Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Tag Archives: Jeesus


by Jätä kommentti

Keittiöteologiaa

Tiskikonetta tyhjätessäni ja sitä täyttäessäni pohdin jälleen kerran sitä miten me puhumme ja kerromme omasta uskostamme. Ja ylipäätään miksi meidän pitäisi kertoa omista henkilökohtaiselta tuntuvista asioista kenellekkään.Mitä merkitystä on uskolla vaikkapa tätä tiskaria täyttäessäni. Missä usko tuntuu ja vaikuttaa arjen väsymyksen keskellä kun mikään ei tunnu miltään ja elämää huutoo kylmä sadevesi.

Ajatus kierähtää piispa Askolan aamuiseen facebookin livesessioon, jossa hän selitti näkemystään siihen miksi lapsia ei enää tuoda kasteelle entiseen malliin. Kuinka karjalanpiirakat,sukujuhlan raskaus ja epäusko kietoutuivat suloiseen sekamelskaan. Voiko tosiaan olla niin että kastejuhlasta on tullut taakka vai olisiko sittenkin niin että uskosta ja sen merkityksestä pitää puhua muuallakin kuin teltajuhlien todistuspuheenvuoroissa. Jospa kirkolla onkin evankeliumin kokoinen viestintäongelma.

Heikki avaa omassa tekstissään näkemyksiään menestysteologiasta. Hän hehkuttaa Jumalan antamaa siunausta lapsilleen. Törmään heti omassa ajattelussani seinään. Mitä on menestys, kun sitä tarkastelee Luojan näkökulmasta. Kirkko mielellään puhuu hyvän tekemisestä, lähimmäisen auttamisesta ja solidaarisuudesta kansojen ja rotujen kesken. Mutta saman viestin löydät kaikkien muidenkin merkittävien järjestöjen julistuksista.

Miten sitten Kirkon perusviesti eroaa muista. Tuhlaajapoikavertaus voisi olla yksi vastaus tähän kysymykseen. Pojan matka ihmisyyteen ja raadolliseen arkeen ja paluu Isän luo opettaa meitä miten Jumala haluaa kohdata ihmiskunnan. Arjen keskelle tuodaan perillisen vaatteet ja perillisen sormus merkiksi, että meitä varten on varattu jotain vielä suurempaa. Kertomuksen muoto on kuitenkin sellainen, että se ei pelkästään viittaa meidän Taivaalliseen päämääräämme vaan myös siihen että Jumalan valtakunta on läsnä elämässämme jo nyt. Meillä on oikeus juhlia elämässämme Kaikkivaltiasta Isäämme, joka pursuaa armoa ja yltäkylläisyyttä.

Jumalan näkökulmasta menestys on sitä, että hän ottaa ihmisen luokseen ja laskee siunauksen hänen ylleen. Jumalan Pyhä Henki haluaa pelastaa sielumme iankaikkiseen elämään ja iankaikkisuus alkaa siitä, kun Pyhä koskettaa ihmistä ja antaa uskon lahjan. Siunaus merkitsee kaikkea hyvää mitä Jumala haluaa antaa meille arjen keskelle. Siunaus nostaa meidät omien olosuhteidemme yläpuolelle.

ehtoollispikaritUsko ei ole vain uskomusjärjestelmä rituaaleineen ja tapoineen, vaan se on todellisen ja elävän Jumalan kohtaamista arjen keskellä. Tuo kohtaaminen luo ihmisen elämälle uuden suunnan joka on näkyy ja tuntuu. Se ei ole pelkkää fiilistelyä ja tunnelmointia vaan konkreettista hyvää. Se synnyttää Hengen hedelmiä, jotka myös ympäristö huomaa. Iloa ja tasapainoisuutta, joka luo turvaa ihmiselle itselleen ja läheisille. Vakautta ja varmuutta epävärmuuden keskelle, sillä tieto siitä että Isä kannattelee silloin, kuin itse ei jaksa, lohduttaa väsynyttä. Se on menestysteologiaa.

Tungen likaiset astiat koneeseen ja tiedän että kun kone on työnsä tehnyt ovat astiat puhtaita ja valmiita käytettäväksi. Tästä on hyvä vetää keittiöteologinen aasinsilta Jeesukseen, joka on voittanut kuoleman ja pessyt syntimme kerralla pois, jotta voisimme olla myös Taivaallisen Isän käytettävissä kertomaan evankeliumia. Kertomaan ihmisille, miksi on hyvä palata Isän luo.


by 3 kommenttia

Vivamon ihme

aasiHeti alkuun pitää sanoa, että en ole Kesäteatteri-ihmisiä. Ajatus paikallaan napottamisesta ulkoilmassa, jännittäen toisten ihmisten puolesta, ei säväytä pätkääkään. Siitä huolimatta löysin itseni viime lauantaina kesäisestä ulkoilmateatterista ja vieläpä vesisateesta. Tämä teatteri ei ollut kuitenkaan mitään sellaista, mitä olisin odottanut tai kuvitellut.

Elämäntaipaleella on säännöllisesti rasteja, jotka vaikuttavat elämän kulkuun niin, että suunta muuttuu. Evankelistakurssilla Vivamossa, jonka aloitusjaksolla olin koko viime viikon, sain kohdata ja jakaa 12 muun ihmisen kanssa kokemuksia siitä mitä Jumala on tehnyt ja vaikuttanut ihmisten elämään. Kurssi itsessäänkin taitaa olla osallistujilleen yksi noista rasteista, sillä niin voimakkaasti Jumalan Pyhä Henki otti meidät kurssilaiset puhutteluunsa.

Kurssin varsinaiseen ohjelmaan ei alunperin kuulunut Vivamon Raamattukylän uusin näytelmä, Johannes, Ukkosenjylinän poika, joka kertoo Apostoli Johanneksen elämästä. Tänä kesänä vietetään Kansan Raamattuseurassa Vivamon satavuotisjuhlakesää ja näytelmä oli osana ensimmäistä 100-vuotisviikonloppua. Liekö se syynä vai kurssin intensiivisyys, että meille kurssilaisille suotiin mahdollisuus huokaista ja päästä mukaan esitykseen.

