääressä esillä. Aiemmista keskusteluista olin päätellyt, että hän ehkä jopa odottaa, että rukoilisin hänen puolestaan. Ei ehkä olettanut mutta odotti.

En tajua, miksi lähdimme liikkeelle aivan liian aikaisin. Huolestuin. Vaikka koin rukouksen tärkeäksi, en taatusti pystyisi rukoilemaan kolmea varttia kenenkään puolesta! ”Hei, rauhoitu”, komensin itseäni. ”Eihän koko aikaa tarvitse rukoilla!”

Vanhakirkkopa oli aito suomalainen luterilainen kirkko. Arki-iltapäivänä kuuden kieppeissä temppelin ikkunat olivat sysipimeät. Sinne emme siis menneet.

Lähdimme taivaltamaan katuja. Ne veivät jotenkin vahingossa Senaatintorille. Taivas oli tummansininen, ja tummempaa maisemassa olivat vain Suurkirkon pimeät ikkunat. En osannut päättää harmittiko minua ankarasti vai olinko huojentunut. Rukoukset julkisessa tilassa eivät ole erikoisalaani. Varsinkaan jos ympärillä parveilee japanilaisia turisteja. Mutta kyllä ystäväni olisi pienen rukouksen ansainnut.

Kävely jatkui kohti linja-autoni lähtöpaikkaa Mannerheimintiellä. Juttelu jatkui ja matka pysäkille lyheni. Vaikka rukous jännitti minua, myös harmistus
iski. Tämä homma menee nyt aivan mönkään! Kuka kumma rukoilee ystävän puolesta, jos en minä nyt.

Kun olimme jo melkein bussipysäkillä, aikaa oli vielä rahtunen.

– Kävellään vielä pieni mutka, ehdotin.

Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä se mutka voisi olla. Vain viisi askelta ehdotukseni jälkeen tajusin: Kampin kappeli. Se on auki. Sinne!

Sinne mentiin. Sisällä oli pari ulkomaalaista, toisella hassu karvahattu. Istuimme aika eteen. Katselimme alttaria kohti. Takanamme joku tuli, joku meni.

– Täällä on risti, huomasin. Kynttiläkin paloi. Katse kuitenkin nousi katonrajaan, siellä oli enemmän valoa.

Äkkiä tajusin, että kappelissa ei juuri nyt ole ketään muita. Ei voi olla totta. Taivaan Isä järjesti tämän. Tässä on täsmälleen sopivasti aikaa. Tässä on täsmälleen sopivasti rauhaa.

Itse asiassa koko rukoilemisesta ei ollut puhuttu sanaakaan. Ehdotin rukousta. Ystävä nyökkäsi.

– Voinko mä laskea käden sun olkapäälle?
Ystävä nyökkäsi uudelleen.

Rukoilin hiljaiseen ääneen Kampin kappelissa sellaisia asioita, joista oli ollut puhetta tänään ja aiemmin. Rukoilin hiljaa selvällä suomen kielellä. Ehkä siinä meni alle minuutti. Ehkä puolitoista.

– Aamen.

Samassa ovi kävi ja pari turistia tuli sisään.

Kohta istuin linja-autossa. Oivalsin, että lyhyt rukous oli yksi elämäni merkityksellisimpiä rukouksia: Sen oli Jumala järjestänyt. Mittatilaustyönä.

 


8 kommenttia

Kuule minun ääneni

WP_20150206_016

Niin siinä kävi, että kaiken valokuvaamisen jälkeen päädyin myös soittohommiin Mikaelinkirkossa. Tai paukutushommiin. Mikäs sitä djembeä paukuttaessa, mutta kun tilapäisen sekaorkesterimme piti tehdä myös sound check.

– Juha, voitko puhua jatkuvasti jotain siihen ykkösmikrofoniin, kysyi kitaristi-miksaaja.

Katselin mikrofonia epäluuloisesti. Katselin kirkkoon kertyvää väkeä vielä epäluuloisemmin. Miksi minä, joka olen rasittavuuteen asti taitava alvariinsahöpöttäjä, hukkaan äkkiä jokaisen järkevän sanan. Ja jopa järjettömän.

– Hyvä kirkkoväki, teemme sound checkiä ja minun pitää nyt jutella tähän mikrofoniin, vaikka…

– Juhaaaa, voitko puhua siihen mikrofoniin lujaa!

– Lujaa!? VOI HYVÄT IHMISET, NYT MINUN PITÄÄ ALKAA HUUTAA TEILLE!