Katsojat ovat todellakin mukana esityksessä, sillä Lohjajärven rantaan ja Hiljaisenniemeen on rakennettu Raamattukylä, josta löytyy  maisemat Raamatun tapahtumille. Raamattukylä oikeine aaseineen ja lampaineen on ainutlaatuinen paikka koko Euroopassa ilman näytelmiäkin. Matka Raamatun maahan alkaa oppaan kanssa Eväskartanon edestä halki puutarhan ja peltoaukean, päätyen järvenrantaan, josta itse näytelmä alkaa.

Tällä kertaa meidät ohjattiin matkalle Efesoon, jonne apostoli Johannes vapautettiin Patmoksen saarelta. En oikein tiennyt mitä odottaa. Vesisade oli huuhdellut minusta viimeisenkin ripauksen kesäteatterimieltä, jonka olin onnistunut pusertamaan jostain mieleni syövereistä. En vain halunnut olla pois mistään mitä kurssilla tuli vastaan. Viikko oli osoittanut jo meille, että kaikki mitä tapahtui oli merkityksellistä ja tärkeää. Mutta nyt kun kylmä vesi tippui nenän päästä, aloin vilkuilemaan kunniallista vetäytymisreittiä takavasemmalta. Onneksi sinisorsapariskunnan sinnikäs reviiripuolustustaistelu ihan silmiemme alla rantavedessä, jarrutteli sen verran, että näytelmä ehti alkaa, ennen kuin ehdin toteuttaa suunnitelmani.

Lahdenpoukamaan ilmestyi vene, jota souti roomalainen sotilas.  Samalla rantaan saapui kreikkalaisiin asuhin pukeutuneita ihmisiä arkisiin askareihinsa. Veneen kyydissä oli kolme vankia, joista yksi torkkui veneen perässä. Veneen rantauduttua vangit irotettiin kahleista ja viimeisenä rantaan nousi vanha lempeän näköinen mies. Miehen olemuksessa oli jotain joka vangitsi minut paikalleni. Vesisade unohtui.

Näytelmän kokonaisuus on taitavasti rakennettu, juonen kuljetus takaumineen  tempaisi katsojan mukaansa. Amatöörinäyttelijät olivat tehneet valtavasti töitä esityksen eteen. Äänimaailma musiikkeineen ja laulajineen oli upeaa kuultavaa. Mutta edes kovalla työllä ei saavuteta sitä, millaisen tunneryöpyn näytelmä sai minussa aikaan. Se miten näytelmän henkilöiden kautta Raamatun tapahtumat ja evankeliumi kosketti jotain hyvin syvällä minussa, oli ihmeellistä. Syntyi yhteys, jota en pysty kuvamaan muuten kuin kertomalla sen, että jouduin vetäytymään sadehuppuni sisään ettei kukaan huomaisi vesipisaroiden nenänpäässäni muuttuneen lämpimiksi ja suolaisiksi. Aikuisen suomalaisen miehen silmät hikoilivat kesäteatterissa. Jeesus oli rinnallani, ihan siinä vieressä.

En halua paljastaa esityksestä tämän enempää, koska minusta jokaisen pitäisi nähdä itse, kun Johannes, Ukkosenjylinän poika muistelee miten he veljensä kanssa tapasivat Jeesuksen ja kulkivat hänen matkassaan ja kokea se, miten Jeesus tulee vierelle ja kutsuu seuraansa.

 

 


by Jätä kommentti

Mikä on ihminen?

Jumalan luoma, Isän silmäterä. Maailman ja kaiken sen ympärillä hän loi sanallaan mutta Ihminen, sinut hän loi omin käsin ja antoi elämän. Puhalsi elämän hengen ruumiseen ja antoi kuolemattoman sielun. Jumala loi ihmisen rakastamaan ikuisesti. 

Jumala on rakkaus, mutta mitä tuli ihmisestä? Mihin katosi ihminen, mikä rikkoi harmonian? Miksi vapaus vaihtui vihaan ja hyvyys ahneuteen. Miksi ihminen lakkasi olemasta Kristus toiselle?

Maailma valuu yhä etäämmäksi Jumalasta, Synti on katkaisut yhteyden ja rakkaus on rauennut tyhjiin.

Jään miettimään maailman pahuutta. Aiheutettua tuhoa ja surua. Oppia, joka tappaa uhrin ja tekijän riistäen sen vähäisenkin rakkauden ja valon ympäriltä muuttaen sen vihaksi.

Muistan lapsuudesta mustavalkoiset uutiskuvat ensimmäisestä televisiosodasta. Räjähdykset ja sotakoneet, joita ihmiset pakenevat kauhuissaan. Sieluuni on jäänyt varjo kylmänsodan muureista, jolloin ihmiskunnan kello näytti keskiyön lähestyvän. Muistan, miten mietimme veljieni kanssa miten olisi parasta toimia kun ydinsota syttyy. Suojaan olisi turha mennä. Pienen pojan yöt olivat silloin pitkiä. Nuo yöt tekivät minusta rauhantekijän. Pienen pojan luottamus Jumalaan oli järkkymätön ja rukoilin silloin Jumalaa, että voisin mennä noiden sotilaiden ja presidenttien väliin valkoisen lipun kanssa ja puhua 20141016_115246heille järkeä kuin lapsi. Joka yö kun uni ei tullut, ristin käteni rintani päälle sillä se antoi rauhan pienen pojan sydämeen. Minulla oli yhteys Jumalaan ja tuo yhteys sytytti toivon ja tyynnytti uneen.

Nyt 40 vuotta myöhemmin, mikään ei ole muuttunut, kymmenet sodat ovat silponneet miljoonien ihmisten toivon. Saatana on raiskannut, tuhonnut ja varastanut heidän onnensa jättäen tilalle vihan ja raivon, joka janoaa kostoa. Jokainen katkera ajatus ja teko ruokkii tuota pahuuden henkeä joka on  tehnyt pesän kaiken ylle.

Ainoa joka voi voittaa tuon pahan on Jeesus. Vain rauhan tekijät, jotka ristivät kätensä rinnalleen ja tekevät rakkauden tekoja voivat murtaa pahan kahleet. Vain Jeesuksen rakkaus voi muuttaa kärsivän vihan rakkaudeksi ja lopettaa sodan kierteen. Vain Jeesus antaa toivon paremmasta. Ilman toivoa ei ole mitään!

 


by 14 kommenttia

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

Otsikon ilmaisu on sitä tuttua ja turvallista hengellistä kieltä, jonka jokainen suomalainen tunnistaa. Osa elämän liturgiaa, jossa olemme mukana tahdoimmepa tai emme.On oikeastaan aika vaikeaa yrittää omin sanoin kuvata tätä kaikkea ja siksi nuo hengelliset ilmaisut ja sanat ovat olleet tukenamme läpi vuosisatojen. Valmiiden sanojen ja ilmaisujen vaarana on kuitenkin se, että kaikesta tulee ulkokohtaista ja sanojen alkuperäinen tarkoitus hukkuu ja ymmärrys katoaa. Siksi on kaikkein tärkeitä että lukee Raamattua.

Kristinusko on pohjana länsimaiselle elämäntavalle, mutta mietin tässä, että ilmentääkö tuo elämäntapa enää millään muotoa sitä mitä sen pitäisi. Elämme ajassa, jossa meitä haastetaan joka suunnalta perustelemaan elämäntapaamme. Yhä useampi joutuu kamppailemaan elämässään epävarmuuden, köyhyyden ja yksinäisyyden kanssa. Yhtälailla ateisti kuin kristitty joutuu vihan ja halveksunnan kohteeksi joltain suunnalta.  Rajat repeilevät ja eri mediat heijastelevat kansojen pelkotiloja.

Mitä otsikkon sisältö meille merkitsee? Onko se pyynnön kuittaaminen, rukouksen juhlava lopetus vai jotain vielä suurempaa. Tarjoaako se meille lohtua vai pakkoa?

Voisiko otsikko sisältää kutsun suureen seikkailuun, joka ei pääty koskaan?

Olen kuullut elämässäni kymmeniä parannussaarnoja ja alttarikutsuja. Raamattutunteja rukouksesta ja parantumisesta, monenlaista hyvää, josta olen saanut uusia rakennuspalikoita omaan elämääni. Olen saanut jopa itse opettaa seurakunnassa ja puhua niitä asioita mitä Jumala on antanut sydämelleni. Mutta usein on käynyt niin että se mitä itse olen pitänyt tärkeänä onkin ollut toisarvoista ja se mikä on ollut minulle pikkujuttu, onkin ollut se mitä Jumala on tahtonut tulevan julki ja annettavaksi ihmisille. Jeesus on kohdannut ihmiset omalla haluamallaan tavalla, ei niin kuin puhujat ja opettajat ovat ehkä itse ajattelleet.

Olen kohdannut ihmisiä jotka ovat kasvaneet keskellä hengellistä väkivaltaa. Parannuksenteko ei ole riittänytkään ja lain armoton julistaminen on peittänyt alleen todellisen parantumisen, jonka armo saisi aikaan. On vain niin vaikea hyväksyä sitä ajatusta, että meistä ei pahuus kurittamalla lähde.

Välillä olen itse hukassa oman uskoni kanssa. Mutta onko tämä uskoni omaa?

Yksi evankeliumin salaisuuksista on, että armo ja usko tulee meihin ulkopuolelta. Se ei ole arvoitus tai palapeli, jonka meidän tulee itse ratkaista. Kyse ei ole hengellisistä lihaksista, joita voisimme kehittää. Me haluaisimme niin kovasti pelata tätä elämä nimistä peliä itse omilla säännöillämme. Elämän antaja, Luoja, Jumala on kuitenkin antanut tämän kaiken meille lahjaksi ja hän lahjoittaa myös uskon. Hän on määrittänyt jo kaiken valmiiksi. Niin laki kuin laintäyttymyskin on suunniteltu ja tehty meille valmiiksi.

Mitä sitten jää enää meille jos omat ponnistelumme ovatkin turhia? Emmekö voi tehdä mitään? On vaikea asettua vain lapsen osaan ja ottaa vastaan Jumalalta hänen armahduksensa, lohdutuksensa ja kasvatuksensa. Olisko vastaus se, että aluksi olisi vain asetuttava kuuntelemaan  ja lepäämään. Avata sydän Jumalalle. Meitä pelottaa oma syntisyytemme ja synti. Emme ymmärrä synnin todellista luonnetta, sitä, että se erottaa meidät Jumalasta ja että synti on todellista, jotain, joka on meissä emmekä voi selvitä siitä omin voimin. Syntisinä olemme kaikki samalla viivalla Jumalan edessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jumalan kolminaisuus hämmentää. Isä luojana ja Jeesus pelastajana on jotenkin ymmärrettävä paketti ja jollain tasolla turvallinenkin, koska meidän on jotenkin helppo sijoittaa heidät mielikuvissamme kauas pois, Jumalan valtakuntaan tai taivaaseen. Mikä sitten on Pyhä henki? On parempi kuitenkin kysyä kuka hän on? Pyhä Henki on yhtä paljon Jumala kuin mitä Isä ja Poikakin. Hän kantaa nyt sitä Jumalan voimaa maanpäällä ja antaa sen käyttöön kaikille, jotka sitä pyytävät. Samalla tavalla kuin mitä Pyhä Henki antoi voiman Jeesuksen käyttöön.  Jeesus itse julisti, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle, eikä käsittääkseni hän ole sen jälkeen lähtenyt pois.

Pyhän Hengen toiminta on kuitenkin luonteeltaan sellaista, että hän ei tunkeudu väkisin kenenkään elämään vaan hän odottaa kutsua sisään. Kaikki on hyvin intiimiä ja henkilökohtaista. Pyhä Henki esittelee meille henkilökohtaisesti Jeesuksen pelastajana.