– Niin lujaa, että ääni lähtee kiertämään.

Juuri sillä hetkellä tajusin, että koska kitaristi-miksaaja on hyvä ystäväni, niin se on mikrofoni, joka on viholliseni numero yksi. Katsoin mikrofonia uudelleen, nyt tosi kiukkuisesti.

– N-Y-T   J-O-S   M-U-L-L-A   O-L-I-S-I   R-A-A-M-A-T-T-U   N-I-I-N   K-Y-L-L-Ä   K-U-U-L-I-S-I-T-T-E   S-A-N-A-A! informoin kirkkoväkeä.

– Eiku lujaa!

En purskahtanut itkuun. Huokaisin ja avasin suuni kitapurjeeseen asti. Kohta kyllä kuuluu kiertoa.

Ja juuri silloin tapahtui jotain vapahtavaa. Minun ei tarvinnutkaan enää huutaa. Äänet taisivat mennä ojennukseen. Ääniä on niin vaikeaa ymmärtää.

Soittokaveri siinä vieressä seisoi ihan hiljaa. Äänekkään sisäisen tuskani hetkellä en muistanut, että minulla oli kerrottavana terveisiä hänelle, oikeastaan tuntemattomalle ihmiselle.

Jo edellisenä päivänä oltiin soittamassa Mikaelin talvipäivillä. Yhdessä välissä huomasin soittokaverin istuvan vähän syrjemmässä. Jokin minussa liikahti, ikään kuin olisi kuulunut hiljainen ääni.
”Tuolle täytyy nyt ehdottomasti sanoa jotain rohkaisevaa”, tuumasin.
”Äh, se on vain flunssan jäljiltä vähän väsy”, vastatuumasin.

Hengellisissä tilaisuuksissa sattuu ja tapahtuu aina – ainakin minulle – sen verran, että koko rohkaisemisen ajatus jäi kaiken muun jalkoihin. Seuraavana päivänä ajatus palasi mieleeni, ja vähän myöhemmin kuulin että soittokaverille oli tullut muutoksia työelämään. Mutta enhän minä siinäkään tilanteessa voinut mitään rohkaisevaa sanoa, kun siinä oli muuta porukkaa niin paljon. Enkä oikeita sanojakaan siinä löytänyt.

Muistin rästissä olevat rohkaisun sanat vielä messun aikanakin. Soittokaveri istui yksin etupenkissä, kun minä vielä vähän maalailin äänimaisemaa djembellä. Muistin ja unohdin.

Illalla, pitkän viikonlopun jälkeen istuin kotona sohvalla. Muistelin kaikkea kuultua ja soitettua. Harmitti, että basso oli konstaillut; ilahdutti, että djemben kanssa oli mennyt mukavasti. Silloin muistin taas rohkaisutehtävän. Jotain täytyisi soittokaverille Facesssa kirjoittaa. Harmitti, kun kutsu sanomaan jotain oli aivan selvä, mutta kun sanan sanaa ei Yläkerrasta annettu.

Istuin tietokoneen alla ja kiemurtelin. Miksi minä, joka olen rasittavuuteen asti taitava alvariinsahöpöttäjä, hukkaan äkkiä jokaisen järkevän sanan.

No kun sanaakaan ei kuullut, päädyin metatason viestiin:

”Heip. Mulle tuli jo srk-talolla semmonen olo, että mun tarttis sanoa sulle jokin rohkaisun sana. Mutta kun mä en saanut sitä sanaa, pelkästään fiiliksen.”

Manailin mielessäni, että kaikkea sitä tulee kirjoitettua vieraalle ihmiselle. Vietin muutaman tuskallisen minuutin keskenäni sohvalla. Äkkiä näytölle ilmestyi vastaus:

”Tiedätkö, siinä kun istuin kirkossa rukoilin koko ajan, että Jumala jotenkin vastaisi niihin kaikkiin ajatuksiin ja asioihin, mitä mielessä pyörii. Että jollekin tulisi joku sana tai jotain – eli kiitos, että kuitenkin sanoit tästä! Kyllä se Jumala kuulee.”

Teki mieli huutaa ihan vähän kovempaa kuin Mikaelinkirkon mikrofoniin. Jee, juuri näin se Jumala toimii. Ja juuri näin minä aina viivyttelen.

Sitä tulee helposti pyydettyä: – Jumala, voitko puhua jatkuvasti jotain.