Kauniita  sanoja, mutta mitä ne tarkoittavat? Lyhyesti sanottuna meidän tulee etsiä yhteys Jumalaan ja se tapahtuu toisten ihmisten ja seurakunnan kautta.


by 2 kommenttia

Minun seurakuntani

Tämä otsikko vainoaa minua vuodesta toiseen. Mietin, että merkitseekö se omistamista vai kuulumista. Olen nykyisin seurakuntani luottamuselimissä jäsenenä ja aktiivinen maallikko. Mutta ruuhkavuosina yhteys seurakuntaan oli hyvin ohut ja oli katketa lähes kokonaan. Samalla myös kuva Jumalasta oli vääristyä.

Mutta mitä nuo kaksi asiaa ilmentävät minusta nyt seurakuntalaisena. Omistanko jollain tapaa omaa seurakuntaani. Vai olenko jäsen, jolla on jonkinlainen rooli seurakunnassa, jonka joku muu omistaa. Jos näin on, kuka on omistaja.

Valtakunnallisesti, ulkoapäin tarkasteltuna, on vaikea sanoa kuka käyttää valtaa kirkossa. Seurakunnissa vallankäyttö on keskitetty kirkkoherralle ja luottamushenkilöille, mutta kirkon hallinnollisia linjoja ja niiden vetäjiä on vaikea havaita. Piispat, papit, hiippakunnat ja kirkolliskokoukset ovat suloisessa sekamelskassa sosiaalisen ja tavallisen median kommenttikentissä ja kirkosta irralliset henkilöt ja tekijät sekoittavat soppaa lisää.  On selvää, että kun seurakunta virkoineen on etääntynyt ihmisistä palvelulaitokseksi, myös ihmisten rooli seurakunnan jäseninä hämärtyy. Jos jäsenyydestä puuttuu tunne, että oma panos ei ole tärkeä tai merkittävä seurakunnalle on se helppo jättää huomiotta ja sopivan kimmokkeen tultua jopa erota kirkosta tajuamatta oikestaan sitä, että samalla erotaan jostain, joka on osa omaa ympärillä olevaa yhteisöä.

Joskus, jopa  kaupan jäsenyys on tuntunut merkittävämmältä kuin se, että kuulun seurakuntaan. Sen jäsenyyden kautta tulee kontakteja toisiin ihmisiin sekä taloudellista merkitystä. Valitettavasti vain etukortti ei pelasta ketään. Mutta kuukausittain tilille kolahtava bonus, olkoonkin, että se on palautusta  kalliista ruuasta ja palveluista, tuntuu se mukavalta ja menee säästöön kun muuten ei palkasta jää mitään käteen menojen jälkeen.

Kaupassa käynti perustuu tarpeeseen ja riippuvuuteen kun omalla takapihalla ei ruokaa kasva eikä ompelukone enää surraa vaatteita kodinhoitohuoneessa. Samalla tavalla ihmisen tulisi olla riippuvainen seurakunnasta. Jumala tarkoitti, että meillä olisi ympärillämme yhteisö, jonka kautta Kristus voi kohdata meidät. Hoitaa, lohduttaa ja parantaa. Seurakunta itsessään ei pelasta ketään, mutta tässä arjen myllerryksessä se on tarkoitettu olemaan heikon ja rikotun ihmisen pelastusvene, joka pitää meidät armossa ja pelastuksessa kiinni.

Mutta mikä menee pieleen ja miksi seurakunta ei näyttäydy tällaisena pelastusveneenä. Millainen on oikea pelastusvene?

IMG_20140306_084059

Oikeassa pelastusveneessä on airot jokaiselle penkkiriville ja töitä tarjolla jokaiselle penkinpäässä istuvalle. Vene ei liiku minnekään, ellei veneessä istujat tartu airoihin.  Seurakunta ei ole passiivinen merellä kelluva lautta, joka ajelehtii tuulten ja merivirtojen armoilla. Seurakunta on toimiva ja aktiivinen yhteisö, joka etenee ja pelastaa veneeseen kaikki veden varaan joutuneet. Ilman tätä aktiivista toimintaa vene ei täyty soutajista. Päinvastoin se tyhjenee, koska se ei etene kohti pelastusta ja nekin ihmiset jotka ovat olleet kyydissä hyppäävät pois.

Pelkästään se, että on meillä seurakunta ja sielä tarjolla airot ja vene, ei tuo ihmisiä seurakuntaan ja pelastukseen. Jonkun on tartuttava ensimmäisenä airoihin ja annettava kasvot yhteisölle ja oma työpanoksensa, jotta vene liikkuisi. On huhuiltava ja etsittävä muita, jotka tahtovat pelastua päästä mukaan. Seurakunnalle on määriteltävä kasvot ja merkitys, jotta se havaittaisiin myrskyn, jota maailmaksi kutsutaan, keskeltä ja sillä tulee olla selkeä ja näkyvä sanoma, jotta ihmiset ymmärtävät minne se on matkalla. Sen on oltava niin houkutteleva, että sen kyydistä ei halua jäädä pois. 

Lienee turhaa muistuttaa että Seurakuntavenekin tarvitsee navigointiapua, ravintoa, lämpöä ja valoa. Ilman Pyhää Henkeä ja Raamattua on paraskin vene eksyksissä ja ilman suuntaa. Silloin ei soutajienkaan määrä auta matkalaisia yhtään vaan vähitellen soutajat nääntyvät ja palastusveneestä tulee pahimmillaan kuolemanloukku matkalaisille.

Kun puhumme seurakunnasta puhumme silloin evankeliumista ja Kristuksen ruumiista maan päällä. Siksi vastaamme kaikesta hänelle ja saamme samalla vastauksen siihen kuka omistaa seurakunnan ja kenelle minä kuulun.


by 9 kommenttia

Pelastusvarmuutta keskellä seurakuntaa

Jäin pohtimaan kahta Ilkan kahta aikaisempaa blogia, jossa hän prosessoi lukemaansa ja kuulemaansa blogimuodossa. Ilmaan jäi roikkumaan itselleni kaksi tuttua ja tärkeää teemaa. En varsinaisesti käy tässä vastaamaan Ilkalle vaan paremminkin puntaroin mitä pelastusvarmuus ja seurakunta yhdessä minulle avaavat sanaparina.

Illalla nukkumaan mennessä, juuri ennen nukahtamista käy usein niin, että mielessä pyörinyt ongelma tai ajatus saa jonkinlaisen ratkaisun tai vastauksen. Mietin illalla  pelastusvarmuutta ja itsevarmuutta siltä kannalta kuin Ilkka ne rinnasti. Nuo kaksi asiaa kun eivät edes sanaleikin tasolla oikein asettuneet itselleni rinnakkain tai vastakohdiksi. Ne ovat minulle kaksi eri asiaa. Mutta jos käännän tuon itsevarmuuden hengelliseksi ylpeydeksi, joka nostaa ihmisen muiden yläpuolelle saa asia aivan uuden ulottuvuuden.

Luin aamulla jutun Savonsanomien nettisivulta Tsekkiläisestä kaverista, joka ihmetteli miten suomalaiset uskaltavat luottaa toisiinsa ja jättää tavaroita julkisilla paikoilla naulakoihin tai tanssilavalla juomamukin ikkunan reunalle ilman että tavarat häviävät tai mukeihin syljetään. Hän ihmetteli myös kuinka ihmiset palauttavat löytötavarat poliisille ja sitä kautta oikeille omistajilleen. Juttu tarjosi selitykseksi suomalaisten keskinäisen tasa-arvon ja tasaisen tulonjaon. Vaikka olemme peruskateellista väkeä, olemme suurin osa kansasta samalla viivalla elämämme kanssa. Tasa-arvo synnyttää keskinäistä luottamusta. Seurakunnan yksi olemus on luottamus niin Jumalaan kuin myös ihmisiin. Luottamus saa alkunsa Jumalan hyvyydesta ja rakkaudesta. Armo asettaa meidät tasa-arvoisiksi, koska olemme kaikki sitä vailla! Toisaalta, jos armoa aletaan säätelemään ihmisen toimesta, siitä tulee lyömäase.

Jumalan edessä me olemme kaikki samalla viivalla. Uskovien elämä on kilvoitusta, jossa olemme tasa-arvoisia, meillä ei ole itsellämme mitään ja uskonkin saamme Pyhän Hengen lahjana. Olimmepa synnintunnon syövereissä tai riemuitsemassa armon saaneneina onnemme kukkuloilla, vain Kristuksen kautta ja hänen verensä peseminä voimme saada pelastuksen ja iankaikkisen elämän itsellemme. Siihen ei vaikuta omat tunteemme tai mitkään ennalta laaditut armon tai autuuden järjestykset. Armo tulee Jumalan äärimmäisen rakkauden teon seurauksena ilmaisena mutta ei halpana. Sen uskominen ja omistaminen on Jumalan tahto ja sen tyhjäksi tekeminen synti!

Tuo viimeinen ilmaisu on raju väite. Mutta jos käännän asian esille niinkuin F.G. Hedberg kehottaa (22.8.1844) äitiään: ”Mitä kurjempi ja arvottomampia me olemme, sitä lujemmin ja lapsellisemmin pitää meidän turvautua siihen armoon ja vanhurskauteen, jonka meidän Jeesuksemme on meille ansainnut ja jo kasteessa meille ilmaiseksi lahjoittanut. Tämä tietenkin täytyy uskoa, muutoinhan teemme Jumalan armon valheeksi, josta suuresta synnistä Jumala Kristuksen tähden meitä varjelkoon!”

Jään miettimään tuota kaikkea edellä kirjoitettua ja syntiä käsitteenä. Mietin myös, että mikä on se kipukohta johon yksittäinen kristitty törmää. Jos uskon Jumalaan ja Jeesukseen niin miksi en uskoisi myös armoa osakseni. Miksi on vaikea uskoa itseään kelvolliseksi ottamaan armo vastaan. Paavali piti itseään kaikkein suurimpana syntisenä ihmisenä vainottuaan Jeesuksen seuraajia ja kieltäessään näin Messiaan. Paavali oli ollut lain suhteen mitä vanhurskain ja tunnollisin ihminen mitä oli elänyt. Mitään virhettä Jumalan lain suhteen hänestä ei ole löydettävissä silti hän piti itseään syntisenä. Mitä on siis se kun havaitsemme silti olevamme syntisiä Jumalan edessä?

Vai onko  kuitenkin kyse  vielä syvemmästä epäilystä eli onko Jumalaa edes olemassa. Uskon että tämä jälkimmäinen on se nykyihmisen suurin ongelma. Usko Jumalaan, on loikka tuntemattomaan ja se on mahdollista vain antamalla Jumalalle ohjat omaan elämään. Se on halua tehdä parannus eli mielenmuutos. Se on oman syntisyyden ymmärtämistä. Tästä seuraa muutos, joka pitää meidät Jumalan yhteydessä. Voima tähän tulee Jumalalta. Usko Jeesukseen on Isän lahjoista suurin.

viljaaSeurakunta on paikka, jossa tuo parannuksen teko on mahdollista. Seurakunta yhteisönä muodostaa Kristuksen ruumiin niin koko maailman tasolla kuin paikallisesti. Silloin puhutaan kaikista uskovista ilman kirkkokuntarajoja. Tässä olemmekin yhteisönä rampauttaneet tätä Kristusruumista hajottamalla kristikunta riidoilla erikokoisiin kioskeihin. Mutta sielä missä keskitytään riitojen sijasta Jeesukseen, tapahtuu yhä ihmeitä ja ihmisiä tulee pelastuksen tielle.

Seurakunnan pitäsikin parhaimmillaan olla koti jossa ihminen tulisi hengellisesti ravituksi ja kohdatuksi joka elämän tasolla. Seurakunnan tulisi näkyä ja kuulua ympäristöönsä. Jeesus tulisi kirkastua seurakunnan toimesta.