Itse asiassa tulee komennettua: – Jumalaaaa, voitko puhua lujaa! Niin lujaa, että äänesi lähtee kiertämään.

Kuinka lujaa Jumalan täytyy huutaa, että minä kuulen ja ymmärrän? Ja toimin.

Kuulin Jumalan puheen koko ajan. Aivan selvästi. Eikä Hänen tarvinnut edes huutaa.


6 kommenttia

Pyhä ehtoohetki

Hengellisessä tilaisuudessa oli pari tuttavapariskuntaa, yksi lapsonen ja yksi minulle tuntemattomampi kaveri. Tapahtumapaikkana oli nukkavieru kellarihuone. Koska puhuimme englantia, en tietenkään voi olla varma, mitä kaikki puhuivat. Sen ymmärsin, että ensin muutamat kertoivat olleensa kaduilla rukoilemassa ihmisten puolesta.

– Hei, saadaanko me rukoilla sun puolesta.
– Äää, eee, mjoo, no okei.
– Onko sulla joku vaiva, jonka parantumiseksi me voitaisiin rukoilla.
– Ei.
– Ai jaa, no onko sulla jotain murheita?
– Ei.
– Jaa, no voi että… Mitäs me sitten rukoillaan?
– En mä vaan tiedä. Te ehdotitte.
– No jos sitten rukoillaan muuten vaan.

Kaikilla oli hauskaa, kun ruodittiin hengellisiä katutaisteluja.

Sitten alettiin soittaa ja laulaa. Ylistämiseksi sitä kutsutaan. Laulu kaikui kellarihuoneen seinissä. Yksi kaveri soitti kitaraa, toinen bongoja ja minulla oli conga. Ajauduin soittaessani äärimmäisen rauhallisuuden ja hurjan jännityksen sekasotkuun. Minä en ehkä osaa hiljentyä pitkäjänteisesti muuta kuin soittamalla. (Niin niin, näsäviisaat, ei sitä välttämättä voi hiljentymiseksi kutsua!) Mutta siinä minä istuin congan kanssa ja kolistelin. Ylistys-rukous-rummuttellesani vilkuilin välillä bongistia. Hän se on semmoinen ammattilainen. Välillä hän rummutti. Välillä menimme ihan samassa rytmissäkin. Välillä hän hautasi kasvonsa käsiinsä. ”No niin, nyt minä taas kolistelin niin pieleen, että tuota alkoi itkettää”, murehdin minä.

Toisaalta on mahdollista, että kaveri myös rukoili välillä. Hengellisessä tilaisuudessa kun oltiin.

Mutta mistäs minä sen tiedän?

No, rummutin taas vähän ja ehdin taas rauhoittuakin. Kuuntelin muitakin. Kitaristi on tosi hyvä. Puhumattakaan läsnäolleesta naisväestä, joka laulaa vain vähän paremmin kuin oikeat enkelit. Tällä porukalla on soitettu ja laulettu ja rukoiltu ennenkin.

Sitten yllätti ehtoollinen. En tiedä, miten tilanteeseen päädyttiin, mutta äkkiä kitaristi ojensi eteeni pienen puunpalan päällä murretun ehtoollisleivän. Kyllä, ehtoollisleipä oli justiinsa sitä miltä se näyttikin. Jeesus ei ehkä sanonut: ”Tämä piparkakku on minun ruumiini. Ottakaa ja syökää.” Mutta piparkakku siinä oli ja sitä minä otin. Ja koska kellari oli Kristillisen raittiusseuran talon kellari, viininä oli mehua. Sekoitussuhde 1 + 7.

En usko, että meidän kellariehtoollisemme oli yhtään vähemmän ehtoollinen kuin missä tahansa kirkossa nautittava ehtoollinen.

Istuttiin vielä siinä. Äkkiä kuulin bongistin äänen:
– Saanko mä siunata sua?
– Äää, muavai, mjoo, no joo.

Kömmin seisomaan. Siinä olin, kädet taskussa ja silmät kiinni. Kaveri rukoili puolestani. Olen Jumalan rakas poika. Jumala pitää luovuudestani. Jumala pitää koko ajan minua kädestä. Niin minulle rukoiltiin. Tuntui niin hyvältä, ettei moni ymmärräkään.

Ja ehkei se sitten ollut hirmukiukkuinen minun rytmisistä kokeiluistanikaan. Siis bongisti, eikä varmaan Jumalakaan.

WP_20150115_008