Seurakunnan keskeisin tehtävä onkin evankeliumin julistaminen ja opettaminen. Siis pelastaa ihmisiä Jumalalle. Seurakunnan keskellä ihmisen tulisi tuntea että täällä Jeesus elää ja täällä jaksan uskoa ja omistaa pelastuksen itselleni.


by 9 kommenttia

Minä uskon

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luulen, että monella luterilaisen kirkon portinpielessä notkuvalla on mielessä kysymys onko Jumala todella olemassa. Kysymys kumpuaa siitä tosiasiasta, että Jumalan toimintaa ei juuri näy  kirkostamme ulospäin. Se tuntuu piiloutuneen kirkon seinien sisäpuolelle niin visusti, että se on piilossa jopa kirkon työntekijöiltä. Aika moni kirkossa onkin heittäytynyt enemmän humanistiksi kuin uskovaiseksi. Kärjistäen ajatellen uskova-sana tuntuu olevankin jo vastakohta luterilaisuudelle Suomessa. Tämän myötä myös erilaiset hengellisyyden ilmenemismuodot ovat muuttuneet ihmisille vieraiksi.

Viimevuosien parantajakohut ja erilaiset uuskarimaattiset virtaukset ovat saaneet myös osan vapaidensuuntien ihmisistä varpailleen kun puhutaan armolahjoista ja Pyhän Hengen toiminnasta. Eli olemme tulleet tilanteeseen, jossa kaikki pyrkivät toimimaan järkevästi ja humaanisti.  Kaikki mikä ei sovi tieteelliseen maailman kuvaan on syytä hylätä sopimattomana, sillä se voi johtaa taikauskoon.

Omituisinta on se, että samalla vanhat luonnonuskonnot ja uskomukset nostavat päätään ja saavat yleisen hyväksynnän. Itämaiset uskonnot pukeutuvat länsimaiseen asuun ja saavat hienoja nimiä sitä mukaan kun ne yleistyvät. Luontaishoitolaitosten ohjelmaan on ilmestynyt Enkeliterapiaa ja meditaatiota kovaan hintaan.

Mietin, että miten kivuliasta on tehdä töitä, kun esikuvana on Jeesus, joka paransi opetuslastensa kanssa kohtaamansa sairaat. Lohduttavaa on, että Jeesus teki kaiken, koska Jumala rakastaa ihmisiä ja tuota rakkautta on kyllä helppo julistaa. Mutta miten suhtautua noihin raamatun sanoihin, jotka lupaavat meille saman Pyhän Hengen voiman, joka vaikutti Jeesuksessa ja opetuslapsissa. Voiko uskoa elää todeksi ilman Pyhän Hengen täyteyttä? Miten elää uskossa ilman että selvittää itselleen mistä  tässä kaikessa on kyse? Mikä on Jumalan todellinen tahto omassa elämässäni?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänä kesänä olen kirjoittanut vähemmän ja ”seikkailut” enemmän. On tullut katseltua tätä Suomen hengellistä kenttää vähän joka laidalta. On sanottava että usko ja uskovaisuus näyttäytyy hyvin monin eri tavoin eri liikkeiden piirissä. Perusluterilainen pystykorva saa olla varpaillaan kun Pohjois-Suomen Helluntailainen alkaa isoon ääneen huutamaan Jeesuksen puoleen ja rukoilemaan.  Kun taas etelän luterilainen hiljenee Herransa eteen pyytämään parantumista. Molemmissa tapauksissa Jeesus kuulee rukoukset ja vastaa. Tuntuu siltä että Jumalalle on aivan sama miten uskoamme ilmennämme. Jospa meidänkin tulisi hyväksyä erilaisuus ja keskittyä Jeesukseen.

Yhteistä näille reissuille on ollut se, että kaikki ryhmät ovat julistaneet ylösnoussutta Jeesusta. Jeesusta, joka julisti jo maanpäällä ollessaan, että Jumalanvaltakunta on tullut lähelle.  Armo on ollut jotain mikä on saanut ihmiset ylistämään Herraa, Jeesusta, joka lähtiessään antoi meille selkeän tehtävän jatkaa omaa työtään.  Tuo työ on enemmän kuin pelkkää humanismia. Se on työtä, johon Jumala antaa voiman. Voima tulee Pyhän Hengen mukana ja se annetaan sellaiselle ihmiselle, joka ymmärtää että ihmisen omat voimat eivät riitä alkuunkaan. Jumala täyttää ja käyttää heikkoja ja tyhjiä astioita.

Kun pohjoisessa laskin käteni miehen, joka oli menossa sydänleikkaukseen, rinnalle ja rukoilin hänen puolestaan, tiesin siinä paikassa, että sydäntä ei tarvitse leikata. En tiedä paraniko hän juuri siinä hetkessä vai niiden kymmenien muiden rukoillessa  aikaisemmin, sillä ei ole merkitystä. Merkittävää minulle oli, että tiesin näin käyvän. Olin kesän mittaan tajunnut että Jeesus on juuri niin lähellä kuin on lähimmän Uskovan käsi. Siksi ojensin käteni tuon miehen rinnalle ja rukoilin. Muutamaa päivää myöhemmin sain kuulla miten lääkärit olivat tunteja turhaan etsineet sydämestä vikaa jonka takia hän oli lähetteen leikkaukseen saanut. Leikkausta ei tehty.

Jokainen voi aina spekuloida onko parantumista tapahtunut ja oliko sydän ollut kunnossa. Tämänkaltainen vikoilu Jumalan edessä on kuitenkin Jumalan arvovallan ja oman uskon kyseenalaistamista.

C.S.Lewis on sanonut  ”Jos kristinusko on väärä väite, sillä ei ole mitään merkitystä, mutta jos se on tosi, sillä on äärettömän suuri merkitys. Ainoastaan jossain määrin merkittävä se ei voi olla”. Kun siis uskon, uskon persoonalliseen ja toimivaan Jumalaan, jonka jokainen lupaus ja teko on omalla kohdallani totta. Niin myös kaikki mitä Jeesus sanoo, vaikuttaa minussa ja Pyhä Henki toteuttaa sen!


by 13 kommenttia

Seuraa minua!

Kesä on merkillistä aikaa. Merkillistä se on ainakin opettaja perheessä. Talven kiireet, murheet ja huolet muuttuvat yhdellä kellonlyömällä täysin henkilökohtaisiksi huoliksi ja murheiksi. Tosin koulu-unet jatkuvat juhannukselle asti, kun pää purkaa vähitellen talven paineita pois. Isä tapaa sanoa aina, että ”anna hevoosten murehtia, niillä on isoompi pää” ja tuo neuvo on hyvä, mutta minkäs teet, kun on sama pää kesät talvet, niin väkisinkin jää asioita surraamaan pääkoppaan. Mutta nyt kun kuuntelen saunakammarissa aaltojen lyömistä rantakiviin, niin tuntuu siltä ensimmäisen kerran tälle vuotta, että voi hengittää vapaasti. Huolet eivät ole kaikonneet minnekkään, mutta työn aiheuttama paine alkaa hellittää ja on aikaa vain olla. Kesä on opettajalle oman pään huolto aikaa.

Oman pään huoltamiseen kuuluu myös oman elämän suunnan tarkistaminen. Mihin tämä elämä on minua viemässä. Itse asiassa tuo on kysymys, jonka jokaisen on syytä pohtia aika-ajoin, sillä emme ole mitään ajopuita elämän virrassa vaan meillä on vapaa tahto päättää, miten ja minne seilaamme.

Eilen törmäsin Vuokatin urheiluopiston lenkkipolulla kaveriin, joka hapuili kovasti tietä eteenpäin. Suunnat näyttivät olevan pahasti hukassa. Syykin selvisi nopeasti. Kaverin vaikea näkövamma ja outo ympäristö oli sekoittanut suunnaat. Opas puuttui ja homma oli tyssätä alkuunsa. Mies kuitenkin kuuli tuloni ja kysyi apua ja pian huomasin olevani lenkillä ja oppaana näkövammaiselle urheilijalle, kaverille jonka elämän arvot olivat menneet uusiksi harvinaisen silmäsairauden takia. Nyt firman johtotehtävät olivat vaihtuneet urheilijan statukseen ja uuteen elämän asenteeseen. Puolitoistatuntia juoksin edellä ja neuvoin reitin epätasaisen lenkkipolun läpi. Harvoin olen nauttinut juoksulenkistä niin paljon.  Hyvää seuraa ja samalla koin olevani hyödyllinen. Puhumattakaan siitä että itse sain juosta oivan lenkin.  Oma yksityinen, minulle yksin varattu hetki vaihtui jaetuksi kokemukseksi antaen moninkertaisen hyvän olon kokemuksen, kertoo jotain siitä, millaiseksi meidät ihmiset luotu.  Jumala loi meihin ominaisuuksia, jotka heräävät henkiin kun aidosti kohtaamme ja autamme toisia ihmisiä. olimmepa uskovia tai emme, auttaminen resonoi meissä jossain syvällä sisimmässämme. Tuon kaverin opastaminen ja yhdessä juokseminen palautti voimia enemmän kuin mikään muu kesäloman touhuilu. Erosimme molemmat lenkin jälkeen tyytyväisinä ja iloisina. Hassuinta oli, että emme edes esittäytyneet toisillemme koko aikana.

Jeesus kutsuu meitä seuraamaan häntä. Jeesuksen seuraaminen ei ole yksityinen asia, koska seurassa on tapana jutustella ja touhuta. Jeesuksen seuraaminen perustuu siihen, että Jumala tahtoo meille hyvää ja hän tahtoo olla meidän kanssamme.  Jumala rakastaa meitä omasta tahdostaan riippumatta siitä haluammeko sitä vai emme ja siksi usko vaikuttaa meissä sen, että voimme lähestyä toisia ihmisiä auttaen ja rohkaisten ja näin välittäen Jumalan rakkautta.

20150522_162838

Kun Jeesus kutsuu meitä seuraamaan itseään hän lupaa, että Jumalan valtakunta tulee meitä lähelle ja se nostaa meidät arjen kovuuden yläpuolelle ja mahdollistaa sen että voimme elää täyttä elämää kohdaten kaikki ihmiset niinkuin Jumala tahtoo, rakastaen ja opastaen, ilman ehtoja.


by 8 kommenttia

Kesän karismaa

IMG_20131009_060442

Kesä ei ole ollut erityisen kirkas tai edes lämmin. Aurinkoisetkin päivät kylmä tuuli on onnistunut pilamaan. Rakastan helteitä ja lämpöä ja lempipuuhaani onkin juosta päivän kuumimpana hetkenä metsäpoluilla Vuokatissa ja lojua sitten reporankana rantakivellä. Kirkkaus ja lämpö on lähes pakkomielle ja kesä ei ole kesä jos lämpötila ei kohoaa yli 25 asteen paremmalle puolelle. Parempipuoliskoni eli vaimoni taas ei pidä tukahduttavasta helteestä vaan hän vetäytyy vilpoisaan varjoon päivän kuumimmaksi ajaksi. Me ihmiset olemme erilaisia ja suhtaudumme asioihin eri tavoin oman kokemusmaailmamme pohjalta. Silti me molemmat nautimme kesästä ja sen antamasta vapaudesta.

Rakennan tässä jonkinlaista aasinsiltaa meidän kristittyjen elämään, jonka keskeinen teema on valo ja kirkkaus. Se kuinka paistattelemme päiväämme Jumalan kirkkaudessa ja/tai Jeesuksen läsnäolossa, miten sen nyt kukin haluaa ilmaista. Joka tapauksessa olen useampaan otteeseen joutunut pohtimaan omaa suhdettani karismaattisuuteen ja siihen miten se näyttäytyy omassa elämässäni. Muiden nahkoihin kun en voi sukeltaa.

Eräässä nettikeskustelussa eteeni lyötiin ajatus, että kyllä ne surut ja murheet huuhtoutuu, kun pääsee ylistämään Jeesusta ja elämään kirkkaudesta kirkkauteen. Itselleni on ylistys on tärkeä asia, mutta se ei ole uskoni sisältö, oikestaan mikään minussa tai minusta lähtöisin oleva asia ei ole uskoni sisältö tai edes tärkeää koko uskolle. Tällä hetkellä elämäni on toipumista ja etsimistä. Ehkä se on juuri sitä Jumalan läsnäolossa olemista mutta päällimäinen tunteeni on uupumus, joka vähitellen sulaa pois.

En usko, että Jumala on tarkoituksella rankaisut minua uupumuksella ja surulla. Hän ei ole kutsunut minua tähän. En usko myöskään siihen, että hän on kutsunut minua jotenkin erityisesti vaeltamaan tässä ajassa kirkkaudesta kirkkauteen. Se mihin hän on minut kutsunut, on se, että eläisin avoimesti hänen kasvojensa edessä ja hän antaa oman kirkkautensa loistaa minulle Jeesuksessa. Hän on kutsunut minut elämään suruni ja iloni hänen kanssaan. Jakamaan elämäni Jeesuksen kanssa. Ja kun näin teen voin elää tässä ajassa tavallista arkea, joka on hänen johdatuksessaan. Jumalan todellisuus kurottautuu näin minun elämääni ilman omaa suorittamistani.

On ihana ajatus, että voisin olla jatkuvasti jonkinlaisen kirkkauden tilassa, mutta se ei ole Jumalan perimmäinen tarkoitus. Minun tarkoitukseni on elää tämä elämä Jumalalle ja kulkea kohti taivaan kirkkautta. Jumalan valtakunnan todellisuus pirskahtelee joskun näyttävämmin ja joskus hiljaisemmin elämääni. Tämä mahdollistaa sen että voin tehdä asioita joita Jumala haluaa minun tekevän ja minä voin elää hänen lapsenaan.

Jatkuvaa hellettä ei ole olemassa on vain tämä kesä, joka antaa vapauden elää, satoi tai paistoi. Sen helteet ovat esimakua siitä ikuisesta kesästä, jossa kaikki säät ovat täydellisiä.


by 5 kommenttia

Huokauksien kevät

Kevät alkaa kääntyä kesäksi. Kulunut kevät iskenyt suonta enemmän kuin koskaan ja paljastanut miten heikko ihminen itsessään on. Kun elämä kolhii, myös usko ja hengellinen elämä joutuu puntariin. Herää kysymys kuka Jumala on ja kuka minä itse olen. Muistuu mieleen Äiti Teresan tuskailu, kun hän koki, että taivas on hiljaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiusaukset ja maailma jäytävät ihmistä ja hänen suhdettaan Jeesukseen. Toisaalta sielu ja henki huutavat Jumalan puoleen, mutta ihminen itsessään haluaa jotain muuta. Olen huomannut, että vastoinkäymiset avaavat helposti tien sielunviholliselle ihmisen sydämeen.  Jokainen meistä reagoi eri tavoin vastuksiin. Jos uskomme perustuu ajatukseen, että kykenemme  elämään jatkuvassa Kristuksen läsnäolossa ja että olisimme ihmisinä täysin Kristuksen kaltaisia, perustuu silloin uskomme pelkkään kokemukseen ja olemme silloin hyvin haavoittuvia. Hengellinen ylpeys, jossa itse määritämme oman asemamme Kristuksessa, johtaa meidät harhaan, omavanhurskauteen ja tekojen kautta elämiseen. Mitä huonommin tällainen ihminen voi, sitä enemmän hän käpertyy itseensä ja uskosta tulee uskonnollista elämöintiä ja Pyhän Hengen pumppaamista.

Tosiaalta taas, jos emme tunnista omaa asemaamme Jeesuksen opetuslapsena jonka ainoa mahdollisuus pelastukseen on naulittu Kristuksen kanssa ristille, niin sorrumme itsemme vähättelyyn ja pakenemme sen takia Jeesuksen luota. Koemme heikkoina, että emme riitä Jumalalle ja kiusausten runtelmana emme edes enää kelpaa. Emme jaksa ymmärtää, että tätä Jumala meiltä juuri odottaa. Hän odottaa että myönnämme sen että meillä ei ole hänelle mitään muuta tarjotavaa kuin heikkoutemme.

Kuinka moni meistä jää syrjään väsyneenä ja uupuneena koska entinen minämme, se vanha aatami tuntuu ottaneen meissä paikkansa, syrjäyttäen sen Jeesuksen opetuslapsen, joka ylistyslippu hulmuten palvoi vielä hetki sitten Kuningasten Kuningasta. Kuinka moni on sysätty syrjään, kun maailma on saanut otteen Jeesuksen omasta.

Kuitenkin juuri sinua varten Jeesus sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat… Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.” 

Meidän identiteetimme Jeesuksessa perustuu juuri siihen, että meillä on oikeus huokaista lapsen lailla, Jeesus minä en jaksa enää, johdata sinä Henkesi kautta minua. Annamme oman henkemme levätä Jeesuksen luona ilman suorittamista ja pelkoa.

Rukous ja Raamatusta nouseva lohdutus saattaa meidät Pyhän Hengen yhteyteen, jolloin kasvu kohti Jeesusta voi jatkua. Jeesus alkaa toimia meidän kauttamme ja meissä. Silloin oma suorittamisemme tai epäonnistumisemme ei  muodostu esteeksi suhteessamme Jeesukseen.

Odotan kesää ja sen suomaa virkistystä enemmän kuin koskaan. Jollain tavoin se muistuttaa nyt sitä mikä Taivasten valtakunnassa meitä odottaa. Pysyvää läsnäoloa Jeesuksen luona ja Kirkkautta joka ei lopu milloinkaan.